Käväisin sit vieraissa jo toistamiseen tän kymmenvuotisen suhteen aikana, ja kuten viimeksikin niin kiinnihän jäin. Ja se on mulle ihan oikein.
Ongelma on siinä, että puoliso haluaa yhä vaan jatkaa tai alkaa alusta, mutta mä en tiedä haluanko sitä. Jossain täytyy olla vikaa, kun toinen pettää. Ja tekee sen vielä useammin kuin kerran.
Suhde puolisooni on lähinnä kaverisuhteen tasolla, ei kiinnosta hellittelyt eikä seksi. Nyt kai pitäis vaan päättää mitä tehdä, mutta se on niin pirskatin vaikeaa... Jäädäkö ei-tyydyttävään kaverisuhteeseen vai lähteä kohti tuntematonta???
Ongelma on siinä, että puoliso haluaa yhä vaan jatkaa tai alkaa alusta, mutta mä en tiedä haluanko sitä. Jossain täytyy olla vikaa, kun toinen pettää. Ja tekee sen vielä useammin kuin kerran.
Suhde puolisooni on lähinnä kaverisuhteen tasolla, ei kiinnosta hellittelyt eikä seksi. Nyt kai pitäis vaan päättää mitä tehdä, mutta se on niin pirskatin vaikeaa... Jäädäkö ei-tyydyttävään kaverisuhteeseen vai lähteä kohti tuntematonta???
Vastaukset 21
Vanhimmat
mies.
kehittää omat ideologiansa teoilleen. Syyt ovat aina ulkoisia, itsestä riippumattomia.
on muuten sinussa
kannattako suhteeseen jäädä...omakohtaisella kokemuksella voisin sanoa,että kannattaa lähteä haistelemaan uusia tuulia=)
Tiedän, että vika on minussa. Eihän kukaan muu sitä päätöstä pettämisestä tehnyt. Enkä yritä sysätä vastuuta tapahtuneesta kenellekään muulle.
Olen vaan niin tosi rikki, kun en tosiaankaan pysty tuntemaan sitä, mitä puolisoni toivoisi. Mietin, teinkö minkä tein siksi, että pääsisin tästä suhteesta vai mikä ihme mua vaivaa???
Niin ja olen muuten nainen.
et maininnut onko teillä pentuja; jos ei niin päätökset on paljon helpompi tehdä kun kyse on vaan teistä kahdesta.
kyllä jossain mättää, kuten itekin sanoit, jos pitää muualle hairahtua. mutta sä tiedät sen jo itsekin.
kuulostaa siltä että miehestäs on tullut sulle enemmänkin kämppis eikä sen varaan voi välttämättä rakentaa pitkää suhdetta. mutta sulla on vissiin vaikea tehdä päätöstä sen suhteen ennenkuin tiedät mikä sun ongelmas on ja mikä sua vaivaa?
musta toi koko pettäminen ei ole niin mustavalkoinen asia kuin palstan romantikot sanoo. tässä tuli itekin tehtyä äskettäin jotain vastaavaa josta en todellakaan ole ylpeä (menemättä detaljeihin) - alkoholilla oli osuutta asiaan. mä kärsin siitä nyt sisällä ja se on mulle aivan oikein, mutta mä en ikinä aio satuttaa mulle rakasta ihmistä puhumalla siitä. ei jaettu suru helpota, vaan se vaan moninkertaistaa surun. ja mä en ole paha ihminen, oikeesti. mä tein yhden asian väärin, mutta mä teen sen vastineeksi kymmenen asiaa oikein joka päivä. toi asia repii mua todella pahasti ja vaan aika voi parantaa asiaa. mutta se on varma että koskaan ei tule toista kertaa. miksikö? koska mä olen nyt elänyt sen kerran läpi (ja elän yhä), ja tiedän mitä se tarkoittaa. ja mä en halua sitä tunnetta enää koskaan.
no, tää viestiketju koski sua mutta kerroin ton jos se auttaa vähän ymmärtämään omaa kantaani, vaikkakin meidän tilanne on keskeisesti erilainen.
ne sanoo että kipu on merkki siitä että on elossa, joten morkkis on varmaan sit merkki siitä että sulla on sielua jäljellä. mä suosittelisin et vietät viikon pari jossain kauempana ilman puolisoas, kavereilla tai sukulaisilla, ilman viinaa tai juhlimista! ja jos sun ei tule ikävä miestäs, ja takaisin tuleminen ei ole ilo vaan vaivautuneisuutta, niin ehkä se ero on sitten se ratkaisu.
että mieheltäsi katkeasi pinna, ja hän ottaisi vastuun eropäätöksestä, kun et itse sitä vastuuta uskalla ottaa? Vähän sillä logiikalla, että jos mies on vastuussa erosta, voit sitten syyttää häntä myöhemmin, jos eron jälkeen tuntuu paskalta?
Joo no meillä on lapsia, mikä ehkä onkin se suurin syy päättämisen vaikeuteen. En tahtoisi lasten kärsivän, mutta toisaalta uhraanko oman elämäni jos tästä ei enää suhdetta tule?
Ennenkin olen siis pettänyt ja jäänyt kiinni ja muutama vuosi meni ihan ok. Toki luottamusta suhteessamme ei ole aikoihin ollut, ja viime tapahtuman jälkimainingeissa selvisi ettei mieskään ihan pulmunen ole tässä suhteessa ollut. Tiedän mitä on tulossa, koska olen kokenut saman ennenkin. Tällä kertaa se tuntuu vain vaikeammalta meille molemille. Jos olisin varma tunteistani, en taas olisi pettänyt.
Mä en varsinaisesti kadu itse tekoa, vaan vain sitä että loukkasin mulle tärkeää ihmistä. Enkä voi luvata, etten enää tee mitä tein. Tiedän, että olen huono ihminen, mutten voi itselleni mitään. Rakastan miestäni, joka on ollut elämäni ainoa suuri rakkaus, mutta en tunne häntä kohtaan minkäänlaista romanttista yhteyttä. Näin on ollut jo kauan, ja nyt sitten mietin, palaako se enää kaiken tapahtuneen jälkeen.
Olispa tää vähän helpompaa :(
No mä olen ite eronneesta perheestä, early teens kun se tapahtui, ja aika sotkuhan se oli - en edes tienny kaikkee ennenkuin pari vuotta sitten toinen vanhemmista kertoi ainakin oman koko näkemyksensä tapahtuneesta. Mutta kyllä sen huomaa jos vanhemmilla ei ole asiat hyvin ja penskat helposti ottaa sen itteensä - "jos mä olisin oikein kiltti niin ne ei riitelis". Ja sen huomaa siis vaikkei mitään huutoriitaa oliskaan, siitä kylmyydestä. Eli ei se ole ratkaisu että lasten takia ollaan yhdessä, toi on usein jopa tekosyy - oikeasti ajatellaan "mitä naapurit tutut ja sukulaistetkin sanoo jos me erotaan?"
Oliko sulla siis harharetken syy epävarmuus tunteista? Kuulostaa oudolta, koska eihän sulla nyt ainakaan ventovieraalle (oliko vieras?) voi tunteita olla, eihän?
En tiedä mitä tarkoitat tuolla "mieskään ei ole pulmunen", ei tarvi kertoa tarkemmin mutta se auttaisi ymmärtämään miksi miehesi kuitenkin haluaa jatkaa. Jos itsekin on hairahtunut niin ehkä ymmärtää sun harharetkeäkin paremmin kuin puhdas pulmunen ymmärtäisi.
En mä sanoisi huonoksi ihmiseksi sua, sä tiedät tehneesi väärin. Heikko vaan, kuten kaikki meistä joskus. Musta tuntuu että teillä kun on kissa nyt ulkona pussista ja jos molemmat on jotain väärää tehnyt niin asiasta voisi puhua ihan suoraan, tai vaikka ammattiauttajan avustuksella. Oli päätös lopulta mikä vaan, on todella tärkeää että se tapahtui oikeista syistä. "it's not about win or lose, it's how you play the game"
Ton viimeisen lauseen voin itekin allekirjoittaa. Olo on täysin turpaan saaneella, mutta mä nousen tästä vielä. Niin, ja omassa tilanteessa ei ole lapsia.
Mä olen myös eroperheen lapsena tietoinen siitä, että lapset vaistoaa kyllä vanhempien vaikeudet. Muistan itse ne monet yöt kun valvoin kuunnellen vanhempien riitelyä ja pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuu. Myös aikuisena olen saanut kuulla lopulliseksi eron syyksi vanhempien uskottomuuden - molempien siis. Itse en tokikaan ajattele että yhdessä pitäisi olla sukulaisten ja naapureiden vuoksi, olen nähnyt ihan liikaa kulissiliittoja ja sen mitä ne tekevät ihmiselle.
Tarkoitin epävarmuudella lähinnä sitä, että tiedän kyllä rakastavani miestäni ystävänä, en vain ole varma tuleeko tästä enää mitään. Romanttiset tunteet ja rakastumisen tunne ovat kadoksissa enkä tiedä löydänkö niitä enää.
Mieheni sanoi salailuni selvittyä, että on vihaisempi valehtelusta kuin pettämisestä, ja kuitenkin lopulta tunnusti salailleensa ja valehdelleensa omista menoistaan jo kauan, jopa vuosia. Luottamus taitaa olla mennyt nyt molemminpuoleisesti, enkä itse koe, että tämä olisi hyvä pohja lähteä suhdetta uudelleen rakentamaan. Hän ehdotti kyllä terapiaa tms. mutten itse tunne valmiutta siihen. Saa nähdä mihin mieli vielä muuttuu.
Tänään olen lähinnä itsekseni miettinyt miten tästä eteenpäin. Mieheni ymmärtänee sen, että tunnen nyt häntä kohtaan lähinnä ystävänrakkautta, mutten tiedä ymmärtääkö hän ettei se ehkä tästä enää ikinä muutu. Enkä mäkään sitä voi tietää :(
No sulla ei ole nyt kuitenkaan mikään ajolähtötilanne että pakko valita jotain just nyt. Ota päivä kerrallaan ja kato miten asiat kehittyy. Meidän tilanne on dramaattisen eri siinä että oma suhde on hyvä eikä mitään epäselvää mitä mä haluan. Mun vaan pitää elää syntini kanssa ja oppia siitä. Tää tuskin on yhtään sen helpompaa kuin sun tilanteesi - mutta, päivä kerrallaan eiks niin. After all, what other way is there?
...ikäisiä olette "käry kävi" ja "fishnet"? Aivan kuin sillä nyt olisi kovin suurta väliä, mutta mielenkiinnosta...
Nyt on koko ilta miehen kans puhuttu ja puhuttu... Tein lopullisesti selväksi, että ne romanttiset tunteet ovat täysin hukassa, eikä toisen lähestymisyritykset tunnu kuin ahdistavilta. No hän kuunteli ja itki hieman (kuten minäkin), mutta sovimme ettei tehdä hätiköityjä päätöksiä. On tiettyjä syitä, joiden vuoksi nopea ero ei tulisi juuri nyt onnistumaankaan, joten päätimme siis jatkaa elämää saman katon alla ainakin jonkin aikaa. Hän antaa tilaa minulle ja tunteilleni ja minä saan rauhassa ajatella asioita. Jos tästä jotakin tulee, niin tulee. Itse en enää siihen usko, mutta hän uskoo. Ja jos ei mitään tapahdukaan, hän saa aikaa hyväksyä sen mitä tulee.
En tiedä, päätimmekö oikein, mutta asiassa on siis tehty jonkinlaisia päätöksiä, mikä helpottanee meitä molempia. Katsotaan nyt sitten.
Niin ja ikä täälläkin siinä kolmenkympin hujakoilla.
Hyvä homma että saitte keskusteltua asiat tohon tolalle.
Harvoinhan, jos koskaan, tuollaiset päätökset tuntuvat täysin oikeilta, mutta ehkäpä ne ovat juuri nyt niitä ainoita oikeita teille tässä tilanteessa. Ajan kanssa tilanne SAATTAA muuttua tai sitten ei. Kyllä ne siitä selviävät ja lutviutuvat kohdilleen!! Jo lastenkin kannalta parempi niin, mielestäni. Vaikka itselläni ei ole lapsia, mutta kyllä omakohtaista kokemusta asiasta itse ollessani lapsi.
Joka tapauksessa olette rehellisesti pystyneet keskustelemaan, se on hienoa! Ja aika helpottavaakin. Tuskallista mutta helpottavaa.
Toivon sulle tsemiä tilanteeseesi!!
Kuulostaa parhaalta tulokselta mihin realistisesti saattoi toivoa pääsevänsä. Hienoa että saitte asioista kuitenkin puhuttua, varmaankin se mitä on tehtävissä on nyt tehty.
Mulla on niin suhteen alut kuin loputkin (ne muutama mitä on...) aina tulleet tietyn valaistumisen kautta - jossain vaiheessa mä olen vain tiennyt mihin asiat pitää viedä. Joten mä toivotan sulle voimaa kestää asiat joihin et voi nyt teoilla vaikuttaa, rohkeuttaa tehdä asioita joihin voit vaikuttaa, ja etenkin viisautta että erotat nuo kaksi toisistaan. Klisee ehkä, mutta todempia sanoja en tiedä. Tsemppiä ja voimaa sulle.
Hei!
Luin viestiketjun läpi aika nopeaan, mutta asian itselleni läheiseksi kokeneena ajattelin itsekin kirjoittaa. Noita "runkkari" -yms. juttuja ei kannata edes noteerata...niinkuin et nähtävästi olekaan tehnyt. Hienoa toisaalta tietty että joku kokee olevansa niin lähellä täydellisyyttä, että voi nimitellä "meitä heikompia ihmisiä". ;0)
Olen itse ollut aina tietyllä tavalla niin "moraalinen"; kihlaus on avioliittolupaus (mitä se alunperin onkin), toista ei pidä pettää, hyvä että vastakkaisen sukupuolen edustajia on uskaltanut aiemmin edes vilaista...varsinkaan sillä silmällä. Liekö joku kolmenkympin kriisi vai nytkö vasta olen "puhkeamassa kukkaan", kun tunnen flirtin sun muut luonnolliseksi osaksi ihmisen elämää. Olenko elänyt näin kauan tajuamatta, että maailma on pullollaan komeita (kaikki omalla tavallaan), puoleensavetäviä, mukavia miehiä...
Olen ollut yhdessä vajaat seitsemän vuotta nykyisen mieheni kanssa ja rehellisesti viimeiset kolme-neljä vuotta ovat olleet aika vaikeita. Toki on ollut hienoja ja ihania hetkiä silloinkin, mutta tietynlainen kunnioitus ja luottamus on tuntunut hävinneen joidenkin juttujen seurauksena.
Pystymme ihan hienosti keskustelemaa asioista, mutta tunnetasolla emme taida olla enää samalla aaltopituudella.
Mieheni tunteet ovat olleet jo pidemmän aikaa varmasti syvemmällä kuin minun ja vähän aikaa sitten hän ehdotti avioliittoa..josta jouduin taasen kieltäytymään. Tunnen itseni roistoksi, koska se varmasti satutti häntä. Toisaalta olin rehellinen, niinkuin hän pyysi. No, tilanne on hieman auki, ja katsotaan mihin suuntaan lähdetään. Hänkin myönsi jälkeenpäin, että ehkä eri tiet parempi...
Mutta itse tuohon "asiaan"...Olen ruvennut huomaamaan myös itsessäni piirteitä, joista en pidä. Olen joutunut pariin kertaan lähiaikoina taistelemaan itsehillintäni kanssa...mitä en olisi itsestäni aiemmin kuvitellut. Työkaverin (nykyään ex) kanssa aika hillitöntä kipinöintiä ja illanistujaisten jälkeen hieman vaikeaa, ettenkö sanoisi, tuo kotiinlähtö. No, halauksia pidemmälle ei olla menty, vaikka viimeksi oli lähellä. Miehen puolesta olisi varmasti käynyt, mutta joku tolkku vielä sai mut perääntymään. Olin oikeesti niin iloinen, kun tajusin silloin kotimatkalla, että en päästänyt mitään tapahtumaan. En tiedä miten olisin tällä hetkellä itseni kanssa...poden kyllä jo tarpeeksi syyllisyyttä ajatellessani tuota toista miestä. Olemme keskustelleet tämän "toisen" kanssa jonkin verran kummankin tunteista ja koen jo sen tietynlaisena pettämisenä miestäni ja hänen tunteitaan kohtaan...
Vaikka olenkin ajatellut, ettei meistä "toisen" kanssa mitään sen kummempaa ehkä koskaan tulisikaan, mutta muuten olisi voinut olla hauskaa.
Ja näinhän se oikeesti on parisuhteessa, että valintoja joutuu tekemään ja onneksi itsehillintä on toistaiseksi kestänyt...mutta kuinka kauan? En ole aiemmin tuntenut tällaista vapauden ja menemisen kaipuutakaan...Olen kyllä melkein aina seurustellut, eli "villi ja vapaa" vaihe on jäänyt elämättä....Aiemmin en olisi antanut asioiden kehkeytyä edes "näin pitkälle" ja nyt on tuntunut että mitä väliä; "Hauskaa pitää olla. Kerranhan täällä vain eletään..."
Saattaapi olla sekavaa tekstiä, hieman innostuin!
Mutta nyt koen ehkä ymmärtäväni ihmisen ajatusmaailmaa myös tältä kantilta, "pettäjänä". Ja sitähän ei mulle pitänyt koskaan tapahtua! Itsekin painin asian kanssa, kertoako kuinka paljon ihastuksesta vai ei, koska mieheni tietenkin selkeästi aistii jotain ilmassa. Mutta toisaalta yritän ajatella asiaa kokonaisvaltaisemmin koko suhteemme kantilta. Tarkoittaako ihastuminen toiseen nyt sitten sitä, että suhteemme on jo muutenkin niin huonossa jamassa, kun "annan itsen ihastua" toiseen...vai olenko vai itsekäs ihminen. Varmasti kumpaakin...
Tätähän se elämä on, ei mustavalkoista "mustasieluinen pettäjä" vs "valkoasuinen ritari" vaan kaikkia harmaan sävyjä. Mitä sitä ihminen tekee, jos valinta on kahden huonon vaihtoehdon väliltä? Huono suhde vaiko hetken huuma? Ja minkä sitä ihminen tunteilleen voi - vaikka ne olisivatkin harhaanjohtavia tunteita? Mikä edes on todellista?
Mutta kun jotain pitää valita, keskellä tietä seisominen on varmin tapa tulla yliajetuksi.
Yleensä etäisyys auttaa hahmottamaan koko kuvan. Saatat vaikka huomata että kiukku, joka seuraa kun ukkosi kengät tuo kuraa vastapestylle lattialle jääkin kakkoseksi sille lämpimälle ololle, kun ne samat kengät toi sen ukon sisään.. tiätkö? Tulee mieleen se sanonta "if you love him, set him free - if he comes back, it's meant to be" eli sama soveltaen - käy yksin sukuloimassa viikko pari tms. ja jos ei tule ikävä niin tiedät taas jotain uutta tilanteestasi. Tai jos tulee, ja toivottavasti tulee :)
...saattaa auttaa kyllä hieman ajatusten selvityksissä, mutta kun palaa kotiin, sitä helposti taasen ajautuu vanhoihin kaavoihin.
Eli tällä kertaa vain pitää pintansa, jos näin on, että tiet lähtevät erilleen.
Vaikka kuinka asiaa on miettinyt eri puolilta, niin se päätös on kuitenkin yllättävän vaikea. Toisaalta mieheni on sen verran mustasukkainen että viikon kahden ero ei tule tappelemati kysymykseen...ehkä. Ellei hänkin ole kypsynyt ajatukseen että saisi hetken olla yksin.
Ja toisaalta olen niin kypsä tähän "keskellä tietä" olemiseen, etten jaksa enää mitään taisteluita. Ja toisaalta ei ole reilua hänelle, eikä itsellekään, tämän tilanteen jatkuminen enää pitkään.
Aivan kuten mainitsit, elämä ei ole mustavalkoista. Ja ketään ei omista ketään, sekin pitäisi muistaa. Mutta uskon kyllä toisaalta siihenkin, että jonkun kanssa minulla olisi niin hyvä olla, ettei tarvitse haikailla muiden perään saati kaipaa samanlaista vapautta kuin nyt. Ja riittäkö pelkästään toisen arvostus, jos siihen ei sisälly enää sitä miehen ja naisen välistä "kaiken kattavaa" rakkautta, suhteen perustaksi? Omasta mielestäni se ei riitä.
Ja sekin tiedetään kait, että rakkaus muuttaa muotoaan. Mutta silti haluaisin uskoa, että jonkinlainen romanttinen rakkaus toista kohtaan säilyisi...ikuinen romantikko?
Vaikka en itsekään pidä pettämisestä ja valehtelusta, enkä itsekään nähtävästi ole lähellekään "valkoasuista ritaria", niin täytyy vaan yrittää elää näiden asioiden kanssa. Onhan se kait tietynlaista pelkuruutta, jos ei uskalla sille kaikkein läheisimmälleen kertoa, mutta miksi todellakaan satuttaa turhaan. En itsekään halua tietää kaikkia yksityiskohtia mieheni asioista. Ellei hän sitten pelehdi tyyliin ystäväni tai sisareni kanssa, jotka ovat kanssani tekemisissä. Tää nyt vain on mun ajattelutapa...
Ei ole aina helppoa ei.
No mulla on se onni että en haikaile minnekään, tunteet on siellä minne ne kuuluukin. Siinä mielessä tilanteemme on täysin eri. Mutta kyllä tietty haikailu kuuluu varmaan ihmisluonteeseen - komea mies tai nainen kääntää pään kadulla, vastakkaista sukupuolta oleva duunikaveri tai ystävä saa ajattelemaan "entä jos"...
Toki suhde arkeutuu. Siinä vaiheessa kun toinen päästää komean trumpettisoolon sängyssä ja toinen taputtaa, viimeistään tajuaa että koreileva kosiskeluvaihe on lopullisesti ohi :) Mutta siinä tajuaa myös hyväksyneensä toisen niin hyvässä kuin pahassa.
Mulla exän kanssa erottiin (suhteesta) aikanaan kun kasvettiin erilleen. Juttelin hyvän ystävän kanssa pitkään ja mietin pitkään, ja lopulta kerroin exälle kun olin niin varma kuin nyt saatoin olla. Silloinkin kun merkit olivat selviä, tietynlainen "mehän ei vuosien työtä hukkaan heitetä" mentaliteetti taisi tehdä siitä tosi vaikean. Teinkö oikein? Ainakin nyt tuntuu siltä.
Kukaanhan ei ole täydellinen eikä harharetkiä voi puolustella millään. Mutta jos otetaan toinen, minusta yhtä paha asia, keskusteluun mukaan - väkivalta. Henkinen tai fyysinen. Kyllä meilläkin joskus on otettu fyysisestikin yhteen - oikeasti lyöty isolla L:llä ei koskaan ja tarkoituksena satuttaa mutta tönimistä, raapimista, läimimistä ja huutamista molemmin puolin kyllä. Ei se ole sekään okei, eikä sitäkään saa tekemättömäksi, mutta siitä voi oppia ja kasvaa. Mä en usko tollasiin "kerran pettää, aina pettää" tai "kerran lyö, aina lyö" juttuihin. Sellaisia on paljon joilla toi käytös on toistuvaa, mutta musta ihmistä pitää arvioida ensi sijassa nykyisten tekojensa valossa. Ite esimerkiksi en koskaan tietoisesti satuttaisi itselle tärkeää henkilöä (ja tähän viimeiseen lauseeseen tulee varmasti joku holier-than-thou kommentoija tarttumaan...)
Niin, ja ikää jota kyselit tossa on haarukassa 25-40, eli vuosia on takana mutta toivottavasti alle puolet vasta :)
Sulla on ehkä tietyllä tavalla sitten vielä hankalampi tilanne, jos tunteetkin omaa puoliskoa kohtaan on kohdillaan ja tiedostat ettet haikaile ainakaan sen vuoksi muualle...Pettämistä on silloin varmasti aika hankala yrittää edes itselleen selvittää?
Mä pystyn aika paljon ehkä selvittämään itselleni tilannetta sitä kautta, kun suhde ei ole oikein mallillaan ollut pitkään aikaan...Eikä silti pettäminen ole mennyt ajatuksia ja halauksia pidemmälle.
Meilläkin on ollut ongelmia jonkin verran tuon väkivaltapuolen kanssa. Sekä että myös...Ja rehellisesti voin nostaa itselleni hattua taas näiden asioiden suhteen, sillä itse en näe käyttäneeni väkivaltaa toista kohtaan. Miehelläni on aiemmin ollut taipumusta käydä käsiksi tyyliin tönimällä ja puristamalla ranteista yms. Myös henkisellä puolella on ollut aika rankkoja juttuja välillä...uhkailua ja kiristämistä jonkin asia takia.
Olemme niistä puhuneet ja hän syvästi kyllä katuu niitä eikä nähtävästi itselleen voi niitä anteeksi antaa. Nuo ongelmat ovat aikojen saatossa vieneet pohjaa suhteeltamme jonkin verran joka kerta alemmas ja alemmas, valitettavasti. En voi sanoa ettenkö olisi useinkin häntä "provosoinut", mutta silti tiettyja juttuja ei saa toiselle tehdä, mielestäni, vaikka olemmekin tempperamenttisia kummatkin.
Nyt ilmeisesti tämän "kiltin tytön" (vanha akka ;0>) ulkokuori rupeaa rapisemaan vauhdilla...
Itse olen siis hitusen kolmenkympin "paremmalla" puolella.
No en mä tiedä kummalla on hankalampi. Mä tiedän tarkalleen mitä mä aion ja haluan, ja laulun sanoin, "pohjakosketus suuntani näyttää". Ja mä tiedän että toista pohjakosketusta ei tule, koska se ei vaan ole sen arvoista. Mä kävin omassa helvetissäni, katoin tätä pirua silmiin, ja sanoin ei koskaan. Ei tarvi enää spekuloida.
Mä en tosta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta oikein jo aiemmin sanottua enempää osaa sanoa, kuulostaahan tilanteesi ikävältä mutta sanoit itse varmaan jo kaiken, aika selvästi. Tuli toi aspekti vaan mieleen siinä mielessä että ihminen voi tehdä virheitä niin monella lailla, ja jostain syystä haukkuminen tai käsiksi käyminen vaan tuntuu olevan moraalisesti "enemmän okei" kuin harharetkeily. Olen edelleen samaa mieltä että kumpikaan ei ole okei, mutta niistä voi oppia ja pitää oppia. Jotkut ei opi. Mutta jos jalostan taas pitemmälle niin "kerran ylinopeutta, aina ylinopeutta?" "kerran varas, aina varas?" Eli älä kuitenkaan arvostele miestäs ainakaan harvinaisten väärien valintojen pohjalta, jos vastineeksi mies tekee säännönmukaisesti oikeita valintoja. Havaitsen sussa nimittäin aika paljon romantikon piirteitä ja siihen liittyy yleensä täydellisyyden tavoittelu - romantiikkahan on täydellisyyttä, eikös? ;) Täydellistä ei kuitenkaan ole, ja yhtä paljon hyvä suhde on, paitsi niiden hyvien asioiden rakastamista, niitä huonojen kestämistä (ja, omalla oudolla tavallaan, myös niiden huonojen asioiden rakastamista).