Olen seurustellut 5 vuotta nykyiseni kanssa ja asummekin yhdessä (toistamiseen). En oikein tiedä, että kohteleeko kumppanini minua oikein, koska tämä on ainut "kunnollinen" parisuhde jossa olen ollut.
Minä olen se joka meillä hoitaa siivouksen, ruuanlaiton, tiskauksen yms. ellen sitten erikseen pyydä (mikä tuntuu tyhmältä kun on aikuinen ihminen kuitenkin).
Jotenkin tuntuu siltä, että jään kakkoseksi hänen harrastukselleen (autot). Olen siis iloinen, että hänellä on harrastus, mutta olisi kai kiva joskus jostain muustakin puhua, varsinkin kun en osaa asiaan ottaa kantaa..
Kavereiltanikin olen saanut kuulla kunniani, että passaan miestä aivan liikaa ja tottahan se onkin, mutta kun hän itse on niin saamaton..
Ehkä se on kuitenkin meidän suurin ongelmamme, että hän antaa AINA odottaa itseään.. Vaikka hänelle sanoisi siitä suoraan, niin mitään ei tapahdu, se todella suututtaa.
Kyllähän meillä toki hyviäkin hetkiä on ja hän sanoo rakastavansa minua, emme kai muuten näinkään pitkälle olisi päässeet.
Vakavammin asioista keskustelukin hänen kanssaan on aivan mahdotonta, koska hän suuttuu heti, eikä sitten viitsi osallistua keskusteluun enää ollenkaan (mököttää).
Tiedän myös sen, että myös minussa on vikaa, enkä voi kaikesta toista syyttää..
Empä tiedä mitä tehdä ja mikä on oikein.. Yritän aina pyyhkiä nämä ajatukset päästäni, koska ne vain ahdistavat..
Minä olen se joka meillä hoitaa siivouksen, ruuanlaiton, tiskauksen yms. ellen sitten erikseen pyydä (mikä tuntuu tyhmältä kun on aikuinen ihminen kuitenkin).
Jotenkin tuntuu siltä, että jään kakkoseksi hänen harrastukselleen (autot). Olen siis iloinen, että hänellä on harrastus, mutta olisi kai kiva joskus jostain muustakin puhua, varsinkin kun en osaa asiaan ottaa kantaa..
Kavereiltanikin olen saanut kuulla kunniani, että passaan miestä aivan liikaa ja tottahan se onkin, mutta kun hän itse on niin saamaton..
Ehkä se on kuitenkin meidän suurin ongelmamme, että hän antaa AINA odottaa itseään.. Vaikka hänelle sanoisi siitä suoraan, niin mitään ei tapahdu, se todella suututtaa.
Kyllähän meillä toki hyviäkin hetkiä on ja hän sanoo rakastavansa minua, emme kai muuten näinkään pitkälle olisi päässeet.
Vakavammin asioista keskustelukin hänen kanssaan on aivan mahdotonta, koska hän suuttuu heti, eikä sitten viitsi osallistua keskusteluun enää ollenkaan (mököttää).
Tiedän myös sen, että myös minussa on vikaa, enkä voi kaikesta toista syyttää..
Empä tiedä mitä tehdä ja mikä on oikein.. Yritän aina pyyhkiä nämä ajatukset päästäni, koska ne vain ahdistavat..
Vastaukset 5
Vanhimmat
oletko onnellinen? jos et niin olisiko kenties kierrätys paikoillaan? aika laihalta suhteelta vaikuttaa...
Niinpä niin. Siihen kysymykseen kun tietäisi vastauksen.. Varsinkaan kun en muunlaisesta elämästä juurikaan tiedä, kun olen tässä parisuhteessa ja näinkin kauan ollut. Ikääkään ei vielä liikaa ole..
Onhan tänne on vaikea koko tilannetta sepustaa, kun tulisi liikaa tekstiä, eli enimmäkseen esillä on huonot asiat.. Itsekin kun kirjoitustani luen, niin tulee mieleen, että mitä ihmettä oikein teen tässä..
Mulla on kans aikalailla samanlainen tilanne, ku sulla... Me ollaan 6 vuotta seurusteltu, kaks vuotta ollaan asuttu yhdessä. Mä olen meillä se, joka siivoaa ja tekee kaikki kotihommat (myös pienet korjaukset, lampun vaihdot yms). Mies tekee jotaki vain pyynnöstä. Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin tavarat, jotka jätetään sinne ja tänne. Tyhjät maitopurkit jätetään pöydälle, kuin myös leivänmurut yms. Monesti olen tästä sanonut, mut ei auta.
Mies tykkää myös juoda aika paljon kaljaa, melkeinpä joka ilta 2-6, viikonloppuisin enemmän. Oltiin vasta viikko lomalla, ja sinä aikana mies otti 3 kertaa kunnon kännit, ja muina iltoina muutaman kaljan. En tosin sitä ollu katsomassa, ollaan samalta paikkakunnalta kotosin, asutaan kuitenki kauempana ko kaupungista. Mies oli siis lomalla omien vanhempiensa ja minä omieni luona.
Kaljan juonnista oon monet monet kerrat sanonu, mut ei tahdo mennä kaaliin. Pitäskö rueta uhkailemaan erolla, vai mitä h***oa pitäisi sanoa tai tehdä??
Mutta tietysti meilläkin on hyvät hetkemme, ja useasti sanotaan rakastavamme. Ja sanon samaa kuin sinä, tottakai minussakin on myös vikaa, eikä sitä toista voi kaikesta syyttää...
Myös mulle tää on se eka oikea suhde, eikä oo minkäänlaista kokemusta toisenlaisesta parisuhteesta. Oltiin myös aika nuoria sillon ku alettiin seurustelemaan.
Myös se vähän masentaa, ku kaks vuotta sitte muutettiin yhteen, muutettiin omalta paikkakunnalta yli 300 kilometriä kauemmas. Ensimmäisen viikon en tehnyt muuta kuin itkin. Hirvee ikävä omalle paikkakunnalle, ikävä vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, kavereita... Vieläkään ei ole ikävä hellittänyt... En ole nykyiselle paikkakunnalle kotiutunut. Oon myös miettinyt, et teenkö omassa mielessäni parisuhteestani "huonon", kun on ikävä entiselle paikkakunnalle? Mutta olen varma siitä, että näin ei ole, olisin mieheni kanssa "onneton", jos muutettaisiinkin takaisin entiselle paikkakunnalle.
Ehkä asiat vielä joskus selviää, ja elämä muuttuu "paremmaksi" =) Pistän uskoni siihen=)
Mekin asumme toisella paikkakunnalla opiskeluni takia, emme tosin kaukanakaan (50km) entisestä.
Sekin tässä mietityttää, että jos ero tulisi, niin mihin ihmeeseen menisin asumaan? Mies ei tähän asuntoon voisi jäädä, koska opiskelija-asunto, mutta ei minulla yksin olisi vara vuokraa maksaa, enkä kovin helposti saisi muutakaan kämppää.. Kaiken tämän lisäksi, minulla ei juurikaan kavereita enää ole (seurustelun takia).. muutama ent. paikkakunnalla, muttei yhtä ainutta täällä nykyisessä.
En vain jaksa ymmärtää miksi tämä kaikki on niin hiton vaikeaa!!
Tää on jotenki nii rasittava tilanne... Mullakaan ei täällä nykyisellä paikkakunnalla kavereita ole, muutama tuttu, mut ei sellasia oikeita kavereita... En tällä hetkellä ole edes töissä, päivät pitkät kotona oleskelen ja oottelen millon mies tulee töistä, et sais ruokaa laittaa... Mut nyt ensviikolla pääsen onneks viideks viikoks vanhempien luokse "lomailemaan", pääsee vähäks aikaa hengähtämään tästä kaikesta.