Olen seurustellut vähän yli vuoden miehen kanssa, joka rakastaa minua suunnattomasti. Johtuneekohan osittain ongelmaisuudestani, menettämisen pelosta...en tiedä. Kuitenkin olen kuulemma hänelle se ihminen, jonka kanssa hän haluaisi lopun elämän viettää.
Mulla taas on ihan tyhjä olo. Tuntuu, etten tunne mitään täysillä. En osaa tuntea samanlaista varmuutta että tämän ihmisen kanssa haluan elää jnejne...vaikka ei periaatteessa olisi mitään syytä olla tuntematta niin. On hyviä päiviä, onnellisia hetkiä...ja kamalia ahdistus/itkukohtauksia. Elämässäni on tapahtunut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana, ja tiedostan kyllä menneisyyden käsittelettemöien asioiden vaikutuksen. Kuukauden päästä menen psykologin juttusille vihdoin ja viimein...mutta tuntuu, että olisin juuri nyt sen tarpeessa. Tiedän ettei kukaan tee ratkaisuja puolestani, mutta sekoan tähän paikkaan ellen saa jotain suuntaa tähän meidän suhteeseen.
Olen jo hyvin kiintynyt poikaystävääni, mutta en tiedä rakastanko häntä samalla tavoin kuin hän minua. Tiedänköhän edes mitä rakkaus on...tuntuu, että sen tajuaa aina vasta sitten kun on menettänyt. Tämä vaivaa minua, kun en läheskään aina pysty kertomaan tunteistani...koska en tiedä mitä tunnen! Ihan sairasta...saattaa olla että mietin tätä liikaa.
Nyt on sellainen tilanne, että menetän vuokrakämppäni 2kk päästä. Tai ainakin pitäisi väliaikaisesti vaihtaa asuntoa. Eli järkevintä hommata uusi asunto. Olen oleillut täällä poikaystävän luona viime aikoina oikeastaan joka päivä, ja hän haluaisi minun muuttavan kokonaan tänne. Hän toivoi sitä jo puoli vuotta sitten. En tiedä mitä tehdä...koska oloni on näin sekava. Poikaystävän mielestä yhdessä asuminen voisi tuoda ratkaisun, sillä sitten ehkä unohtaisin tämän vaihtoehtoilun ja näkisin paremmin mitä se elo hänen kanssaan on. Kyllähän minä jo hieman tiedän...mutta pelkään luopua omasta tilasta. Kokemusta pitkästä avoliitosta on, ja ehdn asua yksin vasta vuoden. Se teki niin kipeää totutella kaikkeen...pelkään, jos tämäkin epäonnistuu. Hänellä ei ole mikään maailman helpoin luonne...ei ole kyllä itsellänikään.
Tästä tulee vähän sekava sepustus..mutta uskaltaako ratkaisuja tehdä, vaikka ei olisi täysin varma? Onko oikein muuttaas yhteen toisen kanssa, kun toinen olisi jo valmis pujottamaan rinkulaa sormeen...hän on niin innokas...haluaisin olla itsekin, mutten pysty. Olisiko muilla vaikeuksien kautta voittoon-tarintoita? Ettei ensin tiedä, haluaako jatkaa toisen kanssa vai ei, mutta lopulta on kuitenkin käynyt hyvin?
Mulla taas on ihan tyhjä olo. Tuntuu, etten tunne mitään täysillä. En osaa tuntea samanlaista varmuutta että tämän ihmisen kanssa haluan elää jnejne...vaikka ei periaatteessa olisi mitään syytä olla tuntematta niin. On hyviä päiviä, onnellisia hetkiä...ja kamalia ahdistus/itkukohtauksia. Elämässäni on tapahtunut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana, ja tiedostan kyllä menneisyyden käsittelettemöien asioiden vaikutuksen. Kuukauden päästä menen psykologin juttusille vihdoin ja viimein...mutta tuntuu, että olisin juuri nyt sen tarpeessa. Tiedän ettei kukaan tee ratkaisuja puolestani, mutta sekoan tähän paikkaan ellen saa jotain suuntaa tähän meidän suhteeseen.
Olen jo hyvin kiintynyt poikaystävääni, mutta en tiedä rakastanko häntä samalla tavoin kuin hän minua. Tiedänköhän edes mitä rakkaus on...tuntuu, että sen tajuaa aina vasta sitten kun on menettänyt. Tämä vaivaa minua, kun en läheskään aina pysty kertomaan tunteistani...koska en tiedä mitä tunnen! Ihan sairasta...saattaa olla että mietin tätä liikaa.
Nyt on sellainen tilanne, että menetän vuokrakämppäni 2kk päästä. Tai ainakin pitäisi väliaikaisesti vaihtaa asuntoa. Eli järkevintä hommata uusi asunto. Olen oleillut täällä poikaystävän luona viime aikoina oikeastaan joka päivä, ja hän haluaisi minun muuttavan kokonaan tänne. Hän toivoi sitä jo puoli vuotta sitten. En tiedä mitä tehdä...koska oloni on näin sekava. Poikaystävän mielestä yhdessä asuminen voisi tuoda ratkaisun, sillä sitten ehkä unohtaisin tämän vaihtoehtoilun ja näkisin paremmin mitä se elo hänen kanssaan on. Kyllähän minä jo hieman tiedän...mutta pelkään luopua omasta tilasta. Kokemusta pitkästä avoliitosta on, ja ehdn asua yksin vasta vuoden. Se teki niin kipeää totutella kaikkeen...pelkään, jos tämäkin epäonnistuu. Hänellä ei ole mikään maailman helpoin luonne...ei ole kyllä itsellänikään.
Tästä tulee vähän sekava sepustus..mutta uskaltaako ratkaisuja tehdä, vaikka ei olisi täysin varma? Onko oikein muuttaas yhteen toisen kanssa, kun toinen olisi jo valmis pujottamaan rinkulaa sormeen...hän on niin innokas...haluaisin olla itsekin, mutten pysty. Olisiko muilla vaikeuksien kautta voittoon-tarintoita? Ettei ensin tiedä, haluaako jatkaa toisen kanssa vai ei, mutta lopulta on kuitenkin käynyt hyvin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minun mielestäni kannattaa muuttaa omilleen ennen yhteiseloa, mikäli ei molemmin puolin tunnu oikealta ratkaisulta. Eihän se suhde siihen kaadu. Mikäli mies on ymmärtäväinen ja pystyy asioista keskustelemaan hän kyllä ymmärtää sinua.
Sinä nähtävästi tarvitset vielä oman paikan jonne vetäytyä, niin että pystyt tuntemaan että olet omillasi etkä liikaa sitoutunut toiseen. Se on ihan normaalia. Suhde voi sitten kehittyä omaa tahtia ilman liikaa odotuksia "avopuolisolta" (jotka, let´s face it, kuitenkin tulee kuvaan mukaan kun muutetaan yhteen).Ei, ota sinä vaan omaa aikaa jos siltä tuntuu, ja jatkakaa rakastamista. Good luck!
Hei!
Varmuutta et koskaan saa mistään ihmissuhteisiin liittyvästä. On vain uskallettava mennä siihen suuntaan mikä parhaimmalta tuntuu ja luotettava omaan ja toisen hyvään tahtoon.
Itse en ainakaan ollut mieheni kanssa yhteenmuuttaessa "satavarma", mutta hyvältä elo maistuu toisen kanssakin. Omaa tilaa saa kun ottaa ja se täytyy tottakai tehdä, kukin tarpeittensa mukaan.
Mä uskon siihen, että kun on itselleen rehellinen kaikesta kyllä selviää.
Onnea matkaan!
joo, kun luin tota sun juttua oli kun mun ajatukset ois vihdoin ja viimein saatu sanoiksi.
Mua satutettiin kerran liikaa.. en oikein vieläkään ole yli päässyt ja aikaa on mennyt jo 3 vuotta..
Suoraan sanoen en enää luota yhteenkään ihmiseen, enkä päästä ketään lähelle.
Huomasin kostavani kärsimäni kaikille jotka minua edes yrittivät lähestyä..
Satutin niin montaa miestäkin, vaikka tiesin etteivät he olleet minulle mitään tehneet, en vain voinut asialle yhtään mitään..
nyt olen yrittänyt opetella luottamaan ja anteeksi antamaan.. välillä tuntuu että onnistuisi, mutta lopulta saan taas sormilleni ja täytyisi aloittaa taistelu aina alusta ja alusta..
Siksipä en enää luota kuin itseeni. olen varmasti monen mielestä melkoinen kusipää, vaan kukaan ei tiedäkkään mistä se johtuu..
sydämeen jäi kerran liian syvät haavat, eikä niitä ole parannettua saanut..
Olen ollut nyt 3 vuotta parisuhteessa, vaan on todellakin ollut sellasta taistelua ettei tosikaan... en yksinkertaisesti oikein uskalla/halua sitoutua koska pelkään vain kaiken tapahtuvan minulle uudelleen ja sitä vain suojelee itseään jo etukäteen.
tahdon asia. Jotkut yrittää pyhittää tuon nimissä jotain ihan väärää sietämistä ja selitellä pelkuruutta, mutta tosiasia on että viimeistään kahden vuoden sisällä ensi rakastuminen haihtuu, ja sitten tulee tilalle jotain muuta. (kyllä siinä voi mennä pitempääkin, juuh..) Olen mies, enkä tod. mikään vanha, vanhoillinen (heh..) tai uskovainen (!). jos haluaa elää joskus parisuhteessa toisen ihmisen kanssa, pitkään, niin tilanne kai lienee kaikilla jossain vaiheessa edessä..ei ole kyllä helppoa tajuta asiaa kokonaisvaltaisesti jossain vaiheessa..Mutta jos epäröit niin eläppä hätäile sitten turhaan.
ja samat tunteet ovat velloneet itselläni nyt kohta 5 vuotta.Eli olen siis ollut 5 vuotta avoliitossa ja tullut siihen tulokseen että olen tehnyt elämäni mokan.Miehestä todellakin tuntuu että olen hänen elämänsä nainen, mutta itse en ole missään vaiheessa ollut varma...Olen nyt päättänyt päättää tämän suhteen...
Suosittelen toimimaan ajoissa, minunkin olisi pitänyt tajuta jo suhteen alussa kun tuli tunne, epävarmuuden tunne...
Luottakaa ihmiset tunteisiinne.
Mulla ei nyt oikeastaan ole varmoja vastauksia sun ongelmaam, vaan se että itselläni ihan sama fiilis. Välitän kauheasti, mutta en ole varma yhdessä asumisesta vaikka poikaystävä haluaisi ottaa yhetisen lainan. Pystyyhän sen jakamaan jos ero tulee, mutta olis sitten niin iso prosessi. Asuin poikaystäväni luona kuukauden remontin takia, ja tänä aikana välittämiseni häntä kohtaan voimistui ja meillä meni paremmin kuin koskaan. Tuntui silloin, että olin täysin varma yhteen muuttamisesta jne., vaikka alkuaikoina minusta oli kiva asua välimatkan päässä (50km) ja eri asunnoissa että saa olla yksin silloin kun haluaa.
Onko siitä yksin olosta vain luovuttava jossain vaiheessa vaiko vasta sitten kun on sellainen olo että siitä haluaa eroon?
Jos kerran menetät oman kämppäsi, ehkä sinun kannattaisi muuttaa poikaystäväsi luo siten, ettet kuitenkaan vie esim. suurimpia huonekaluja yms. sinne (jos ne on mahdollista varastoida jonnekin) etkä pura kaikkia tavaroitasi. Katselet sitten ihan rauhassa miltä tuntuu... Voihan olla, että jos kyse alitajuisesti onkin menettämisen pelosta ja epävarmuudestasi, niin yhdessä asuminen saa sinut tajuamaan miten paljon miehesi todella sinusta välittää, ja ettei ole syytä pelätä menettämistä. Ja jospa sen kautta pystyisit vain nauttimaan suhteestanne, yhdessä elämisestä ja miehestäsi? =)