Meilä siis on se tilanne, että olen ollut jo koko tähänastisen aikuisikäni naimisissa mieheni kanssa, joka meidän yhteiseen kotiimme saakka asui vanhempiensa luona. Olen myös ensimmäinen siinä määrin vakava tyttöystävä, että muita ei ole kotiväelle esitelty...
Anopille se oli kova paikka, olihan hän esikoinen jonka julmasti riistin pesästä. Ongelmat alkoivat jo ennen häitä. Anoppi alkoi hyppiä seinille kun ei saanutkaan esikoispojalleen sellaisia häitä kuin olisi tahtonut. Sitten mieheni sanoi äidilleen, että hänen ei tule puuttua asioihimme. Snoppi käänsi asian siten, että "osaatko ollenkaan arvostaa miten hyvä mies sinulle tuo poikani on, ei hän ikinä ennen ole äidilleen vastaan sanonut..." ja itki, kun olen saanut poikansa käännettyä häntä vastaan.
Tunteet ovat viime vuosien aikana käyneet kuumina kerran jos toisenkin. Anoppini varmasti omalla tavallaan tarkoittaa hyvää, mutta hänellä on sangen hyökkäävä tapa tarjota apuaan. Esimerkiksi, kun olin ollut monta viikkoa työmatkalla, niin ekana yhteisenä viikonloppunamme kun tulin kotiin, niin anoppi soitti ja vaati että mennään heille syömään. "ei sitten tarvitse tehdä itse ruokaa". mehän menimme. Sitten selvisi että ruokaillukutsun syy olikin anopin hääpäivä, joka oli seuraavana päivänä, mutta "kaikki ovat silloin töissä, niin pyysin nyt etukäteen teitä"... No ajattelin, että asia olisi hoidettu sitten. Seuraavana päivänä puhelin soikin taas, ja anoppi itki ettei tietenkään voida jättää välistä heidän oikeaa hääpäiväänsä. Taas sitä mentiin.
Olen siis aina välttänyt anoppilaan menoa viimeiseen asti, joten nyt 2 peräkkäistä päivää aiheutti jo selkeästi närästystä ja näppylöitä:/
Käyn anoppilassa n 2x 3kk:ssa, mieheni hieman useammin. HE asuvat ihan lähellä. Anoppi ei onneksi ole ikinä käynyt meillä, ellei ole pyydetty. Eikä me olla pyydetty kuin muutama kerta naimisissaoloaikana. Omien vanhempieni luona (lähes 100km päässä) käyn muutaman kerran kuukaudessa, ja myös mieheni tulee mukaan aina kun töiltään pääsee.
Nyt olemme alkaneet yrittää lasta. Pelottaa vain, millainen hirviömummu anopistani tulee. Tiedän, että hän toivoo lastenlasta enemmän kuin mitään muuta, ja hän osaa kyllä hoitaa lapsia. Mutta se hössötys... Hän on nyt jo joskus kysynyt (vaikkei siis tiedä yrityksestä) että jos tulen raskaaksi niin mihin laitamme koiran. Anoppi vihaa eläimiä, eikä voi ymmärtää, että jotkut niistä pitävät. Onneksi miehenikin on eläinrakas, että olemme hankkineet yhteiset lemmikit...
En tiedä, miten tämän asian kanssa pitäisi toimia. En missään nimessä halua, että tuleva lapseni olisi anopin kanssa enemmän tai edes yhtä paljon kuin äitini kanssa. En myöskään haluaisi tapella.
Anoppi on todella hyökkäävä ja takertuva luonteeltaan. Hän ei ymmärrä että lapsensa ovat jo aikuisia.
Hän aina itkee, että ´"tuntuu niin pahalta että oksensin taas", hakee tuolla huomiota jos ei olla käyty pitkään aikaan. Hän todella yrittää manipuloida ihmisiä ja ylistää aikuisia poikiaan kuin Jumalaa. Appiukko ja anoppi eivät ikinä ole missään kahdestaan, aina on vielä kotona asuva lapsensa mukana. Sekin vähän mietityttää, että pelottaako häntä niin paljon, että he jäävät kahdestaan? Olisiko hän kuitenkin jollain asteella tajunnut, että isompien lasten pois muutto on merkki aikuistumisesta..
Todella sekava juttu, mutta tämän kanssa on ihan oikeasti vaikea elää!!!
Anopille se oli kova paikka, olihan hän esikoinen jonka julmasti riistin pesästä. Ongelmat alkoivat jo ennen häitä. Anoppi alkoi hyppiä seinille kun ei saanutkaan esikoispojalleen sellaisia häitä kuin olisi tahtonut. Sitten mieheni sanoi äidilleen, että hänen ei tule puuttua asioihimme. Snoppi käänsi asian siten, että "osaatko ollenkaan arvostaa miten hyvä mies sinulle tuo poikani on, ei hän ikinä ennen ole äidilleen vastaan sanonut..." ja itki, kun olen saanut poikansa käännettyä häntä vastaan.
Tunteet ovat viime vuosien aikana käyneet kuumina kerran jos toisenkin. Anoppini varmasti omalla tavallaan tarkoittaa hyvää, mutta hänellä on sangen hyökkäävä tapa tarjota apuaan. Esimerkiksi, kun olin ollut monta viikkoa työmatkalla, niin ekana yhteisenä viikonloppunamme kun tulin kotiin, niin anoppi soitti ja vaati että mennään heille syömään. "ei sitten tarvitse tehdä itse ruokaa". mehän menimme. Sitten selvisi että ruokaillukutsun syy olikin anopin hääpäivä, joka oli seuraavana päivänä, mutta "kaikki ovat silloin töissä, niin pyysin nyt etukäteen teitä"... No ajattelin, että asia olisi hoidettu sitten. Seuraavana päivänä puhelin soikin taas, ja anoppi itki ettei tietenkään voida jättää välistä heidän oikeaa hääpäiväänsä. Taas sitä mentiin.
Olen siis aina välttänyt anoppilaan menoa viimeiseen asti, joten nyt 2 peräkkäistä päivää aiheutti jo selkeästi närästystä ja näppylöitä:/
Käyn anoppilassa n 2x 3kk:ssa, mieheni hieman useammin. HE asuvat ihan lähellä. Anoppi ei onneksi ole ikinä käynyt meillä, ellei ole pyydetty. Eikä me olla pyydetty kuin muutama kerta naimisissaoloaikana. Omien vanhempieni luona (lähes 100km päässä) käyn muutaman kerran kuukaudessa, ja myös mieheni tulee mukaan aina kun töiltään pääsee.
Nyt olemme alkaneet yrittää lasta. Pelottaa vain, millainen hirviömummu anopistani tulee. Tiedän, että hän toivoo lastenlasta enemmän kuin mitään muuta, ja hän osaa kyllä hoitaa lapsia. Mutta se hössötys... Hän on nyt jo joskus kysynyt (vaikkei siis tiedä yrityksestä) että jos tulen raskaaksi niin mihin laitamme koiran. Anoppi vihaa eläimiä, eikä voi ymmärtää, että jotkut niistä pitävät. Onneksi miehenikin on eläinrakas, että olemme hankkineet yhteiset lemmikit...
En tiedä, miten tämän asian kanssa pitäisi toimia. En missään nimessä halua, että tuleva lapseni olisi anopin kanssa enemmän tai edes yhtä paljon kuin äitini kanssa. En myöskään haluaisi tapella.
Anoppi on todella hyökkäävä ja takertuva luonteeltaan. Hän ei ymmärrä että lapsensa ovat jo aikuisia.
Hän aina itkee, että ´"tuntuu niin pahalta että oksensin taas", hakee tuolla huomiota jos ei olla käyty pitkään aikaan. Hän todella yrittää manipuloida ihmisiä ja ylistää aikuisia poikiaan kuin Jumalaa. Appiukko ja anoppi eivät ikinä ole missään kahdestaan, aina on vielä kotona asuva lapsensa mukana. Sekin vähän mietityttää, että pelottaako häntä niin paljon, että he jäävät kahdestaan? Olisiko hän kuitenkin jollain asteella tajunnut, että isompien lasten pois muutto on merkki aikuistumisesta..
Todella sekava juttu, mutta tämän kanssa on ihan oikeasti vaikea elää!!!
Vastaukset 23
Vanhimmat
että anoppi on pahimman luokan sovinisti. Hän aina korostaa, kuinka pojat on niin paljon helpompia kuin tytöt ja toivoo että meillekin tulisi poikia. Harmi kun ei saa itse päätettyä lapsen sukupuolta. Tekisin nimittäin pelkkiä tyttöjä ihan anopin kiusaksi.
Ja autolla ajo on asia, jossa en ymmärrä hänen asennettaan. Aina jos olemme yhdessä liikkeellä, anopille oin itsestään selvää että mieheni ajaa, vaikka minullakin on ollut kortti 18-vuotiaasta asti. Mutta naisen kuuluu istua vieressä, paitsi silloin jos käy ruokakaupassa. Hänen mielestä siis noin. Minä taas ottaisin mieluusti miehen mukaan sinne ruokakauppaan, kantamaan kasseja;)
Hän itsekin puhuu omasta autostaan aina miehensä autona. Vaikka heillä on yhteinen pankkitili ja yhteinen talo jne, ja vain yksi auto, niin hän sanoo aina jos jostain syystä lainataan autoa, että "voitte lainata xxx:n(appiukon nimi) autoa.
Tää on aihepiiri joka raivostuttaa mua suunnattomasti. Ja sitten se, jos ollaan yhdessä siellä niin hän saattaa tarjota miehelleni viiniä, että sittenhän minä voin ajaa. Eli hälle nainen auton ratissa = juoppokuski? Huoh...
Minä elän ihan omaa elämääni 162 - 164 tuntia viikossa.
Pojanpoika on vierailulla viikkotain n. 4-6 tuntia. Vierailu päivä sovitaan ja minun menoni ratkaisevat eniten, en luovu mistään menoistani vierailun vuoksi.
Olen ollut vauvan hoitajan kaksi kertaa. Silloin olimme Heidän kodissaan hoitoajan.
Jokainen on vastuussa; omasta kodistaan, lapsistaan ja ystävyys- ja sukulaissuhteistaan.
Omatila ja elämä, on jokaisen otettava, ihan itse.
Kysäisin tässä Miniältä muistaako ensitapaamisemme, siitä on 8 vuotta.
Itse muistin vain valtavan jännityksen; osaanko olla?
Muistan sanoneeni nimeni: ” Kyllä on jännää, mutta ollaan ihan tavallisesti, minä olen tavallinen ihminen, enkä osaa mitään kommervenkkeja.”
Miniä ei muistanut mitään koko tapaamisestamme.
Miniä oli asunut sinkkukämpässä jo n.5 vuotta poikani samoin.
Kumpikin tietää miten kotinsa haluaa olevan.
Meillä ei ole ”yhteisiä” tapailu henkilöitä.
En usko ihmisten ”virheettömyyteen” MUTTA omanlaisensa on jokainen ja siinä elämän rikkaus. En tunne yhtäkään ihmistä jonka kanssa vaihtaisin esm. asuntoa kaikkineen. Sama pätee kaikkeen henkilökohtaisesti; vaatteet, kampaus jne.
Kukaan ei voi elää toisen elämää, tuskin edes haluaa. Vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan ja siinä ei auta mikään. Vastuu loppuu aikuisuuteen ja muuttoon omaan kotiin, vaikka vain sinkkukämppään.
”Harmi kun ei saa itse päätettyä lapsen sukupuolta. Tekisin nimittäin pelkkiä tyttöjä ihan anopin kiusaksi.”
Todella säälittävää. Hanki elämääsi muuta sisältöä kuin anoppi.
”jos jostain syystä lainataan autoa, että "voitte lainata xxx:n(appiukon nimi) autoa.”
Arvostelematta otat ”lainan” vastaan?
Mitäs? jos lopettaisit näkemästä vaivaa, anopin elämän tavasta.
Minun mummuni ja vaarini avioituvat vanhempien sopimuksesta, sopimus tehtiin isovanhempien ollessa lapsia.
Mennyttä maailmaa ja sen arvoja et voi muuttaa.
”Ja sitten se, jos ollaan yhdessä siellä niin hän saattaa tarjota miehelleni viiniä, että sittenhän minä voin ajaa.”
Tuskin siinä juopumus on tavoitteena,
”Eli hälle nainen auton ratissa = juoppokuski? Huoh... ”
Tuskin vaan voisit todella miettiä jotain muuta, hankkia sisältöä elämääsi.
Ystävä pariskuntani on ollut naimisissa 45 vuotta. Mies 76 vuotias vaimo 63 vuotias. Nyt vaimo ajaa, ennen ajoi aina mies.
Hanki se elämä; se ei löydy äidin, eikä anopin helmasta.
Toivottavasti ketjun aloittaja ei edes lue tekstiäsi. Mitähän sinäkin roikut tällä palstalla, hankkisit oman elämän.
tuskin olet oikeutetumpi täällä oloon kuin kukaan muukaan.
Sensuuri oikeuttakaan et omaa.
Tunnen syvää sympatiaa sinua kohtaan, kuvailemasi anoppi on juuri sellainen kauhuanoppi jonka olen pelännyt osuvan kohdalleni mutta onneksi olen säästynyt tältä kohtalolta. Varo sitten kun saatte lapsukaisen ettei anoppi ala omimaan sitä, "MINUN (poikani) lapsi".
Meillä on onneksi niin että mieheni äiti asuu 20km päässä mutta hän on selvästi sanonut miehelleni että "olet aikuinen ihminen, sinä elät omaa elämää ja minä omaa". Anoppikokelas on käynyt meidän luona kolme kertaa sen jälkeen kun olemme muuttaneet yhteen (vuosi). Minun vanhempani ovat hieman enemmän meidän elämään sekaantumassa mutta he asuvat onneksi 100km päässä joten he eivät voi noin vain tupsahtaa kylään :) Älkää käsittäkö väärin, välitän vanhemmistani mutta minulla on nyt oma koti!
Voimia sinulle ja tehkää se lapsi. Toivottavasti miehesi on sinun puolella eikä asetu äitinsä puolelle, totta kai vanhemmat ovat tärkeitä mutta sinä olet nyt hänen YDINperhe!
Yhtä paljon kuin anoppisi takertuu perheesi, erittäinkin poikasi elämään, näytät sinä takertuvan anopin tapaan elää.
En sano tätä ilkeyttäni, vaan tämän luin tekstistäsi.
Toki vikoja anoppisi suhtautumisesta poikansa avioliittoon on pilvin pimein.
Toki hänen pitäisi ymmärtää olla fiksu ja siirtyä sivuun.
Toki hänen pitäisi asennoitua nykyaikaisemmin.
Mutta toki, fiksuna nuorena ihmisenä saatat käsittää, ettei kaikille käy sopeutuminen äkkiä kuin sormia napsauttamalla.
Ole kärsivällinen!
Voit auttaa anoppiasi luopumisessa.
Ensinnäkin: hyväksy hänet vikoineen karvoineen.
En tarkoita, että sinun täytyisi kutsua hänet kylään. Ei tarvitse. Voit kernaasti olla kutsumatta.
Tarkoitan, anna hänen olla pitämättä eläimistä, anna hänen pitää mielipiteensä, vaikka olisivat kuinkakin älyttömiä.
Ei sinun silti tarvitse TEHDÄ niin kuin hän sanoo.
Hymyilet vain ja vastaat: aha ja vai niin.
Älä yritä muuttaa häntä. Oleta jo etukäteen, ettei hän tule paljoakaan enää luonnettaan toiseksi vaihtamaan.
Kyllä häntä pelottaa vanheneminen ja yksinjääminen. So, se on hänen asiansa ja hänellä on oikeus jopa pelkoihinsa. Hyväksy sekin seikka. Et ole vastuussa niistä.
Et ole yleensäkään anopistasi vastuussa.
Anna hänen ylistää aikuisia poikiansa. Parempi niin kuin jos haukkuisi heitä.
Älä takerru anoppisi vajavaiseen käytökseen, vaan TODELLA elä omaa elämääsi.
Älä mieti anoppiasi liikaa, mikäli hän ei nyt satu juuri olemaan silmiesi alla tai puhelimen toisessa päässä.
Älä kehitä ongelmaa suuremmaksi kuin onkaan.
Joskus on hyvä keino vaieta asiat kuoliaaksi.
Mitä enemmän puhut, mietit ja askaroit anoppiasian tiimoilla, sen suuremmaksi ongelma nousee.
Et voi sille mitään, että anopistasi tuntuu että olet riistänyt pojan pesästä. Sillä oikeasti olet tehnyt sen. Anopin suhtautuminen on hänen ongelmansa. Ei sinun.
Voit tehdä selkeät rajat itsellesi ja elää sen mukaan.
Kun lapsia syntyy on tietysti sinun ja miehesi määrättävissä, kuinka paljon olette isovanhempien kanssa tekemisissä.
Kannattaisi kuitenkin elää edes laihassa sovussa kuin ilmiriidassa.
Olet nuori ja valitettavasti keskentekoisen anopin miniä. Mutta siinä sinulle haaste, ota positiivisesti se, että joudut kasvamaan anopin ylitse. Viljele viisautta. Tunteille ei kannata antaa ylivaltaa.
Ajassa on se hyvä puoli, että ihmiset tottuvat ja oppivat ja hyväksyvät muutokset. Te haette nyt kaikki paikkaanne, joten kukin tahollaan käy läpi omia prosessejaan samoin kuin rajojaan. Sen vuoksi olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että ensin oma elämä ja omat rajat ja sitten vasta muut, jos on aihetta. Ihmisten on helpompi löytää oma paikkansa, jos itse tietää mitä haluaa ja näyttää sen käytöksensä kautta (puhuminen voi joskus vain pilata kaiken).
Sen olen ainakin itsessäni huomannut, että anopissa useasti ärsyttävät samat asiat tunnepuolella kuin missä itsekin on heikko.
johan tässä on 5 vuotta yhdessä pyöritty. ja mikään ei ole helpottunut kuin tilapäisesti vähäksi aikaa.
esim kun miehen veli sanoi anopille, että tietää etten minä halua anopin tekemiä ruokia mukaan ottaa, jos käydään siellä kylässä ja hän höösäisi mielellään eväspaketit mukaan lähtiessä. niin anoppi suuttui, oli pari kk tyrkyttämättä ja nyt taas yrittää joka kerta antaa ruokaa mukaan. ei ole mitään vaikutusta sillä, että pussi "unohtuu" eteiseen.
tähän on vaikea kirjoittaa kokonaisvaltaista kuvaa antavaa juttua, nää kertomani asiat on vain jäävuoren huippuja, jotka ei ehkä kuulosta pahalta näin luettuna, mutta niiden keskellä ainakin minun on vaikea elää
Noh, nääs, tämmösiä on anopit eväinensä!
Muistan oman anoppini aikoinaan, että hän oli tykästynyt paistettuihin kananmuniin ja niitä munaleipiänsä oli aina tyrkyttämässä nuorelle parille mukaan.
Olin sen verran pönttö, etten hoksannut loukkaantua, vaikka inhosin anopin keltaisia, rasvaisia lettuja. Niitä sitten mieheni kanssa kotimatkalla syöteltiin linnuille ja naurettiin.
Hyvässä uskossa anoppiparkani toimi.
Ehkä anoppisi tarkoittaa sinunkin kohdallasi olla teille mieliksi.
Vastaisin kysymykseesi "miten kauan on kauan", että KAUAN. Viisi vuotta on anoppien näkökulmasta vähän.
tietysti muutos lähtee aina itsestä. vaikka toivoisin anopin muuttuvan, jollain tasolla pohjimmiltaan tiedän, että oma mielenrauhani säilyy vain jos rauhoitun itse. mutta tämä asennemuutos todella tökkii vastaan.
´lapsuudenperheessäni äitini tuli todella hyvin toimeen mummuni kanssa (isänäiti). jotenkin olin aina kuvitellut, että kamalia anoppeja on vain vitseissä.
kuten jo alkuperäisessä viestissä kirjoitin, omalla tavallaan tiedän anopin tarkoittavan jotenkin hyvää, mutta se on todella hermoja raastavaa, hänen tapansa tehdä sitä hyvää. hän ei osaa päästää irti ja se johtaa kierteeseen joka johtaa siihen että me miniät pidämme entistä enemmän etäisyyttä ja se taas johtaa enempään takertumiseen jne. loputon kierre
oli 3xanopin kirjoituksessa paljon. Lue, vm 83, se pariin kertaan kunnolla läpi ja sisäistä neuvot, jotka olivat järkevyydessään aivan loistavia. Huomaat pian, miten ärsytys hellittää ja kaikilla on mukavampaa.
Älä tee, niinkuin minä. Minulta kului ihan liian monta vuotta tajutakseni, ettei anoppi siitä toiseksi ihmiseksi muutu. Omaa suhtautumistaan asioihin voi muuttaa. Nykyään anopin hössötys ei rassaa ollenkaan, minusta on kai kasvanut aikuinen ihminen.
tuossapa lukaistavaa kaikille miniöille, jotka kipuilevat anoppiongelmiensa kanssa. Lukekaa edellinen pieteetillä ja toimikaa juuri noin - muuta ei tarvitsekaan !
Jos osaatte nyt antaa arvon viisaille neuvoille niin ottakaa siitä eväitä elämäänne !!
ei tosta sun sepustuksesta ota erkkikään selvää
Kyllä Erkki sai siitä hyvinkin selvää. SINÄ et.
Jaksoin lukea jutustasi melkein yhden kokonaisen lauseen. Tutunoloista tekstiä.
Meilläkin oli martyyri ja kaikkitietävä yli-ihminen, joka jutusteli tuohon seliseli-tyyliin. Ei ole enää.
Vain kolmasosa ihmisistä tulee hyvin toimeen muiden kanssa, ja loput saavat tulla toimeen omien sotkujensa kanssa. Ei niitä muut sinulle väkisin tarjoile. Mietipä asiaa tältä kannalta.
Tuosta viestistäsi päätellen anoppisi on ihan normaali ihminen ja sinä itse lapsellinen ja pikkumainen..
Miehesi on anoppisi lapsi siitä ei pääse mihinkään. Se, että anoppisi poikaansa kovasti rakastaa ja arvostaa on kai kuitenkin vaan hyvä asia? Jos hänen on ollut vaikea suhtautua siihen että lapsi on kasvanut aikuiseksi ja aloittanut oman elämänsä niin yrittäisit sinäkin vähän ymmärtää. Miten sinusta onkin kasvanut noin itsekeskeinen ja epäempaattinen ihminen? Kyllä muillakin on tunteet ja heilläkin oikeus niihin. Myös anopeilla!
Jos anoppi nyt mukaan tyrkyttää eväitä niin miksi niitä ei voi ottaa ja heittää sitten vaikka kotona roskiin jos eivät kelpaa? Pitää nyt mokomasta asiasta tehdä kauhea draama.. Ja tahallaan pahottaa anopin mieli kun jätätte ne eväät sinne eteiseen. Kumpi tässä nyt huonosti käyttäytyy, sinä vai anoppi?!
Minusta sinun kannattaisi nyt vähän miettiä että olisiko se "kamala anoppi" vaan siellä sinun päässäsi ja kysymys vaan siitä että itse et haluaisi että mihesi elämässä on joku muukin tärkeä nainen? Ei anopin kanssa tarvitse kilpailla, kumpikin mahtuu miehen elämään ja kumpikin on omalla tavallaan miehelle tärkeä.
Olen appena seurannut kahden poikamme avioliittoja. Toinen niistä johti eroon, syitä en tiedä. Sen tiedän että rakas vaimoni, poikiemme äiti ja poikein vaimojen anoppi on käyttäytynyt aivan päättmästi aina siitä asti kun tyttöystäviä on taloon tuotu. Vaimoni on sekaantunut seurusteluun, kihlajaisiin, häävalmisteluihin, ja jopa työntänyt toisen miniän syrjään kun tulevalle lapselle lähdettiin hankkimaan tarvikkeita ennen syntymää. Hän on ollut nokat vastakkain kummankin miniän kanssa. Minä en sekaantunut siihen, ajattelin että olkoon naisten sotkuja. Mutta kun toinen poika erosi ja ero oli hänelle todella kova paikka. Silloin ajattelin sekaantua. Juttelin ex miniän kanssa pitkään. Hän sanoin suoraan ettei kestänyt sitä että hänen piti yksin pitää heidän puoliaan kun poika teki kaiken mitä äiti tahtoi, vaimonsa tahdon vastaisesti. Ex miniä kertoi yrittäneensä suhteen alkuvaiheessa juttelua vaimoni kanssa mutta hänen aloitteensa oli tyrmätty täysin. Vaimoni oli suurin piirtein suoraan ilmoittanut että hän määrää poikiensa elämästä ja vaimot ovat vain kodinhoitajia. Kun pitkämielinen ex miniä oli ajatellut että poika joskus sopeutuu avioelämään ja päästää äitinsä holhouksesta irti, niin ei auttanut. Heillä on ko,mevuotias lapsikin. Ja luulen että juuri raskauden jälkeen otti kaikkein kovimmalle taistella anoppia vastaan. Siksi tämä ex miniä luovutti. Mutta siitä minä aloitin. Pidin vaimolleni jämäkän puhuttelun jotta jollei anna poikien elää omaa elämää minä lähden. En halua poikieni tulevan onnettomaksi, sillä näin miten onneton tuli eronneesta pojasta. Vaimo suoraan sanottuna pelästyi aivan hirveästi. Mihin hän olisi joutunut ilman minua? Sitten hän suuttui kaikille osapuolille. Pari kuukautta oltiin "vihoissa" ja sen jälkeen ollaan kyläilty puolin ja toisin mutta vaimo on marttyyrina pitänyt suun kiinni. Kotona se sitten hönkäilee ja valittelee ettei enää voi puuttua minkään asioiden kulkuun, kaikki menee metsään, mistään ei tule mitään. Sanoin että katsoo vaan he järjestää elämänsä kuten he haluavat ja meillä on tämä meidän elämä. Nyt on mennyt jonkin aikaa kun ei vaimokaan ole enää voivotellut. Harvakseltaan tavataan poikia, koska heillekin selvisi mitä olin tehnyt. Luulen että vähitellen tämä tästä. En olisi itse halunnut että minun ja vaimon elämään puuttuu minun äiti tai hänen äiti. Enkä lopulta sietänyt katsoa kuinka vaimo ohjailee muiden elämää.
Joskus appi on anopille sanonut jotain, että "se on heidän asiansa" tai muuten koittanut hillitä. Mutta yleensä hän ei sano mitään, koska sitten anoppi suuttuu myös hänelle. Appiukkoa ollaan joskus tavattu niin ettei anoppi ole paikalla, esim jos käydään siellä eikä anoppi satu olemaan kotona. Silloin pystyn olemaan ihan rento, muutoin anoppilassa käydessä muutun helposti kireäksi vaikken tahtoisikaan. Myös miehen nuorempien sisarusten kanssa tulen ihan hyvin juttuun. Ja he sanovatkin usein aika suoraan äidilleen, missä raja kulkee. Kuuroille korvillehan se menee useimmiten, mutta yrittävät ainakin...
Minuakin ärsytti anopin tavat toimia nuorena tyttönä. Aina oli meidän elämäämme puuttumassa. Hyvää hän vain tarkoitti. Tänä päivänä antaisin mitä vain jos anoppi vielä eläisi ja eväspusseja antaisi mukaan. Eiköhän ole parempi antaa niiden anoppien touhuta omiaan ja antaa heidän juttujensa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...
Ihmisen elämässä on useita voimakkaita kokemuksia.
Ensimmäinen on syntymä.
Kehotan hieman opiskelemaan ihmisen elämänkaarta, se tulee tutuksi elämän myötä, helpottaisi vain ennakkotieto normaaleista kriisiajoista.
Oman lapsen aikuistuminen vakituiseen parisuhteeseen on aika voimakas kokemus. JOKAISELLE vanhemmalle.
”Omien vanhempieni luona (lähes 100km päässä) käyn muutaman kerran kuukaudessa, ja myös mieheni tulee mukaan aina kun töiltään pääsee.”
Mielestäni olet aika riippuvainen vanhemmistasi. Ei asiaa muuta vaikka: ”myös mieheni tulee mukaan aina kun töiltään pääsee.”
Saan kuvan että elämäsi on ankeaa, siitä puuttuu sisältö juuri SINULLE.
Muissa riippumista ei ole apua, hanki se kuuluisa elämä. Taidat yksinkertaisesti tarvita omaan vanhempi riippuvuuteesi vastapainoa hirveästä anopista.
ANOPIN HÄÄPÄIVÄ tuon sanot sinä.
Sääliksi käy miestäsi sekä anoppiasi, lapsellinen hitaasti aikuiseksi _joskus_ kasvava lapsenpuoliso ei elämän polulla ole toivottavaa kellekkään.
Kylläpä täällä on kaikkitietävää porukkaa vähän väliä. Miten mahtaa olla sen oman aikuisuuden laita, kun jonkun nettikirjoituksen perusteella tuomitaan raakasti toinen? Onko omia höyryjä päästämättä?
tiedäthän sanonnan. itteään ahistaa ja luulee että saa ahistuksen muillekkin ;) eikä se onnistu. heh.