Itseäni ihmetyttää, että aika monet avioliitot solmitaan vain vuoden parin vuoden (jos edes aina sitäkään) tuttavuuden jälkeen. Itse kuulun (hui, häpeän) tuohon ryhmään ja totta vieköön olen usein ajatellut, että liian pian menin alttarille.
Ja erohan siitä sitten 6 vuoden jälkeen tuli.
Tämä kuullostaa tyhmältä mutta pitäisikö olla jonkinlainen "esiavioliittovaihe"? Onhan erossakin
harkinta-aika. Miksei siis avioliitossa olisi
jonkinlaista "koeaikaa"? Samoin tuo avioliiton tuoma vastuu sekä lapsista että omaisuudesta pitäisi jotenkin tehdä selväksi ennen virallista liitoa.
Kuullostaa tietenkin järjettömältä.
Mutta ei silti aivan järjettömältä minun korvissani. Montaa asiaa olisin miettinyt aikanaan
perusteellisemmin. Tosin, jälkiviisautta on tässäkin varmaan mukana.
Onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia?
Ja erohan siitä sitten 6 vuoden jälkeen tuli.
Tämä kuullostaa tyhmältä mutta pitäisikö olla jonkinlainen "esiavioliittovaihe"? Onhan erossakin
harkinta-aika. Miksei siis avioliitossa olisi
jonkinlaista "koeaikaa"? Samoin tuo avioliiton tuoma vastuu sekä lapsista että omaisuudesta pitäisi jotenkin tehdä selväksi ennen virallista liitoa.
Kuullostaa tietenkin järjettömältä.
Mutta ei silti aivan järjettömältä minun korvissani. Montaa asiaa olisin miettinyt aikanaan
perusteellisemmin. Tosin, jälkiviisautta on tässäkin varmaan mukana.
Onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan järkevältähän tuo kuulostaa, mutta oman kokemukseni mukaan eivät ne pitkään harkitut liitot tunnun kestävän loppupeleissä yhtään sen paremmin kuin nopeasti solmitutkaan. Ennen avioliittoa menee hyvin ja toiset ihmiset vaan kestävät sitoutumista ja perhe-elämää ja toiset eivät.
En oikein ymmärrä logiikkaasi. Harvapa tuota 6kk seukkaamisen jälkeen naimisiin menee...
Ellette olisi menneet avioon, olisitte eläneet avoliitossa ... olsiko avoeronne ollut sinulle tai hänelle helpompi? Arveletko että se olisi tullut aikaisemmin, tai ehkä ei koskaan?
Niin avoliitto (ilmeisesti sinulle se on sitä avioliiton koeaikaa?) kuin avioliittokin on kahden aikuisen valinta tahtoa rakastaa ja elää yhdessä, vaikka joskus vaikeata onkin.
Juridisesti avioliitto toki "vankempi" sopimus, ja siitä olen kanssasi samaa mieltä, että avioon aikovien olisi syytä ymmärtää (eli, heille kertoa vaikka sitten vihkijän) mitä avioehdoton avioliitto mm. omaisuuden osalta merkitsee.
Elin avoliitossa poikaystäväni kanssa 8 vuotta, alkaen kun olin 17. Mikäs siinä oli elellessä. Tulimme hyvin toimeen jne. Koskaan ei mielessä käynyt että mentäisi naimisiin. Pari viimeistä vuotta oli hiukan köyhiä. Oltiin tietysti totuttu toisiimme ja sellaista. Sitten alkoivat riidat joita ei sen kummemmin selvitetty vaan erottiin. Vasta myöhemmin ollaan asiat puitu ja todettiin että emme ns rakastaneet toisiamme, oltiin hyviä kavereita. Avoerokin aiheutti valtvia itsetunnon heikkouksia, itkuja, "masennusta". Siitä kuitenkin selvisi kun oli selvitetty mikä kiikasti.
Tapasinkin toisenlaisen miehen. Se kolahti. Ihan toisenlaisia tunteita kuin koskaan ennen. Seurusteltiin erillään asuen ensin puolitoista vuotta. Muutettiin yhteen, puolen vuoden päästä naimisiin "koska oltiin niin varmoja että rakastetaan toisiamme loppuelämän". No, se ei ollut ihan viisasta. Koska pari vuotta vihkimisestä meille tuli kasapäin ongelmia, joiden seurauksena riitauduimme. Emme selvinneetkään niistä yhdessä. Mies petti, luottamus meni, eikä siitä enää tullut yhtään mitään. Erosimme. Enkä syytä miestä teostaan. Meistä kumpikaan ei käyttäytynyt ihan asiallisesti niihin aikoihin.
Se ero olikin sitten paha niitti tunne-elämälleni ja luottamukseen ihmisiin noin yleensäkin.
Nyt olen asunut ihanan miehen kanssa jo yli viisi vuotta yhdessä. Tämä on symbioosi jossa siviilisäädyllä ei ole mitään merkitystä. Pari vuotta sitten mies ilmaisikin haluavansa naimisiin, ja lapsiakin tietysti. Menneisyys ahdistaa silti edelleen. Pelkään että olen epäonnistuja ikuisesti. Rakastan miestä, tiedän tämän olevan aivan erilaista "rakkautta" kuin aiempi. Vaikka nyt eroaisimme, tiedän etten enää ketään muuta elämääni haluaisi. Vain avioliitto ja sitoutuminen pelottaa. Mies on ihanan pitkämielinen, mutta ymmärrän hänen konservatiivisuuttaan. Sellainen minäkin olisin, ellei olisi käynyt miten kävi. Tai ellen olisi niin arka.
Ei näissä asioissa ole yhtä oikeaa ja yhtä väärää. On vain elämää, jota pitää elää eteenpäin, vaikka sen ymmärtää vain taaksepäin. Lausui eräs Kierkegaard. Huomisesta ei tiedä, on vain kuvitelma huomisesta. Haaveet. Silti, siitä ei tiedä vielä mitään. Pitäisi vain olla rohkeutta. Menetettyä aikaa ei saa takaisin.
Eroni jälkeen minulta katosi koko avioliiton merkitys ja tarkoitus täysin kadoksiin. Se on vain kahden ihmisen välinen sopimus että pidetään yhtä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Mutta missä tahansa yhdessäolon vaiheessa kumpi tahansa osapuoli voi sen rikkoa ja vielä ilman mitään vastuuta sopimuksen rikkomisesta (enkä edes keksi mikä tällaiselle voisi olla vaihtoehtona, kun kyseessä on inhimilliset ihmiset eikä laissa määritellyt sopijaosapuolet).
Joten en kyllä näe tällä esiavioliittovaiheellakaan sen kummempaa tarkoitusta kuin koko avioliitolla. Itse otin liian tosissani tämän 'niin myötä- kuin vastoinkäymisissä' -ajatuksen ja toinen osapuoli ei joten ei siinä olisi minkäänlaiset harjoittelut auttaneet kun aika ajoi ohi koko liiton.
Vaan ei tällaisia voi omille lapsilleen sanoa, kyllä heidän pitää käydä läpi tämä sama ruljanssi ja voi vaan toivoa ettei heidän tarvitsisi käydä avioeroon asti samaa.
Kyllä minä ainakin kannatan vahvasti avoliittoa ns. koeaikana. Siinä opit näkemään miten arki sujuu yhdessä.Jos toinen osoittautuuki oikeaksi tyranniksi, voi sitä vielä peruuttaa ennemmin tai myöhemmin.Kuitenkaan siinä vaiheessa ei kannata tehdä mitää suuria taloudellisia investointeja yhdessä.Ja mielellään ei myös lapsia ;-)
Eroaminen sitten ei kuitenkaan ole sen helpompaa olit avo- tai avioliitossa. Avioliittovala on kuitenkin jottai sellaista, joka jossain mielessä on peruuuttamattomampaa kuin avoliitto.Ja jos nyt saisin päättää, lapset tehdään vasta avioliitossa.
Minun tarinani:
Vuosi seurustelua ja kihloihin ja yhteen asumaan. Vuosi avoliittoa ja kun edelleen tuntui hyvältä ja oikealt, sitten naimisiin.Kohta yksvuotishääpäivä ja edelleen tuntuu hyvältä ja oikealta ja rakkalta :-). Aiemmin olen ollut avoliitossa ja ONNEKSI ei menty vihille.
Eli ei se aika mitään ratkaise. Ei ole takeita siitä, että vaikka olisi pitkä "koeaika" se jotenkin suojaisi epäonnistumiselta. Ehkä en kuitenkaan menisi naimisiin puolen vuoden tuntemisen jälkeen. Siinä ei kyllä toista ehdi tuntemaan ei sitten millään. Mutta toisaalta kuka sanoo, että sellainenkaan suhde on jatkon kannalta tuhoon tuomittu. En minä ainakaan osaisi olla mikäää ennustajaeukko.
Koska asia kuuluu yksilönvapauteen ja oikeuteen, myös harkinta-aika on jokaisen parin oma asia. Siihen ei pidäkään yhteiskunnan sääntöjen ylettää. Nykyään halutaan aina vain lisää holhoavia tekoja, ja toisaalta valitetaan kun ihmisoikeuksiin puututaan.
Itse olen elämässäni todennut, että vasta 3-5 vuoden kuluessa oppii toisen tuntemaan siinä mielessä että voi harkita haluaako elää loppuelämänsä sen kanssa. Siinä vaiheessa on ollut todennäköisesti jo sen verran vastoinkäymisiä että perseet on niin sanotusti tervattu. Vaikka kuinka kuvittelee että pari vuotta riittää. Ainahan on poikkeuksia, mutta vähemmän.
Koska vastoinkäymisissä mitataan millaista "yhteistyötä" pari tekee. Niitä ei kenellekään soisi, mutta niistäkin on yhdessä (ja korostan tuota sanaa) selvittävä, samalla puolella. Vastoinkäymiset eivät saa ajaa pareja erilleen. Joskus niin käy, toinen koetaan petturiksi tai uhaksi. Siitä se sitten lähtee.
Kyllä, onneksi tässä on jokaisella täysi vapaus omaan ajatteluun ja tekoihin eikä joudu lainmukaiseen vastuuseen.
Paljon merkkaa myös oma elämänkokemus vaikka yleensä nuoria ollaankin ennen avioliittoa.
Omassa tapauksessani exän kanssa aloitettiin yhdessäolo kun hän oli alle 18v, 6 vuotta yhdessä oloa ja sitten naimisiin, hänellä ei siis ollut tällaista omaa, itsenäistä elämää ennen sitä. Siinä vaiheessa kun lapset tuli isoiksi niin selvästi yhtenä eron syynä on meillä ollut juuri tämä ym vaiheen puuttuminen exän elämässä. Ja jos oikein tarkkaan asiaa analysoin niin luulen ettemme olisi yhteen päätyneetkään jos hänellä olisi ollut muutakin elämää kuin minun kanssani. Syystä että olemme niin erilaisia kaikin tavoin ja tällaiset tulee ilmi kun avioliitto on muuttunut arkipäiväksi. Ennen avioliittoa kaikki oli niin ruusuista ettei siinä tullut esiin mitään suurempia epäilyksiä koko asiasta.
Ihminen on luonteeltaan tyhmä ja impulsiivinen.
Sen vuoksi (ja kenties tulevien lasten) pitäisi
myös saada tähän nykyiseen avioerorumbaan joku järkikin. Jos kerran yli puolet avioliitoista menee perseeleen niin pitäisi kenties miettiä että miksi ja mitä asialle voisi kenties tehdä.
Jos yleensä voi. En tiedä. Mutta jokin järki pitäisi saada myös näiden avioeroprosessien hoitoonkin. Nykyään koko busineksesta hyötyvät ainoastaan lakimiehet ja helkkarin harvoin lopputulos tyydyttää edes toista osapuolta saati molempia. Avioliitto alkaa olla tänä päivänä pelkkää satua, noin yleisesti ottaen.
... miksi pitkä seurustelusuhde, jos tuntuu, että kaikki loksahtaa kohdalleen, että on löytänyt sen oikean? Pitää uskaltaa, olla rohkea, ottaa haasteita vastaan ja nauttia elämästä, sen jokaisesta hetkestä.
suhde loksahtaa kohdalleen päättyäkseen yhden tai kolmen vuoden kuluttua. Viides vuosi viimeistään on jo tulehduttanut välit lopullisesti. Juu, kerron omasta kokemuksesta mutta olen nähnyt noita ystvävienkin seikkailuja. Niissä mitään pahaa ole, aina vaan harmittaa jos jonkun sydän särkyy, tai jos jää lapsia ilman että vanhemmat asuvat yhdessä.
Oi, miten olinkaan rakastunut kun 15-vuotiaana. Ja 18-vuotiaana. Sitten taas pari kertaa parikymppisenä, kerran 23-vuotiaana, pari kertaa siinä 30 paikkeilla ja viimeisen kerran 35sena. No, ei niistä suhteita syntynyt kuin kolmesta. Eka loppui neljässä vuodessa. Toinen kesti alle vuoden ja kolmas 8 vuotta. Rakastuin toki niiden suhteidenkin aikana ihan muihin miehiin vaikka siihen ne jäikin. Miehet eivät tienneet tunteistani..
Mutta sehän kaikki kertoo mitä helvettiä rakkaus on, tai mitä tunteita kuvitteli rakkaudeksi. Viimeinen rakastumiseni 35sena ei ole ohi. Avioliitto on ohi, rakkaus ei. Onneksi nyt tiedän mitä se on. Toivottavasti pääsen tästä yli ja voin joskus kokea rakkautta, toisen ihmisen läheisyyttä. Olisi niin mukava "vanhentua" toisen rinnalla, jakaa elämä toisen kanssa. Sitähän kuvittelin tuon 35 rakkauden kanssa. Koska se oli ensimmäinen avioliittoni. Kypsä harkinta kypsän miehen kanssa.
En koskaan tule ymmärtämään miksi hän teki kuten teki. Hän sanoo ettei ymmärrä itsekään ja haluaisi jatkaa. Mutta en voi. En pysty koskemaan, en luottamaan. Näin on parempi. Yhdessä siitä tulisi vähitellen helvettiä.
Tämä meni asian viereen ;) No, pääasia että tuli jotain purettua.