Tapasin ex-mieheni juuri 18 täytettyäni. Olin sairastanut anoreksiaa muutaman vuoden ja hän oli ihminen jota tarvitsin silloin. Elämäni ei muutenkaan ollut ihan kohdallaan, joten parissa kuukaudessa olimme muuttaneet yhteen, koska lensin kotoani pihalle. Elämää ja aikuisuutta oppiessa meni muutamat vuodet, siinä mentiin kihloihin ikuista rakkautta vannoen ja oltiin onnellisia. Niiden vuosien aikana paranin ja luulin kaiken olevan hyvin. Mentiin naimisiin ja mieheni oli oikea unelma. Ei ehkä ulkoisesti, mutta sisäisesti. Vuoden naimisissa olon jälkeen alkoi ahdistus. Se tuli pikkuhiljaa ja kasvoi koko ajan. Olen aina ollut hieman ujo ja paniikkikohtauksiin taipuvainen. Mieheni ei tätä voinut käsittää, joten tukea häneltä ei herunut. Yht´äkkiä hänestä tuli ihminen jota en tuntenut. Sain kuulla kautta rantain hänen pettäneen minua ja siitäkös sota syttyi. Anoreksiani alkoi taas vaivata minua ja yritin puhua siitä miehelleni, mutta sama, kuin olisi puhunut seinille. Ei häntä kiinnostanut ja leimasi minut hulluksi. Lopulta hän myönsi, ettei rakastanut minua enää ja muuttaisi uuden naisenssa kanssa yhteen. Päätin suunnitella omaa elämää eteenpäin ja jossain vaiheessa tapasinkin mukavan miehen, jonka kanssa minulla oli lyhyt suhde. Mieheni sai minut "kiinni" asiasta ja heitti pihalle, vaikka olimme sopineet asuvamme samassa talossa jonku aikaa, kunnes saan asiat järjstykseen. Siinä sitten yöpukusillani lähdin ja aloitin uuden elämän. Kuulin viikkoa myöhemmin, että mieheni "nainen" olikin jättänyt hänet ja mieheni olisi halunnut pelastaa liittomme. Minulla ei vaan ollut enää mitään tunteita jäljellä. Niinpä siinä keräilin taas itseäni ja yritin parannella taas alkanutta anoreksiaa. Menin tosi huonoon kuntoon. Muutettuani asumaan yksin tapasin erään todella mukavan miehen jonka kanssa kävimme muutamat kerrat kahvilla. Siitä alkoi romanssi joka jatkuu tänäkin päivänä. Vuodessa sain painoni takaisin ja elämäni hallintaan. Hän kannusti minua ja kuunteli murheeni. Sanoi joskus, ettei voinut hylätä minua, koska hajoaisin lopullisesti sirpaleiksi. Nyt melkein 3 vuotta myöhemmin, asun uudella paikkakunnalla uuden mieheni kanssa. Avoliittoasteella vielä, mutta kihlauksesta olemme jutelleet. Katsotaan sitten joskus. Elämä ottaa ja antaa. Ehkä se ei kohtele aina tasavertaisesti kaikkia, mutta aina pitää pitää lippu korkealla ja yrittää ponnistella eteen päin. =)
Minun tarinani
juulia
11128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
monta kun tarinankertojiakin. kaikilla se ei vaan pääty noin helposti ja riidatta tai jatku noin onnelllisesti vaikka ei ois mitään sairauksiakaan. niin paljon riippuu monista asioista miksi eroon on päädytty..onko alkoa, väkivaltaa pettämistä tai muuta.. yks ja sama asia on yhteinene kaikilla elämä jatkuu tavalla taikka toisella ja toki hyvä jos jatkuu onnellisesti edes jossain vaiheessa. itsellä ero tuli pettämisen vuoksi muutamia vuosia sitten ja varmaan ois jatkunut elämä onnellisemmin jo ennen jos se ois päättynyt johonkin muuhun ku pettämiseen. jossa petyksi tuli mun lisäkseni lapset...vaikka vaan minä tulin sillee petetyksi ..ja kahden ihmisen pitkään jatkuneen liiton ero vaikuittaa niin moneen muuhunkin ihmiseen.niin paljon on tarinoita mut elämä jatkuu eli elämä on-))