Minusta tuntuu, että suhteeni vetelee viimeisiään. Puolitoista vuotta ollaan oltu yhdessä ja vuosi asuttu kimpassa.
Meidän luonteet ei vaan näytä sopivan yhteen ja tilanteita syntyy. Mä haluaisin olla ja tehdä asioita yhdessä, kuten seurustelevat parit yleensä, kun taas muijani haluaa olla yksin omissa ajatuksissaan. Kyllä minunkin mielestä jokaisella pitää olla niin sanottua omaa aikaa, mutta minusta se menee liian pitkälle, jos sitä vaatii koko ajan.
Esimerkkinä mainittakoon, että seksin ja halausten sekä suukkojen antamisen aloitteen teen pääsääntöisesti minä. Hyvää huomentakaan en kuule koskaan aamuisin vaan ainoastaan "moi".
Olen sitä mieltä, että toisen huomioiminen ihan pienissäkin asioissa tekee tämän onnelliseksi ja tätä ohjetta noudattaen olen toiminut. Teen palveluksia hänelle ja puhun kauniisti, koska rakastan häntä. Mutta millaista käytöstä saan osakseni? Tuntuu kuin olisin huonekalu, jota väistetään, ettei vaan lyö varpaitaan siihen.
Olen ottanut asian puheeksi monta kertaa ja saanut vain kuulla vastaukseksi, että "me ollaan erilaisia". Ei vaikuta kovinkaan rakentavalta keskustelulta, kun asiasta ei varsinaisesti edes keskustella vaan ongelmat ohitetaan tällaisilla kommenteilla.
Tosiasiassa en ole ollut onnellinen viime aikoina kuin joskus harvoin ja tämän vuoksi olenkin ajatellut päättää suhteeni. En halua toimia harkitsemattomasti joten olen päättänyt antaa suhteelleni aikaa saadaksemme sen toimimaan. Jos tähän tiettyyn päivämäärään (jonka olen itselleni asettanut) mennessä asiamme eivät ole muuttuneet edes vähääkään parempaan suuntaan, minun on todettava, että "se on siinä".
Minun mielestäni onnellinen ja kestävä parisuhde vaatii työtä ja toisen huomioon ottamista. Ei toista tarvitse palvoa tai tehdä hänestä jumalaa antaen hänelle kaikkensa, mutta jos häntä ei huomio lainkaan hänestä ei varmaankaan tunnu siltä, että hän olisi tärkeä. Kukapa sitä haluaisi olla joku "ihan kiva"?
Olen aina ollut sitä mieltä, että miluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Nyt vain näyttää siltä, että olen jämähtänyt huonoon suhteeseen enkä saa sitä kuntoon tai pääse siitä irti. Kuten jo sanoin, annan sille vielä yhden ison mahdollisuuden. Aikaa on, mutta ei ikuisuuksia.
Olen lukenut joskus tältä palstalta kuinka täällä kirjoittavien naisten miehet katoavat ryyppäämään yms. ja ihmetellyt, että miksi tämänlaisia miehiä jaksetaan katsoa. Mutta toisaalta, minunlaisia kunnollisia (omasta mielestä) miehiäkään ei näytä onni potkivan joten jossain on vikaa.
Hyvää kesää ja kiitti vitusti, että jaksoitte lukea. Vielä enemmän kiitti, jos jaksatte kommentoida jotain asiallista.
Meidän luonteet ei vaan näytä sopivan yhteen ja tilanteita syntyy. Mä haluaisin olla ja tehdä asioita yhdessä, kuten seurustelevat parit yleensä, kun taas muijani haluaa olla yksin omissa ajatuksissaan. Kyllä minunkin mielestä jokaisella pitää olla niin sanottua omaa aikaa, mutta minusta se menee liian pitkälle, jos sitä vaatii koko ajan.
Esimerkkinä mainittakoon, että seksin ja halausten sekä suukkojen antamisen aloitteen teen pääsääntöisesti minä. Hyvää huomentakaan en kuule koskaan aamuisin vaan ainoastaan "moi".
Olen sitä mieltä, että toisen huomioiminen ihan pienissäkin asioissa tekee tämän onnelliseksi ja tätä ohjetta noudattaen olen toiminut. Teen palveluksia hänelle ja puhun kauniisti, koska rakastan häntä. Mutta millaista käytöstä saan osakseni? Tuntuu kuin olisin huonekalu, jota väistetään, ettei vaan lyö varpaitaan siihen.
Olen ottanut asian puheeksi monta kertaa ja saanut vain kuulla vastaukseksi, että "me ollaan erilaisia". Ei vaikuta kovinkaan rakentavalta keskustelulta, kun asiasta ei varsinaisesti edes keskustella vaan ongelmat ohitetaan tällaisilla kommenteilla.
Tosiasiassa en ole ollut onnellinen viime aikoina kuin joskus harvoin ja tämän vuoksi olenkin ajatellut päättää suhteeni. En halua toimia harkitsemattomasti joten olen päättänyt antaa suhteelleni aikaa saadaksemme sen toimimaan. Jos tähän tiettyyn päivämäärään (jonka olen itselleni asettanut) mennessä asiamme eivät ole muuttuneet edes vähääkään parempaan suuntaan, minun on todettava, että "se on siinä".
Minun mielestäni onnellinen ja kestävä parisuhde vaatii työtä ja toisen huomioon ottamista. Ei toista tarvitse palvoa tai tehdä hänestä jumalaa antaen hänelle kaikkensa, mutta jos häntä ei huomio lainkaan hänestä ei varmaankaan tunnu siltä, että hän olisi tärkeä. Kukapa sitä haluaisi olla joku "ihan kiva"?
Olen aina ollut sitä mieltä, että miluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Nyt vain näyttää siltä, että olen jämähtänyt huonoon suhteeseen enkä saa sitä kuntoon tai pääse siitä irti. Kuten jo sanoin, annan sille vielä yhden ison mahdollisuuden. Aikaa on, mutta ei ikuisuuksia.
Olen lukenut joskus tältä palstalta kuinka täällä kirjoittavien naisten miehet katoavat ryyppäämään yms. ja ihmetellyt, että miksi tämänlaisia miehiä jaksetaan katsoa. Mutta toisaalta, minunlaisia kunnollisia (omasta mielestä) miehiäkään ei näytä onni potkivan joten jossain on vikaa.
Hyvää kesää ja kiitti vitusti, että jaksoitte lukea. Vielä enemmän kiitti, jos jaksatte kommentoida jotain asiallista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos ei avokkisi ymmärrä - ihan Oikeasti Ymmärrä - tuota tilaanne, niin voitte huoletta vaikka mennä naimisiin, saada pari lasta... ja yllättäen jokusen vuoden kuluttua tuolla avioero palstalla joku katkeroitunut emäntä valittelee millainen mulkero sen mies oli, petti ja jätti. Ja vaikkei pettänyt, niin ainakin jätti ja yleensä sellaset on myös pettäneitä. Miehessä kaikki vika.
Puhukaa. Tee maltillinen aloite juuri siitä että mikä teidän kummankin mielestä on hyvä parisuhde, mikä on parisuhteen merkitys. Ja sen jälkeen pohditte millainen teidän suhteenne on. Syyttelemättä. Voihan olla että naisellasi on jotain sydämellään mutta ei saa sanotuksi. Sinä sait ainakin kirjoitetuksi, rohkaisen yrittämään myös puhumista :) Joka tapauksessa, taustoja tuntematta on vaikea arvioida mitä keskustelun jälkeen. Miettikää kuitenkin rauhassa keskustelun antia. Ei hätäisiä päätöksiä erosta, naimisiin menosta, lasten hankinnasta, vaan ihan rauhassa sulattelette toistenne sanomisia. Ehkä ne vaikuttavat siihen että omat käsitykset muuttuu. Ehkä pääsette lähemmäs toisianne, tai ehkä ette.
Toivotan kuitenkin onnea. Vaikenemalla ei mikään selviä. Mahdolliset väärinkäsitykset jäävät rassaamaan. Tiedän itse, että olisi aikoinaan pitänyt selvittää muutama asia...
sorttia (olen n24). Koskaan minulla ei ole ollut kymmeniä kavereita, muutama läheinen ystävä riittää. Nykyisen mieheni kanssa kun suhteemme alkoi halusin olla aika paljon itsekseni, olin niin tottunut siihen ja minulle oli viimeinen vuosi koulusta meneillään, joten sekin piti kiireisenä. Koulukiireet kun hellittivät muutimme yhteen ja silloin jotenkin silmäni avautuivat, en enää halunnut hetkeäkään olla erossa miehestäni. Nykyisin nyhjäämme mahdollisimman paljon yhdessä, käymme kävelyillä ja makailemme sängyssä haaveillen tulevaisuudesta. Naimisiin olemme menossa ensi keväänä (piti mennä myöhemmin mutta emme haluakaan isoja häitä kuten alkuun suunnittelimme, meille ei ole häät tärkeät vaan se että menemme naimisiin).
Eli yksinäni viihtyvänä ihmisenä sanoisin että tyttöystävälläsi on nyt joitain ongelmia. Juttele hänen kanssaan ja yritä selvittää mistä tämä oman tilan tarve johtuu, pitääkö hän sinua itsestäänselvyytenä?
asiasta. Meillä oli sama tilanne, tosin johtui varmaan puolukkapäivistä. Kesti kuitenkin jonkin aikaa.
Halusin tietää mikä oli vialla ja osasyy puolukkapäivien lisäksi oli liiallinen läheistely. Se alkoi ahdistaa kumppaniani.
No asia korjaantui, kun otin hieman rauhallisemmin. Muutaman päivän kuluttua kumppanille iski taas halipula. x)
Joten koitahan vähentää tuota kiehnaamista vähän. Itsellä vastaavan ikäinen suhde.
Väestöliiton sivuilla on hyvä ja asiallinen kohta "Toimiva parisuhde"
Vaikuttaa siltä, että teidän suhde on vaan arkistunut. Taikka sitten tyttöystävääsi vaivaa joku asia. Itse elän avoliitossa ja olen itse ainakin sellainen, että jos joku asia vaivaa, niin olen koko ajan omissa maailmoissani. Sano tytöllesi, että teidän on pakko puhua, että sinulla on paha olla siinä suhteessa, kun et tiedä missä on vika miksi kaikki on muuttunut. Kysy, että oletko sinä tehnyt hänen mielestään jotain väärää. Nimittäin, naiset eivät aina kerro suorin sanoin, jos joku asia vaivaa toisessa, kun eivät halua loukata (en siis väitä, että olisit tehnyt jotain, se voi olla joku ihan pienikin asia tai sana). Tsemppiä, kyllä se siitä :)
Ei näissä asiois oikee oo oikeeta eikä väärää ratkasuu. Mut sen oon oppinu että puhumalla selvii niin vitusti asioita. Yritä puhuu tytön kans, ja jos se ei auta, ni puhukaa lisää. Jos ei sekää auta, ni anna olla. Ei elämän tarvi olla niin pirun hankalaa, ku meillä on vain yks elämä. Tee siitä semmonen ku olet aina haaveillu. Elä unelmaas, mies.