Hoh hoijaa.. erosta melkein vuosi kulunut mutta edelleenkin tuntuu että oma elämä jauhaa paikallansa. Exällä elämässä jo uusi suhde ja uudet tuulet. Itselläkin vaihtunut paikkakunta ja jopa maa, mutta siltikin tuntuu että olen omassa elämässäni vain sivustakatsoja. Miten ihmeessä voi olla näin vaikeaa?
Oltiin yhdessä joku kolmisen vuotta, josta tosin viimeiset kuukaudet vaan asuttiin yhdessä ja nukuttiin samassa sängyssä yms. vaikka oltiin erottu. Pahimman virheen tein, kun en osannut tehdä puhdasta eroa, vaan jatkoimme minun pyynnöstäni (tyhmä minä) seksisuhdetta exän kanssa puolisen vuotta sen jälkeen kun muutin pois yhteisestä asunnostamme. Ja sama kaava on toistunut joka kerta kun ollaan tavattu: lupaan itselleni olla neutraali exääni kohtaan, mutta aina päädytään sänkyyn, vaikka exällä on ollut samaan aikaan muitakin naisia. Tiedän, säälittävää..
Kun seurustelimme, tämä mies oli miulle kaikki: ystävä, rakas ja luottohenkilö. Nyt tuntuu kun elämältä olisi pudonnut pohja pois. En nyhjötä yksin kotona, menen ja teen asioita mutta aina pysähtyessä iskee kamala masennus.
Kiitos jos joku jaksoi lukea tänne asti. En tiedä mikä tämän vuodatuksen tarkoitus oli, ehkä haluaisin vaan kuulla onko erosta toipuminen kaikille yhtä vaikeaa ja yhtä tuskallisen pitkä prosessi? Exää en kaipaa takaisin, mutta tuntuu että jokin estää elämästä eteenpäin.
Oltiin yhdessä joku kolmisen vuotta, josta tosin viimeiset kuukaudet vaan asuttiin yhdessä ja nukuttiin samassa sängyssä yms. vaikka oltiin erottu. Pahimman virheen tein, kun en osannut tehdä puhdasta eroa, vaan jatkoimme minun pyynnöstäni (tyhmä minä) seksisuhdetta exän kanssa puolisen vuotta sen jälkeen kun muutin pois yhteisestä asunnostamme. Ja sama kaava on toistunut joka kerta kun ollaan tavattu: lupaan itselleni olla neutraali exääni kohtaan, mutta aina päädytään sänkyyn, vaikka exällä on ollut samaan aikaan muitakin naisia. Tiedän, säälittävää..
Kun seurustelimme, tämä mies oli miulle kaikki: ystävä, rakas ja luottohenkilö. Nyt tuntuu kun elämältä olisi pudonnut pohja pois. En nyhjötä yksin kotona, menen ja teen asioita mutta aina pysähtyessä iskee kamala masennus.
Kiitos jos joku jaksoi lukea tänne asti. En tiedä mikä tämän vuodatuksen tarkoitus oli, ehkä haluaisin vaan kuulla onko erosta toipuminen kaikille yhtä vaikeaa ja yhtä tuskallisen pitkä prosessi? Exää en kaipaa takaisin, mutta tuntuu että jokin estää elämästä eteenpäin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Me seurusteltiin reilu puoltoista vuotta.. Meillä on kulunut kohta reilu viikko tätä päätöksestä:(.. Tuntuu niin helvetin pahalle ja varsinkin se, että rakastan vielä ihan hirveesti tota miestä. Mun tahdosta ollaan vissiin jatkettu nyt puoli vuotta, hän ei oo rakastanut mua niin paljon kun mä sitä.. Mies valittaa että mä oon aina sellanen valittaja ettei jaksa sellasta. Ehkä näin on parempi, kai.. Nyt en ainakaan osaa ajatella asiaa yhtään positiivisesti..Syksyllä muutan 300km päähän, parasta lääkettä mulel on se että saan toteuttaa nyt haaveitani ja lähteä asumaan aivan muualle..Ei tästä kyllä toivu ikinä. Miehillä se on helpompaa mutta naisten pitää pitää huolta itsestään. Kaikkea parasta sinulle:)
erosta puoli vuotta oltiin yhdes 15 vuotta. musta tuntuu et olen tosi tyhmä kun rakastan miestä vielä. meidän eroon liittyi paras ystäväni (siis entinen). heidänkin suhde loppui jo pääsiäisen aikoihin. mies käy usein meillä lapsia katsomassa. on ollut todella vaikeaa mennä eteenpäin. sanoin miehelle että katsoo muhun ja sanoo ettei ole tunteita mua kohtaan eikä halua yrittää enää, ajattelin et pääsisin edes vähän helpommoin yli. mut ei mies kattoo muualle ja sanoo en voi vastata tohon. tuntuu et mies pitää varalla jos tuntuukin et pitäis pesää saada tms. en tiiä oon vaa kuullu monelta saman jutun. onhan se miehilläki vaikeeta jotka joutuneet jätetyksi jokainen tietty käy eronsa eri tavalla kai. voimia kaikille! toivotaan parempaa huomista =)
Joo,
kyllä se on vaikeeta päästä yli. Olen ollut vajaa puoli vuotta itsekseni ja pärjään ihan kivasti. Suurin suru on helpottanut mutta en mä mitenkään eteenpäin ole päässyt... Elämänmuutos oli iso, en ois ikinä uskonut että päädyn olemaan vielä yksin. Tuntuu tosi vaikeelta asennoitua siihen ja suunnitella elämää eteenpäin.
Mä tein päinvastaisen päätöksen, ei olla juurikaan tekemisissä. Sekin on vaikeeta kun kokonaan luopuu niin hyvästä ystävästä ja välillä ikävöin kovasti. Tiesin vaan että ois vaikeeta olla siinä ”välissä”. Erottu on eikä se suhde enää toimisi.
Itsekin ajattelin et onko normaalia tuntea näin. Miten muut onnistuu uudistamaan itseänsä tai elämäänsä ja aloittamaan uusia suhteita. Mutta kuulemma tää on ihan tavallista…itselleen pitää antaa aikaa. Välillä oikeen ärsyttää että tosi kivan viikon tai viikonlopun jälkeen saattaa iskeä kaipaus ja paha mieli, kun muistaa et mitä ”me” oltais nyt varmaan tehty. Mä haluisin elää taas täysillä!
Eli on se prosessi joo. Pitää vaan iloita kauniista kesäpäivistä ja uskoa et jonain päivänä tääkin on muisto vaan…