Miksi ihmeessä eron jälkeen muut ihmiset jäävät aina kyttäämään, milloinka eronneet löytävät uudet puolisot.
Minä olen eronnut ja juuri se, joka eroa haki. Minulla on myös pieni tytär. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta sotkea elämääni enempää ottamalla riesakseni uutta miestä. Yhden juopottelut ja haistattelut on koettu, joten nautin nyt tästä ajasta, kun kotona vallitsee harmoninen rauha. Jos joku kunnollinen (kunnolliselta vaikuttava) kohdalle sattuisi niin voisin tutustua, mutta ihan helposti en saman katon alle muuttaisi. Minulla on hyviä ystäviä ja ihana perhe. Kaipaahan sitä syliin lämpöä tietysti joskus, mutta nyt ei ole sen aika.
Minä olen eronnut ja juuri se, joka eroa haki. Minulla on myös pieni tytär. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta sotkea elämääni enempää ottamalla riesakseni uutta miestä. Yhden juopottelut ja haistattelut on koettu, joten nautin nyt tästä ajasta, kun kotona vallitsee harmoninen rauha. Jos joku kunnollinen (kunnolliselta vaikuttava) kohdalle sattuisi niin voisin tutustua, mutta ihan helposti en saman katon alle muuttaisi. Minulla on hyviä ystäviä ja ihana perhe. Kaipaahan sitä syliin lämpöä tietysti joskus, mutta nyt ei ole sen aika.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itse siis jo jonkin aikaa eronneena naisena ja kahden lapsen kanssa asuessa olen kanssasi ihan samaa mieltä. En kaipaa saman katon alle asumaan miestä mutta toki tuttavia voi olla ja se sylin lämpö mitä kaipaa välillä löytyy muutenkin kuin asumalla samassa osoitteessa. En halua sekoittaa meidän kolmen elämää kenenkään miehen takia, mieluummin elän ja asun lasteni kanssa. Itse en ole kokenut alkoholia nauttivaa tai muutenkaan huono tapaista miestä 17v. avioliitossani, itse erosin koska halusin elämältä jotakin enemmän. En ole katkera nainen miehiä kohtaan, miehet ovat elämäni suola mutta ei saman alla kiitos!
Kyllä etenkin naapurit ovat-ensinnäkin uteliaita-toiseksi muuten paskamaisia. Etenkin jos ne luulee omien asioidensa olevan kunnossa,niin pitää naapurin asioita urkkia. Se kuuluu Suomalaiseen "kulttuuriin"-Mutta-älä siitä välitä. Antaa niiden olla omissa oletuksissaan-Asutko pienemmällä paikkakunnalla? Silloin sitä onkin lirissä em.suhteen. TSEMPPIÄ
Joo, alle 10000 eli kyl kaikki tietää toistensa asiat ja kun satun olemaan töissä vielä opetuspuolella eli jotain kautta lähes kaikkien tuttu... Mut kyl kai sen kestää. :-)
Ymmärrän sinua oikein hyvin. Itse lähdin varsin lyhyestä uusperheavioliitosta - olimme tosin asuneet muutaman vuoden yhdessä - kun riidat kävivät kestämättömiksi. Olennainen kysymys on tietenkin, mistä riideltiin, mutta en käy sitä tässä pohtimaan. Olennaista itselleni oli ja on että nyt kun asun yksin, kun lapseni tulevat käymään äidiltään, he voivat olla ympäristössä jossa ei huudeta, ei itketä hysteerisesti tai solvata toista. Yksin on hyvä olla.
Ja niinkuin sanoit, mikään ei estä tapaamasta ihmisiä ja tutustumastakin heihin. Samoihin neliöihin en kylläkään hevin lähtisi.
kyllä oma koti jossa saa olla niin kun haluaa.Kaikista kauheinta oli entisessä suhteessa kun ei saanu tehdä mitään oman mielen mukaan,muuten oli idiootti!
Elä siinä sitten onnellisena parisuhteessa.
Osuvasti sanottu "samoihin neliöihin en enää lähtisi".
Kerrankin joku kertoo totuuden uusioperhehelvetistä.
Olen aina ollut sitä mieltä, että entiset ongelmat eivät ole mitään uusioperheviritykseen verrattuna.
Kun minä jouduin aikoinaan jätetyksi, ei ihmiset olleet kiinnostuneita siitä miten pärjään. Onko kaapissa ruokaa ja jaksanko maksaa laskut.
Ihmiset, sukulaiset, työkaverit ja muut tuttavat halusivat vain tietää, joko olen hommannut uuden miehen.
Exäkin kyseli sitä lasten kautta. Uusi onni jopa ehdotti, että katselisin miestä kirkkoreissulla.
Selitin hänelle puhelimessa, että en käy baareissa. Ainostaan sunnuntaina kirkossa.
Samoihin neliöihin en minäkään miehen kanssa lähtisi.
Rahapula on taas hirvittävä. Aikuiset lapset tarvitsevat paljon rahaa. Vaikka kuinka yritän olla nuuka, niin aina on tiukkaa.
Tykkään kovasti luurata tällä palstalla. Juon taas aamukahvia netin ääressä ja mussutan Marie-keksejä.
Katsoin eilen Sinkun elämää puolisilmällä. Tytär katsoi Lost, 4400 ja sitten Sinkun elämää.
Onneksi yksi nelikosta jätti vieraissa hyppäävän miehen. Paluumatka bussilla oli huvittava.
Minäkin olen mieluummin vaikka aidanseipäänä kuin ketkun miehen elätettävänä.
aikaa sitten.
Ennen kuin lähtee uusioperheneliöihin (hyvä on jälkeen päin opastaa, mutta koeetusta on otettu opiksi siis), on hyvä selvittää "säännöt". mitä mies haluaa siitä tulevan, ja mitä nainen haluaa siitä tulevan. On sovittava että kumpikin pitää kiinni siitä. Lapset kyllä sopeutuvat taloon jossa on oikeudenmukaiset säännöt, sekä kaikille tehty selväksi että jokainen otetaan huomioon.
Ongelmia tuleekin sitten siinä kun lapsille aletaan antaa enemmän valtaa kuin yleensä lapsilla kuuluu olla ja mikä on sen vastaista mistä alun perin sovittiin. Ja lapset vielä oppivat käyttämään sitä "valtaansa" kiristyskeinona. Omia lapsia helposti paapoo ja "ymmärtää" paremmin kuin kuvittelee että se uusioemäntä tai isäntä ymmärtää.
Ennen yhteen muuttoa on selvitettävä ITSELLEEN pystyykö sitoutumaan uudenlaiseen malliin, johon tulee sekoitus erilaisista "perheistä" ja ihmisistä, vai haluaako pysyä omissa vanhoissa kaavoissaan. Sen jälkeen olisi vakuututtava siipan kyvyistä. Ei kannata kuitenkaan lähteä siitä että tuo saa luvan sopeutua, eihän sillä ole lapsiakaan.
Monet onnistuu, toiset ei. Sellaista tämä elämä on. Mitään ei kuitenkaan tiedä ellei uskalla yrittää. Liiat odotukset voi kaatua nilkkaan. Tai jos ei ole odotuksia lainkaan, voi yllätyyä positiivisesti.
Kerran epäonnistunut kieltäytyy yrittämästä uudelleen ja kehottaa muita pysymään erossa. Ellei ole riittävän sitoutunut siihen kumppaniinsa jonka kanssa olisi yritettävä, ei siitä mitään kyllä tulekaan.
Epäonnistuin kerran - saattaisin yrittää uudelleen jos niin onnekas olisi että vielä kohdalle osuisi ihminen.
Tämähän meni ihan uusperheilyksi, sille on varmaan omakin palstansa :-))
Sääntöjen selvittäminen ennen aloittamista on tietysti hyvä asia, ja tuskinpa kukaan uusperheeseen ilman keskusteluja lähtee. Sekin olisi toki hyvä jos voidaan sopia tietyistä asioista etukäteen.
Ongelmia saattaa syntyä kun päästään uusperheeseen ja sopimuksia koetellaan. Täällä avioeroisten palstalla tiedämme varmaan erityisen hyvin, että minkä ihminen toisen kanssa sopii, sen hän voi myös helposti rikkoa. Ei ole helppoa pysyä sopimuksissaan.
Toinen ongelma on sitten sopimusten tulkinta. Ihmissuhteita ei voi laittaa numeroiksi, kuitenkin vain numerolliset sopimukset voi kiistatta katsoa, onko tehty virheitä vai ei. Tulkinta saattaa johtaa kovaankin sanasotaan.
Lapset sopeutuvat varmasti oikeudenmukaisten sääntöjen taloon. Lapset sopeutuvat myös riitaisaan ja epäoikeudenmukaiseen kotiin, koska lasten tapana usein on suojella vanhempiaan. Kuka tahtoisi tuottaa lisää taakkaa toiselle kun sillä muutenkin on vaikeaa. Siksi lapset usein vaikenevat, valitettavasti. Toisaalta he eivät osaa - ei heidän tarvitsekaan - ennen liiton alkamista pohtia, mitä tästä oikein on tulossa. Heiltä ei voi sopimusta oikein vaatia.
Se että lapset saavat tai eivät saa valtaa ei liity parisuhteen ongelmaisuuteen suoranaisesti, vaan on yleisempi kasvatuskysymys. Toki jokainen meistä käyttää sen tilan joka tarjotaan, myös lapset. Vanhemman velvollisuus on tunnistaa tuollainen tilanne ja toimia. Riitatilannetta se ei tarvitse.
Ongelmallista tilanteen etukäteen selvittämisessä ja siihen sitoutumisessa on, että mikään etukäteen kuviteltu ei vastaa oikeita tilanteita oikeassa arjessa. Jokainen meistä muuttuu siirtyessään vakituisempaan parisuhteeseen. Jotkut esiin tulevat piirteet ovat hienoja ja rakastettavia. Jotkut ovat vastenmielisiä ja hävettäviäkin. Silti molemmat ovat osa meitä, jotkut niistä eivät vain olleet pinnassa ennen kuin muutimme yhteen. Miten sellaiseen voi varautua? Yksi tapa - raskas ja vaikea, murheellinenkin - on mennä uusperheeseen ja epäonnistua. Sen jälkeen kannattaa tutkia itseään: mikä meni pieleen, mikä oli minun osuuteni, mitä voin muuttaa itsessäni. Rehellisyys on rankkaa mutta tässä ainoa keino, muuten epäonnistumisia tulee varmasti lisää.
Hienoa että olet positiivinen ja uskot edelleen ihmiseen. Niin minäkin.