Todella fantastista löytää keskustelu ko. aiheesta, ja huomata ettei ole yksin. Mä olen 26.v perusterve nainen, joskin aika "dramaattinen" ja ns. villiä opiskeljaelämää elämä. Seurustelen, ja puolisoni mielestä ahdistus ym. oireet(kuolemanpelko, "pulssioireet", vainoharhaisuus, luulosairaus...) johtuvat ainoastaan siitä, että olen niin "dramaattinen".
Tällä hetkellä olen yksin kotona jaktselen hyvin ahdistavaa, joskin erittäin hyvää elokuvaa, "Mystic River", ja taas tuntuu oudolta. Asiaan saattaa vaikuttaa n. 4 lasia viiniä...
Mulla on näitä "ajatuksia&pelkoja" nykyään lähes päivittäin ja eniten kun olen humalassa/krapulassa.Myös selvinpäin ja etenkin öisin. Vaikea hengittää, tuntuu, että pitää keskittyä. Luulosairautta ja ennen kaikkea pelkoja etten saa kokea sitä mitä eniten haluaisin. Äitiyttä.
Miten tästä selviäisi? Suvussani on alkoholismia, mutta en koe olevani alkoholistikaan. Elän aivan normaalia opiskelijan elämää....välillä otetaan, ja välillä ei. Harvoin yksin, niin kuin nyt.
Olen käynyt aikoinani psukologilla mm. suhde asioista, mutta puhuttavaa olisi paljon. olen aika hyvä keksimään syitä. Lapsuudessani on tapahtunut paljon asioita jotka ovat selvittämättä.
Vaikuttaako kaikki kuitenkin kaikkeen??Keksinko ongelmia itselleni, olenko lähimmäisriippuvainen vai mitä vittua???????
Aina kun ahdista koetan vain hengittää rauhallisesti, ajatella mukavia asioita jne. Mutta miten kauan näin voi tehdä?
Tällä hetkellä olen yksin kotona jaktselen hyvin ahdistavaa, joskin erittäin hyvää elokuvaa, "Mystic River", ja taas tuntuu oudolta. Asiaan saattaa vaikuttaa n. 4 lasia viiniä...
Mulla on näitä "ajatuksia&pelkoja" nykyään lähes päivittäin ja eniten kun olen humalassa/krapulassa.Myös selvinpäin ja etenkin öisin. Vaikea hengittää, tuntuu, että pitää keskittyä. Luulosairautta ja ennen kaikkea pelkoja etten saa kokea sitä mitä eniten haluaisin. Äitiyttä.
Miten tästä selviäisi? Suvussani on alkoholismia, mutta en koe olevani alkoholistikaan. Elän aivan normaalia opiskelijan elämää....välillä otetaan, ja välillä ei. Harvoin yksin, niin kuin nyt.
Olen käynyt aikoinani psukologilla mm. suhde asioista, mutta puhuttavaa olisi paljon. olen aika hyvä keksimään syitä. Lapsuudessani on tapahtunut paljon asioita jotka ovat selvittämättä.
Vaikuttaako kaikki kuitenkin kaikkeen??Keksinko ongelmia itselleni, olenko lähimmäisriippuvainen vai mitä vittua???????
Aina kun ahdista koetan vain hengittää rauhallisesti, ajatella mukavia asioita jne. Mutta miten kauan näin voi tehdä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mitä pelkäät kuolemassa?
Hei!
Kärsin aika ajoin samanlaisesta ongelmasta kuin sinä. Ongelma tulee pintaan jonkin tilanteen seurauksena, esim.läheisen (joskus jopa julkkiksen) kuoleman yhteydessä. Muulloin olen pystynyt aika hyvin pitämään nämä pelottavat ajatukset poissa mielestäni.
Olen erittäin elämänhaluinen ja -myönteinen ihminen, enkä käsitä, miksi tällainen asia saa minut suunniltaan, kun tuntuu, että "kaikki muut" pystyvät suhtautumaan kuolemaan järkevästi ja EI peläten.
Olen harkinnut hakevani apua vaivaan lääkärin luota, mikäli ongelma nostaisi kovasti päätään ja olisin todella, todella ahdistunut. Mitään pillereitä en haluaisi syödä vaan selvittää ajatukseni keskustelemalla ja päästä sinuiksi asian kanssa ja suhtautua kuolemaan, kuten suurin osa ihmisistä... Tai ilman ahdistusta ja pelkoa...no, tiedät varmaan mitä tarkoitan.
Nyt juuri on sellainen tilanne, että läheinen ihminen kuoli yllättäen. Pelkään jo itsessäni käynnistyvää reaktiota ja kuolemanpelon ahdistuksen kovuutta. Kuoleman pelko on peloista kaikkein kauhein. Myös läheisille kuoleman pelko ja siihen liittyvä kova ahdistus on vaikea paikka, sillä eiväthän he osaa auttaa, eivätkä samaistua olooni.
Itselläni myös tuo sama tunne mitä kaikkea jää kokematta. Haluaisin perheen ja lapsia. Puoliso on, mutta ei lapsia pidä ruveta yrittämään vain sen vuoksi että ahdistaa ja haluaa kokea perheen ja äitiyden..........
Kun pelko ja ahdistus oikein iskevät, tunnen oloni todella yksinäiseksi ja kaikki ajatukseni jäävät kiertämään kehää pelottavissa asioissa...kuolemassa. Vaikka ympärilläni olisi kuinka paljon ihmisiä ja läheisiä kokisin kaameaa yksinäisyyttä, ehkä juuri sitä, että jokainen kokee kuolemansa yksin.
Nyt täytyy lopettaa tämä kirjoittaminen, sillä sekin lisää pahaa oloa.
Voimia sinulle ja koitetaan löytää ratkaisut pelon sekä ahdistuksen helpottamiseksi. Vinkit ja avut tervetulleita! Tuntuu hyvältä löytää muitakin samalla tavoin tuntevia ja saman ikäisiä ihmisiä. Silti en haluaisi, että kukaan joutuisi koskaan kokemaan näitä tunteita.
Kiitos vastauksesta!Ihanaa huomata ettei le yksin, vaikka aihe onkin niin ikävä.
Rupesine miettimään sitä, että milloinkohan nämä tunteet näin vahvasti tulivatkaan pintaan ja löysin erään tapauksen mikä voisi olla syy.
Olin tässä keväällä eräällä reissulla muiden nuorten kanssa ja sillä reissulla tapahtui jotain jonka seurauksena eräs minulle tuntematon, mutta samassa porukassa ollut henkilö, kuoli tapaturmaisesti. Tilanne oli niin kauhea ja järkyttävä, että sen jälkeen olenkin tuntenut niin
kuin tunnen.
Ajattelen aina, että yhtä hyvin se olisin voinut olla minä. Hänkin oli nuori henkilö jolla oli koko elämä edessään. Ehkä minun "onneni" etten tuntenut henkilöä, mutta olin hyvin lähellä tapahtunutta. Myös näin ko. henkilön kun hän oli kuollut. Puhuimme asiasta kyllä heti ammattiauttajien kanssa ja puhetta oli, että halukkaat saisivat jatkaa tunteiden purkua kriisikokouksessa myöhemminkin. Mitään sellaista ei kuitenkaan järjestetty.
Tavallaan asia on jo unohtunut, ainakaan en ajattele sitä päivittäin, mutta silloin tällöin tämä traaginen tapaturma on mielessäni. Ja myös se näky minkä näin. Ehkä asiasta oli pitänyt puhua. En ennen ajateluut näitä asioita niin usein, mutta tämän tapahtuman jälkeen useammin. Ehkä tässä siis syy?Olisikohan viisasta silti puhua tästä asiasta vielä jonkun kanssa vaikka aikaa on kulunut jo parikin kuukautta.
Eräs hyvä ystäväni koki myös samantapaista. Hän näki ikkunastaan kun joku mies hyppäsi katolta ja teki itsemurhan ja myös riensi ulos auttamaan miestä. Mitään ei ollut tehtävissä. Ystäväni vaikuttaa selvinneen tapauksesta suht´ "hyvin". Mitään kriisiapua ei hänellekään tarjottu. Pyydettiin soittamaan jollekin jos hän haluaa puhua, mutta yleensähän juuri se on vaikeaa.
Kännissä näistä asioista on tietenkin helpompi puhua...
Tänään kuitenkin tuntuu jo paremmalta ja yksinäisyys loppuu huomenna kun puolisoni tulee kotiin. Ehkä sen arjen mukana taas nämäkin asiat unohtuvat. Kunnes taas tulevat pintaan.
Hyvää kesää sinulle ja niin kuin sanoit: koetetaan löytää ratkaisuja ja voimaa selvitä. Meillä on kuitenkin paljon ihania asioita vielä edessä. Koko elämä!
kun pääsis tosta kualemanpeloosta jotenki erohon mutta ei.
Todella samanlaisia oireita minullakin...
Aina olen pitänyt kuolemaa outona ja inhana asiana, mutta viime vuosina se on koitunut ongelmalliseksi piruksi päänsisällä..
Sitä pelkää.. välillä päivittäin. pelkää, että ystävät, sukulaiset tai rakas poikaystävä joutuvat sen uhriksi.
Sitä ei tajua, jos yrittääkin tajuta ja erehtyy katsomaan "rohkeana" kuolema-kuvia netistä, niin vielä kamalampi olo ja painajaiset jatkuvat viikkoja.
Miten tästä asiasta pääsee yli?? Miten asiaan pystyy suhtautumaan normaalisti eikäpelkäämään sitä kokoajan??
Nim: Tahtoisi normaalin elon:). Kiitos:)
myös mietin aika paljon kuolemaa, olen hoitaja ja myös näen paljon kuolemaa, sitä miettii että loppuuko kaikki todella , siis ei ole enää mitään...ja oikeastaan kun ihminen on sairas ja hän tietää kuolevansa niin mitä hän ajattelee, kun ei ole enää mitään poispääsyä, sellainen ihminen varmasti vaihtaisi osaansa mielellään..ja ajatus siitä että me kaikki olemme joskus siinä jamassa, nämä asiat ahdistaa kamalasti välillä, mutta se nostaa myös pintaan sen asian että elämä on arvokasta, ja sinulle toivoisin että lopeta kaikki alkoholin käyttö, jotenkin tekstistäsi paistoi läpi että pelkään viinan juonnin riistäytyvän käsistäsi, ja ilmeisesti ahdistuksesi on pahimmillaan kun alkoholi on mukana. Älä hukkaa elämääsi alkoholiin, ja hanki ihmeessä perhe jos sitä kaipaat! Kaikkea hyvää sinulle. Onko sinulla jonkilaisia paniikkihäiriön oireita , niihin saa kyllä apua, ei tarvitse alkoholia.
Kuolemanpelko helpottaa, kun kohtaa elämässään kuoleman. Kun lähiomaiseni muutamien viikkojen sairastelujen jälkeen, nukkui pois. Ymmärsin, että hänen aikansa on täysi ja hän on mennyt ikuisesti pois.
Kun hänen rinnallaan "odotin" kuoleman tulevan. Pelkäsin sitä, koska en tiennyt mitä tapahtuu ja miten.
Näiden kokemusten pohjalta. Olen omakohtaisesti tullut siihen lopputulokseen, että kun kuoleva lähtee tästä maailmasta, niin hän lähtee lopullisesti. Enkä myöskään usko, että tapaamme enää koskaan toisiamme. On vain hyvät muistot läheisestä ja tosiasia on se, että ihmisten eripituiset elämänkaaret sivuavat toisiaan matkalla syntymästä kuolemaan.
Mulla myös samanlaisia tuntemuksia sisälläni,mutta olen oppinut ajattelemaan,että jos kuolen,niin sitten kuolen. Itse en voi siihen vaikuttaa. Aikani koittaa,kun tarkoitettu on.Kaikella on aikansa. En ole täällä korvaamaton ja kaikki asiat järjestyy varmasti,vaikka kupsahtaisin. Monesti sitä toivonkin mutta on maltettava vaan odottaa.
Elämä täällä on nykyään niin ahdistavaa,ettei elämänhalua kovinkaan paljoa ole.
Voimia kaikille ja ihanaa suomen kesää!!