Mieheni ilmoitti pari viikoa sitten haluavansa avioeron. Keskustelemaan hän ei suostu. Olen ihan ymmälläni miksi juuri nyt kun mielestäni meillä on kaikki ollut viime aikoina ihan ok, ei riitoja tai muuta vastaavaa. Jotenkin alkanut tuntumaan että hän vihaa mua. Ensin siirtyi eri huoneeseen nukkumaan (sen vielä ymmärsin), mutta nyt meni jo yli kun piti mennä varastoon nukkumaan. Ei kelvannut edes mun ostama ruoka sen jälkeen kun ilmoitti eroavansa. Tarkoituksena ei ollu mitenkään "lahjoa" miestä jäämään jollain ruualla niinku joku saattaa täällä käsittää. Halusin vaan huolehtia yleisestä hyvinvoinnista. Likapyykinkin hän laittaa erilleen omistani ja olen sen käsittänyt vihjeenä että älä koske.
Nyt on siis eropaperit tullu postissa ja mies muuttaa parin päivän päästä omilleen. On tunteet todella sekavat koska en tiedä missä tein niin suuren virheen että hän käyttäytyy näin. Tunnen itseni todella epäonnistuneeksi vaimoksi näinä kolmena vuotena minkä olemme olleet naimisissa. Jotenki tämän hetkinen tunne miestäni kohtaan on surunsekainen sääli. Tajuaako hän oikeasti mitä tekee ja kuinka iso ratkaisu avioero on. Pelkäänpä että hän jossain vaiheessa elämäänsä katuu tätä päätöstään, mutta takaisin en valitettavasti pysty enää ottamaan. Muutenkin olen kaikesta käytöksestä ym. päätellyt että hänellä on toinen nainen. Ei muuta kuin onnea heille...ja kiitos miehelleni kaikista näistä vuosista...Olisit voinut edes rehellisesti kertoa todellisen syyn.
Nyt on siis eropaperit tullu postissa ja mies muuttaa parin päivän päästä omilleen. On tunteet todella sekavat koska en tiedä missä tein niin suuren virheen että hän käyttäytyy näin. Tunnen itseni todella epäonnistuneeksi vaimoksi näinä kolmena vuotena minkä olemme olleet naimisissa. Jotenki tämän hetkinen tunne miestäni kohtaan on surunsekainen sääli. Tajuaako hän oikeasti mitä tekee ja kuinka iso ratkaisu avioero on. Pelkäänpä että hän jossain vaiheessa elämäänsä katuu tätä päätöstään, mutta takaisin en valitettavasti pysty enää ottamaan. Muutenkin olen kaikesta käytöksestä ym. päätellyt että hänellä on toinen nainen. Ei muuta kuin onnea heille...ja kiitos miehelleni kaikista näistä vuosista...Olisit voinut edes rehellisesti kertoa todellisen syyn.
Vastaukset 8
Vanhimmat
minunkinex-ni 20v avioliiton jälkeen ja syykin selvisi:toinen nainen!
kyseessä on melko varmasti toinen nainen. Hoida tilanne tyylikkäästi ja anna ukkosi mennä. Kyllä sinullekin vielä löytyy, joku joka rakastaa ja jota rakastaa. Voimia!
Vaimo alkoi käyttäytyä avioliiton aikana tuohon tapaan. Ensin ei osannut enää puhua vaan tiuski ja komenteli, valitti etten tehnyt jotain ja jos tein tein väärin. Sitä meni muutama vuosi. Kysyin monesti mikä on mutta sain vain jäkätystä vastaukseksi. Kieltäytyi pesemästä pyykkini, silittämästä paitani. Maksoin tyttärelle että hoiti sen puolen. Itse olin paljon työmatkoilla ja nämä asiat oli joskus sovittu vaimon hommiksi (hänen ehdotus). Vaimo kieltäytyi tekemästä ruokaa kun olin kotona. Minusta tuli vähitellen mestarikokki.
Tapasin naisen. Rakastuin häneen. Hän ei sitä tiennyt. Meillä ei ollut suhdetta. Ei mitään sinne päinkään, mutta erinäisiä elämäntilanteisiin ja työhön liittyviä asioita, joista kuitenkin joskus soittelimme. Pari kertaa viikossa. Emme tapailleet vielä silloin. Vaimoni oli tarkastanut puhelimeni ja alkoi kysellä kuka se nainen on. Hirveä sembalo siitä syntyi vaikka tunteistani en kertonutkaan. Vaimo halusi että nukun eri huoneessa. Puhuin puhumistani että kyseessä ei ole suhde. Väänsin rautalangasta että en edes tiedä onko nainen naimisissa tai varattu ylipäätään eikä kiinnosta. En oikeasti tiennyt hänestä kuin nimen, iän suurinpiirtein ja työpaikan. Vaimo ei uskonut. Hän alkoi puhua minusta kaikille tutuillemme ja lapsille että olen pettänyt häntä.
Kaiken vuosen aikana kokemani jälkeen en jaksanut oikeastaan olla kuin tyytyväinen. Sain nukkua yöni rauhassa. Sitten välit naiseen harvenivat ja loppuivat. Vaimo ei sitä ymmärtänyt. Kotiolot muuttuivat aina pahemmiksi. Lopulta kerroin haluavani eron. Vaimo alkoi työntää minua "sen naisen luo". Sitä naista ei ollut elämässäni, mutta katselin kyllä mihin muuttaisin. Vaimo luuli että pidän yllä teatteria kun katselin asuntoilmoituksia. Hän käänsi ja väänsi kaiken tekemäni jotenkin liittyväksi siihen naiseen. Aivastukset että naisella on kissa joille olen allerginen. Pian minulla olikin ollut jo vuosikausia suhde aina johonkin naiseen milloin missäkin päin maailmaa. Se meni aivan sairaaksi, eikä auttanut mikään. Ei selittelyt ei järjen puhuminen, ei välinpitämättömyys. Vaimo piti huolen että kaikki tuttavamme tiesivät "laajasta naisleegiostani".
Lopulta oikeasti muutin pois ja jätimme yhteisen erohakemuksen. Lapset tietysti huomasivat pian että asun yksin. Vaimo jäkätti edelleen puhelimessa että esitän vain lapsille toista kuin olen. Olin oikeasti TODELLA yksinäinen. Ei ketään jolle olisin tilanteestani edes puhunut. Ei ketään joka olisi välittänyt, josta minä olisin saanut välittää. Ja pakko sanoa, iso mies itki joskus kaikkea paskaa mitä osakseni sain. Puolen vuotta elelin yksin, masentuneena, ja tapasin tuon naisen uudestaan, sattumalta.
Jatkokertomus kuuluu, olemme naimisissa. Vaimo ei tiedä että olin rakastunut juuri häneen silloin, mutta on aivan varma että tämä nainen rikkoi avioliittomme. Vaimo ei ymmärtänyt että avioliittomme alkoi hajota vuosia takaperin hänen omaan käytökseensä jota ei selittänyt. Vasta eron jälkeen vaimo selitti: äidin ja isän tehtävä on hoitaa lapset, eikä elää kuin rakastunut pari. Siihen en minä, eikä kukaan ole osannut sano mitään. Sellaisesta ei ollut puhetta kun perhettä perustimme. Mutta olen ottanut opiksi uuden vaimoni kanssa, että asiat on kyllä selvitetty erittäin perin juurin ennen kuin päätimme naimisiin menosta. Naisissa on eroja. Kun oolisin tuonkin huomannut 25 vuotta aikaisemmin.
Ensimmäiseen kappaleeseen voi lisätä että vaimo kieltäytyi kaikenlaisiesta kahden keskisestä kuten seksistä jo heti kun alkoi tiuskiminen. Sanoi ettei häntä huvittanut enää. Eli se loppui sen pidemmittä puheitta. Elin kuin munkki 6-7 vuotta ennen eroamme. Koittakaas miehet miten mukavaa.
sellainen kirjoitus josta olen monesti yrittänyt keskustella kun ihmiset ihmettelevät että mikäs on kun ero tuli.. totta aina se ei ole toinen nainen tai mies vaan yksinkertaisesti liitossa ei ole aina asiat hyvin. jokseenkaan tuommoinen ei tunnu menevän jätetylle jakeluun.
vaikka toki ihmetyttää myös liitot jossa kaikki hyvin ja toinen lähtee..
Veikkaan että kun itse ajattelee suhteessa jollain tavalla, olkoon että "asiat on hyvin" tai että "kaikki päin persettä", niin sitä olettaa toisen ajattelevan samoin. Vaikka tosiasia on, että kukaan ei näe maailmaa kuten sinä.
Asioista pitää PUHUA. Kuulostaa kuivalta ja kalsealta, mutta niin se vain on. Sen lisäkis pitää KUUNNELLA mitä toinen sanoo. Paneutua puheen sisältöön. Eikä alkaa heti kääntämään omassa päässään toisen sanomisia ihan toisenlaisiksi.
Kyllästyin omaan ukkooni, kun jos yritin selittää miltä minusta jokin asia tuntui (siis pahalta tai hyvältä), huomasin pian että ukko oli käsittänyt sen toisinpäin. Ilmeisesti. Koska jos jokin asia oli kivasti ja sitä ei koskaan enää tapahtunut, hän kertoi ajatelleensa että sanoin vain hänen mielikseen enkä tarkoittanut sitä! Tai huonoista asioista hän oli kääntänyt niin että ajan mittaan sopeudun niihin! Yksinkertaisest sellaisesta ei tullut mitään. En keksinyt miten asiat olisi pitänyt ilmaista, eikä hän neuvonut siinä vaikka pyysin. Ehkä hän piti minua täysin ääliönä joka ei osaa sanoa mitä tarkoittaa.
Niin kliseelta kuin se kuulostaakin, REHELLINEN kommunikaatio on parisuhteen a & o. Olettamalla, etta ymmartaa toista oikein, mennaan pahasti metsaan, aivan kuten edellinen kirjoittaja kertoi.
Vaikka itse luulin, etta kaikki on ollut avioliitossani suht. hyvin (riidoista huolimatta), niin nyt on kaynyt ilmi, etta mieheni on ollut onneton jo pitemman aikaa. Nyt ihmettelen, MIKSEI han puhunut tunnoistaan REHELLISESTI jo aiemmin. Nyt nayttaa nimittain pahasti silta, etta on jo liian myohaista... Sattuu...
Puhumattomuus (olen tämän jälkeen päin selvittänyt) voi johtua persoonallisuudesta. On sulkeutunut, on kotona kasvanut sellaiseksi. Tai jotain. Mutta sellainen hän usein on ollut jo ennen avioliittoa. Siihen olen tukeutunut, että en vain huomannut tuota piirrettä. Se on inhimillistä.
Jos hänestä on tullut sellainen suhteemme aikana, sehän on merkki siitä ettei ole luottanut minuun ja uskaltanut olla avoin, vilpitön. Mikä minusta tekee epäluoteettavan? Olenko pelottava? Epäreilu? Olenko vastannut hänen rehellisyyteensä tylysti, kenties itse huomaamatta? Vai onko hän löytänyt toisen jolle uskoutua?
Oli miten oli, kun paikata ei voi, kun ei sielu anna periksi, oli parempi erota. Se kesti aikansa, oli hyvätkin ajat. Näin on nyt. Tämä on pitkän päälle vain elämää. Ehkä lopussa olen lähempänä valmista ihmistä kuin nyt.