kuka

tarvitaan ne kaksi henkilöä, anoppi ja miniä.
Itse anoppina olen kovasti yrittänyt omalta osaltani mutta en saa vastapuolelta minkäänlaista mukaantuloa sopuun ja jopa ystävyyteen, mikä minusta olisi aivan onnellinen asia.

Ei kai sentään kyseessä ole mikään yleissota anoppien ja miniöiden välillä? Minä olen ainakin tuttava- ja ystäväpiirissäni ainoa, joka ei halua olla missään tekemisissä anoppinsa kanssa. Muut eivät ehkä pidä anopistaan, mutta yrittävät silti sietää. Yksi ystävä pitää anoppiaan parhaana ystävänään.

Eiköhän kaikissa sellaisissa ihmissuhteissa, joissa kaksi ihmistä pakotetaan olemaan tekemisissä toistensa kanssa, ole jotain skismaa? Harvoin tarvitsee pakostakaan olla niin läheisissä tekemisissä kenenkään kanssa kuin miniän ja anopin keskenään.

Sitten ihan tällainen kokemuksen tuoma viisaus, joka selittää, miksi ikuiset sodat ja riidat ovat mahdollisia: sopuun tarvitaan kaksi, mutta riitaan tarvitaan vain yksi.

meillä taas toisin, olisin enemmän tekemisissä, mutta ei passaa,auttanut olen varmaan liikaakin, kun nyt annettu ymmärtää ei tarvi tulla..

Lastansa sellainen äiti vihaa, joka ei osaa luopua lapsestaan puolison hyväksi, miniä/vävy on vain välikappale siinä. Jos lastaan rakastaa, ymmärtää antaa arvon lapsensa valinnoille, itsenäisyydelle ja elämälle kokonaisuudessaan. Sellaiset äidit eivät myöskään osaa rakastaa lapsenlapsiaan jos niitä tulee. Eivät soita, pidä yhteyttä tai muista. Puuttuu kyky rakastaa, se on valitettavaa.

Minulla on monia anoppi ja mummu tuttavia.
Vain yksi on hyvissä ja kiinteissä väleissä kyse: tyttären perheestä.

Moni nainen ei ymmärrä elämää järjestelmäksi, jossa eletään perheenä.
Tarkoitan, kodin ulkopuolella on yhteiskunta, jolla on rajansa ja norminsa samat kaikille.
Pojan perhe, miniän vaatimuksesta, useimmiten katkaisee välit pojan perheeseen, välit kylmenevät; postikortti, puhelu ja joulutapaamiseen. Täydellistä tapaamattomuuttakin on.
Syitä olen saanut todeta monia, olen pian 60vuotias ja kokemusta on 15 vuoden ajalta, ihan vierestäkin.
Aika usein kyseessä on raha ja tavara.
Miniä odottaa ja toivoo.
Anoppi ostaa päätäntä valtaa ja ”arvostusta”

NOO ikinä en ole voinut sekametelisoppaa sietää.

Ystäviä on karissut matkan varrella, juuri turhan kärkkään arvostelun ja määräämisen vuoksi. Mitäs kummaa siinä on, että sama pätee naisten väleissä, niin makaa kuin petaa.

Yksi tärkeä asia on.
Aikuinen ihminen ei perustuksiltaan muutu.
Anoppi; joka sai lemput miniän toimesta poikansa kotoa, arvostelee, huomauttelee ja letkauttelee, samalla tyylillä myös ”kavereiden” kotia tekemisiä ja elämää.

Kaikkien mielen mukaa ei voi elää: on kyse kaverista, miehen äidistä, omasta äidistä, tai työkaverista.

Siinä on kasvunpaikka, silloin, kun piinaava suhde on tärkeä perheen muillekin osapuolille.

Yksin ei kukaan voi elää. Alaikäisten lasten elämää ei ole oikeus sukulaisilta ”suojella”. Kasvattavaa on juuri erilaiset ihmiset, ja suhteet heihin.
Moni nuori elää virtuaalimaailmassa, ilman suhteita vanhempiensa sukuun tai yhteisöön ympärillään.
Kone on helppo kaveri, se ei kasvata ihmisten välisiin suhteisiin, eikä elämään yhteiskunnassa arkipäivää. (päiväkoti, koulu, työsuhteet)
Ehkä juuri suurimmat pulmat ovat siinä, nyt on aikuisena ensimmäinen virtuaalimaailmassa elänyt pienperheen jäsenistö.