heips!
olen ollut avoliitossa "unelmien prinssini" kanssa kohta 5 vuotta.Hänessä on kaikki se mitä mieheltä olen edes uskaltanut toivoa.
alusta asti suhde on kuitenkin perustunut ystävyyteen, jotenka seksikään ei tullut heti kuvioihin mikä poikkesi kovasti aiemmista suhteistani.välillä koen jopa olevani mieheni äiti ja terapeutti..
olemme viime aikoina puhuneet erosta paljon ja itselläni on jopa sellainen tunne kuin poikanen lentäisi pesästä pois(liittyy varmaan tähän äitiyden tunteeseen).
intohimoa en voi sanoa koskaan olleenkaan.minä olen ollut enemmän aktiivinen osapuoli seksissä.tosin nyt olen kyllästynyt yksin tekemään aloitetta jotenka seksielämä on kuollut.
miestäni ei tunnu vaivaavan mikään, ei seksittömyys, ei ero..kaikki mitä sanon on ok.
tuntuu kuin hänellä ei olisi ollenkaan omaa tahtoa eikä selkärankaa.
mieheni on kokenut että hän on suhteessamme "ollut" altavastaaja eikä mahda minulle mitään.en haluaisi hänen tuntevan niin.enkä edes ymmärrä koko mahtamisasiaa?
miksi toiselle pitäisi mahtaa jotain?
jos joku sattuisi olemaan saman tyyppisessä tilanteessa, tai ollut joskus tälläisessä suhteessa, olisi kiva vaihtaa ajatuksia...:)
itse en enää tunne juurikaan mitään..
tuntuu surulliselta koska aikoinaan mieheni oli juuri se oikea jota ei pitänyt olla olemassakaan.
olen ollut avoliitossa "unelmien prinssini" kanssa kohta 5 vuotta.Hänessä on kaikki se mitä mieheltä olen edes uskaltanut toivoa.
alusta asti suhde on kuitenkin perustunut ystävyyteen, jotenka seksikään ei tullut heti kuvioihin mikä poikkesi kovasti aiemmista suhteistani.välillä koen jopa olevani mieheni äiti ja terapeutti..
olemme viime aikoina puhuneet erosta paljon ja itselläni on jopa sellainen tunne kuin poikanen lentäisi pesästä pois(liittyy varmaan tähän äitiyden tunteeseen).
intohimoa en voi sanoa koskaan olleenkaan.minä olen ollut enemmän aktiivinen osapuoli seksissä.tosin nyt olen kyllästynyt yksin tekemään aloitetta jotenka seksielämä on kuollut.
miestäni ei tunnu vaivaavan mikään, ei seksittömyys, ei ero..kaikki mitä sanon on ok.
tuntuu kuin hänellä ei olisi ollenkaan omaa tahtoa eikä selkärankaa.
mieheni on kokenut että hän on suhteessamme "ollut" altavastaaja eikä mahda minulle mitään.en haluaisi hänen tuntevan niin.enkä edes ymmärrä koko mahtamisasiaa?
miksi toiselle pitäisi mahtaa jotain?
jos joku sattuisi olemaan saman tyyppisessä tilanteessa, tai ollut joskus tälläisessä suhteessa, olisi kiva vaihtaa ajatuksia...:)
itse en enää tunne juurikaan mitään..
tuntuu surulliselta koska aikoinaan mieheni oli juuri se oikea jota ei pitänyt olla olemassakaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
no joo..kyllä on aika vaikea miehen näkökulmaa tussa asiassa selventää.Itse miespuolisena uskon kuitenkin kokeneeni just sen, mitä "prinssisi" on käynyt läpi.Alussa taivaallista, ja annetaan ymmärtää, että onko tuollaista mieskulkijaa enää olemassa..sitten kuluu aikaa ja me "kiltit nössöt" aletaan tuntumaan haasteettomilta nahjuksilta, varsinkin jos ei tarvitse olla oikeastaan millään tavalla huolissaan siitä mitä me touhutaan,kun ei touhuta mitään suhteen kannalta vaarallista -yleensä.
Lopputuloksena se, että nainen kyllästyy tähän turvalliseen villasukkaan ja nostaa kytkintä.Ts. jännitettä tytöillä olisi oltava, ja haastetta.
Kun näin ei ole tulee loppu ennemmin tai myöhemmin ja vastapuolesta "muodostetaan" selkärangaton nahjus-aletaan vaatimaan omia oikeuksia, omaa elämää ja muutakin kuin ikävää "arkea"...vedotaan vaikka siihen, että tuo se ei tee muuta kuin käy töissä, eikä sillä ole edes kunnon harrastuksia...Näin se menee.Vika on tietty miehissä siksi että kuuluu siihen miesvähemmistöön jotka todella vaarattomia ja "kilttejä"..
"Kun näin ei ole tulee loppu ennemmin tai myöhemmin ja vastapuolesta "muodostetaan" selkärangaton nahjus-aletaan vaatimaan omia oikeuksia, omaa elämää ja muutakin kuin ikävää "arkea"...vedotaan vaikka siihen, että tuo se ei tee muuta kuin käy töissä, eikä sillä ole edes kunnon harrastuksia...Näin se menee.Vika on tietty miehissä siksi että kuuluu siihen miesvähemmistöön jotka todella vaarattomia ja "kilttejä".."
Joo, minä olen juuri parhaillaan suurin piirtein tässä tilanteessa. Avopuoliso on alkanut äskettäin puhua siitä miten haluaa olla yksin ja omissa oloissaan ja miten minun läsnäoloni ahdistaa häntä yms. Kymmenen vuotta kohta ollaan oltu yhdessä, joten tuntuu aika tavalla pahalta - minä kun olen ollut oikein tyytyväinen suhteeseen, vaikka se aika arkiseksi onkin muuttunut. Tosin iksi kriisi on meillä jo ollut - nimittäin pari vuotta sitten tuo avovaimokkeeni jopa petti minua. Tosin tyyppi jonka kanssa teki sen, oli ilmeisesti vielä paljon paljon pahempi nysväke kuin minä - tai näin on vaimoke kertonut, kun ollaan tuota parin vuoden takaista kriisiä käyty läpi.
Itse olen elänyt yhden "viipottajan" kanssa viimeiset 3 vuotta. Erosimme äskettäin - lopullinen päätös oli hänen. Nyt, kun järki alkaa kilpailla tunteiden kanssa, tunnen lähinnä helpotusta, ettei minun tarvitse enää kilpailla hänen huomiostaan harrastusten kanssa (joiden parista otti välittömästi - ellei jo ennen eroa? - uuden naisen). Haluan itse harrastaa ja elää muutakin elämää kuin parisuhdetta, mutta jollei aikuinen mies itse tajua olla välillä kultansa kanssa niin en rupea sitä aikaa ja huomiota anelemaankaan.
On varmaan rasittavaa, jos toinen on aina samaa mieltä - voin kuitenkin kertoa, että sekin on aika raskasta kun toinen on joka asiasta erimieltä - ainakin vähän ja periaatteen vuoksi. Lisäksi, kun et osaa tehdä mitään asioita hyvin, etkä oikein.... Nyt tuntuu todella, että haluan aikanaan löytää miehen, johon voin luottaa kuin kallioon. Sellaisen rauhallisen, perus MIEHEN, joka ottaa kiinni silloin kun menee elämässä huonommin eikä jätä minua missään tilanteessa yksin (kuvainnollisesti:). Äidiksi ei kyllä minustakaan kenellekään ole...
..joo.Olisipa paljon jaettavaa toisten nysväkkeiden kanssa,vaan kun se ei taida onnistua.Pitäisi varmaan perustaa joku luusereiden tukiryhmä...
Ihmetyttää, että ovatko "munattomat"luuserit todella niin onneton ja pieni vähemmistö, että ikinä ei vertaistukea kohdata in real life..Ja parasta mitä olen kuullut, oli kommentti yhdeltä leidiltä joka osoitti mielekiintoa kohtaani; kun hienotunteisesti pidin välimatkaa,sain kuulla olevani naisvihaaja..Voi jösses.
Olen 40, ja ollut kahdessa vakavammassa suhteessa,ja molemmissa kävi juuri näin..Viimeksi varoittelin jo alussa, että olen sitten kaikkea muuta kuin rattopoika ja aika tylsää seuraa-vaan ei kuulemma haitannut.Kylläpä rupesi haittaamaan,kun nysväke ei kuitenkaan pehmeydestä huolimatta taipunut joka mutkalle,tietty oma vika ja pehmeä luonne.
Mulle sanottiin reilu vuosi sitten, että haluaa elää omaa elämää.Mikäs siinä sitten.Oma elämä loppui käsittääkseni aika pian eromme jälkeen.Uljas prinssi ratsasti parkkipaikalle ilmeiseti aika pian.Tässä sitä saa sitten elää itsekin omaa elämää aivan rauhassa ja nuolla itseaiheutettuja haavojaan.
"Olen 40, ja ollut kahdessa vakavammassa suhteessa,ja molemmissa kävi juuri näin.."
Minulla on tässä juuri 31 -vuotispäivä edessä, joten mikäli nykyinen suhde karahtaa kiville niin sitten saatan minä nelikymppisenä olla aika samassa tilanteessa kuin sinä, eli taustalla kaksi vakavaa suhdetta.
"Mulle sanottiin reilu vuosi sitten, että haluaa elää omaa elämää. Mikäs siinä sitten. Oma elämä loppui käsittääkseni aika pian eromme jälkeen. Uljas prinssi ratsasti parkkipaikalle ilmeiseti aika pian. Tässä sitä saa sitten elää itsekin omaa elämää aivan rauhassa ja nuolla itseaiheutettuja haavojaan."
Joo. Tuo on p..ska homma, koska tuossa tulee itselle helposti riittämätön olo - ainakin minä koin sen tällä tavalla, kun avovaimo pari vuotta sitten petti ja meinasi lähteä toisen kanssa.
Mutta, minä en usko että tässä omassa tapauksessani on tällä kerralla kolmatta ihmistä sopassa mukana - pari vuotta sitten siis oli, mutta en usko että nyt.
Olen huomannut sen melkein heti suhteemme alusta asti, että avovaimolle on vaikeata puhua "meistä" - siis ikään kuin ajatella häntä ja minua yhteisenä yksikkönä, perheenä. Ennemmin hän käyttää "minä" -muotoa - jopa puhuessaan sellaisista asioista, jotka selvästi koskettavat meitä molempia. Minä taas olen sitten huomattavasti enemmän "perhekeskeinen". Tässä on tietysti kasvatuksella vaikutuksensa.
Omalta kannaltani paha asia tässä on vielä sekin, että mikäli breikki tulee, niin tipahdan aika tavalla yksikseni. Suhteemme alussa puolisoni oli jossakin määrin läheisriippuvainen (tai näin hän ainakin nykyisin ajattelee), joten minä keskityin häneen ja kaverit (ne vähät) jäivät - mutta siis en minä häntä syytä, olin (ja olen ollut) oikein tyytyväinen. Lisäksi olemme muuttaneet kymmenen vuoden aikana kolmesti, joten minulle ei ole syntynyt juurikaan kodin ulkopuolisia suhteita - ei siis ole kavereita tai ystäviä - onneksi on edes työpaikka. Toisaalta pari vuotta sitten tapahtuneen pettämisepisodin myötä tajusin myös sen, että eipä minulla oikein koskaan ole edes todellisia ystäviä ollutkaan. Etenkin useat teinivuosien aikaiset ystävät olivat oikeastaan vain eräänlaisia hyväksikäyttäjiä - nysvääjää on ilmeisesti usein aika helppo vedättää mukana.
No, nyt sitten avopuoliso on omien sanojensa mukaan päässyt tuosta läheisriippuvuudestaan, joten ilmeisesti nyt sitten on jonkinlainen "itsenäistymisen" aika tai jotain.
Tällaista se ilmeisesti on tämä nysväkemiehen elämä.
"Nyt, kun järki alkaa kilpailla tunteiden kanssa, tunnen lähinnä helpotusta, ettei minun tarvitse enää kilpailla hänen huomiostaan harrastusten kanssa (joiden parista otti välittömästi - ellei jo ennen eroa? - uuden naisen). Haluan itse harrastaa ja elää muutakin elämää kuin parisuhdetta, mutta jollei aikuinen mies itse tajua olla välillä kultansa kanssa niin en rupea sitä aikaa ja huomiota anelemaankaan."
Niin, täytyyhän noissa asioissa jokin tasapaino yrittää löytää - muuten on aina jompikumpi tyytymätön.
Ja tuntuu myös siltä, että harva ajattelee että parisuhteenkin eteen pitää tehdä töitä (itsekin tajusin tämän vasta kun kriisitilanne iski päälle), mutta toisaalta se ei saa olla työtä sillä tavalla että veisi kaiken energian.
"Äidiksi ei kyllä minustakaan kenellekään ole..."
Niin, turvallisen nysväkkeen kanssa voi kyllä valitettavasti helposti käydä juuri näin. Riippuu tietysti siitä millainen nysvääjä on kyseessä. Ehkä nuoremmat nysvääjämiehet ovat enemmän niitä, jotka etsivät äidillistä turvaa puolisostaa.
No,puhut melkein kin minun suullani.Mulla on aina ollut harvalukuinen (mutta ok)kaveripiiri,todella muutama siis.Jotka tippuivat suhteemme aikana kärryiltä,kun ajattelin että keskityn "suhteeseemme" enkä aiheuta kateutta tai mustasukkaisuutta toiselle kun en juokse kavereissani täällä kotipaikkakunnallani jonne muutimme - hänelle sen sijaan soin vapauden mennä ja tulla "tärkeitten ihmisten" luo.Sillä seurauksella että huomasin olevani loppupelissä totaalisen pihalla myös "omassa" elämässäni.
Mulle jäi "tyhjä" kämppä ja kova ikävä,kun toinen nosti kytkintä vaikeasksi luonnehtimastaan suhteesta.Että silleen.
Eikä tämä ole valittamista tms. vaan raakaa realismia.Aika huvittavaa,kuinka nenästä vedettävä sitä loppujenlopuksi voikin olla,vaikka itseäni aika fiksuna pidän.
En muuten hoksinut aiemmin että kyseessä todella voi olla nk. läheisriippuvuus.
Myös minulle puhuttiin "minä haluan, minusta.."-tyyliin ja senkin vasta nyt havaitsin.JA tietysti sillä tavalla että minulla on oikeus siihen ja siihen..eikö kaikilla..Enkä taaskaan sano, että kuvittelisin olevani joku Einstein itsekään..Kovaa peliä Bostonissa.
Seurustelen neljättä vuotta tällaisen "ihanne miehen" kanssa. Myös seksi on loistavaa, silloin harvoin kun minun tekee mieli. Jostain syystä kuitenkin en koe oloani onnelliseksi hänen kanssaan. Hänestä suhteessa ei tietenkään ole ongelmia ja olen hänen valittu,elämänsä nainen...
Olemme varmaan molemmat päästämme sekaisin, moni nainen varmasti olisi onnellinen housuissamme. Ehkä ansaitsemme olla yksin. Toisen elämää ei ainakaan kannata pilata jäämällä suhteeseen ilman tunteita.
joku joka samassa tilanteessa.Kumma miten tuli noin kamalasti hyökkäyksiä asian tiimoilta.Tämä on erittäin raskasta myös minulle, mutta harvemmin sitä osaa katsoa toisen näkökulmasta...
Miten ihmeessä voi olla ihmisen kanssa joka ei osaa sanoa mihinkään mitään?
Aina kaikki on vain hienosti?Vaikkei todellakaan voi olla, koska ainakin itse tiedän etten anna kaikkeani tässä suhteessa.
Itse en ainakaan jaksa aina olla se joka ottaa kissan pöydälle!En jaksa "pyörittää" tätä suhdetta yksin....
Olet oikeassa! Hukkaan omaa ja mieheni aikaa.Mieheni ansaitsisi niin paljon parempaa, mutta kuinka erota kun toinen kokee sen niin musertavana??!!
Ihmettelen kummasti tätä näkökulmaa että ollaan nysväkkeitä kun ei olla rattopoikia. Itse ilmeisesti kuulun nysväkkeisiin, koska hyvin samankaltaisen eron olen kokenut kuin monet muut täällä. Kahdeksan vuotta sitä kestikin. Ennenvanhaan nysväkkeet olivat herrasmiehiä. Herrasmiehet antavat anteeksi, hyväksyvät toisten mielipiteet, ovat kuuliaisia ja varsinkaan eivät petä, vaikka mieli tekisi. Mikä julminta näin kuukauden jälkeen exäni ilmoitti eron syyksi että olen liian hyvä hänelle. Ja koska hän ei pysty samaan, tulee hänelle ahdistus. Siinä sitä varsinainen nysväke on. Minun arvomaailmani on nyt ihan sekaisin ja tuntuu ettei tässä ole enää mitään järkeä tallustella. Ruumis liikkuu mutta sydämmellä ei ole enää mitään tarvetta nykymaailmassa. Sitä mieltä minä olen :(
En ymmärrä ollenkaan?
Osaatteko te itseänne "nysväkkeiksi" kutsuvat ollenkaan katsoa tätä tilannetta toisen kannalta?
edellä olleiden viestien perusteella ette?:(
Minä ja varmasti moni "nysväkkeen" jättänyt tai jätetty tuntee erosta suurta tuskaa.Te toisaalta näette jättäjänne pelkästään kylmänä ihmisenä...
Asettukaa "nysväkkeet" puolisonne housuihin ja avatkaa silmänne näkemään myös heidän tuskansa.
Kaikki tekstit joita olen "nysväkkeen" jättäneiltä lukenut ovat olleet täynnä tuskaa.
Eihän kukaan erota halua, ja vielä vähemmän kun unelmiensä prinssin kohtaa!
Antakaa mieluummin neuvoja siihen kuinka saada suhde toimimaan "nysväkkeen" kanssa...