Enää ei ole epäilystä siitä, kuka on luusereiden kunkku tässä maassa: Se on meikä.
Jo jokin aika sitten tein kaupungilla liikkuessani havainnon melkoisen kauniista nuoresta naisesta ja siitä pitäen, no, mieleni minun tekevi... Tänään sitten värkkäsin neitiä varten lappun, jossa kutsu ulos. Ennen liikkeelle lähtöä tarkistin vielä että oma olemus on kaikin puolin siisti ja ei muuta kuin kohti operaatioaluetta. Elukan vaistolla paikallistin tytön alta minuutin ja sen jälkeen alkoikin tavaton väistely. Kaikkia mahdollisia käytettävissä olevia keinoja hyödyntäen pidin huolen siitä, että onnistuin siirtymään rakennuksesta ulos ENNEN KUIN JÄTIN SEN HALVATUN LAPUN. Siis täysin uskomatonta! Varsinaista mr. Bean -toimintaa! Somebody, just shoot me! Arrgh.
Miten voi aikuinen mies olla näin mamo? Enkä ole tosiaankaan mikään nuori enää, 3-kymppinen tulee täyteen tämän vuoden mittaan. Enkä edes kokematon, usemapia suhteitakin on jo taakse jäänyt. Käsittämätöntä!
Itsetunto pahasti pakkasella ohjastelin sitten takaisin asunnolle, rytkyt kaappiin ja pimeään huoneeseen nokosille. Uni ei auttanu yhtään, joten nyt tänne kitisemään. Huoh...
Aivan käsittämätön takaisku. En uskaltanu jättää sille sitä kutsua. Yleensä ihmisen itsetunto kasvaa elämänkokemuksen myötä, mutta mulla on näköjään käyny ihan toisin. Kai pohjimmiltaan ajattelen että kun ei ole paljon mitään, mitä toiselle tarjota, ehkä hellyyden ja välittämisen lisäksi. Taustalla sitä siis koko ajan miettii, että ei kukaan varteenotettava voi tällaisesta enemmälti kiinnostua. Voi pas... etten suoraan sano. Pitkään olen jo miettinytkin, että paras olis kun vois vain unohtaa koko pariutumisen, mutta nyt kyllä näyttää vahvasti siltä, että on on aika aloittaa se aktiivinen unohtaminen. Kun tulee liikaa takaiskuja, niin lopulta ei näköjään enää uskalla edes yrittää. Sillä sitähän sitä pelkää, hylätyksi tulemista.
Jo jokin aika sitten tein kaupungilla liikkuessani havainnon melkoisen kauniista nuoresta naisesta ja siitä pitäen, no, mieleni minun tekevi... Tänään sitten värkkäsin neitiä varten lappun, jossa kutsu ulos. Ennen liikkeelle lähtöä tarkistin vielä että oma olemus on kaikin puolin siisti ja ei muuta kuin kohti operaatioaluetta. Elukan vaistolla paikallistin tytön alta minuutin ja sen jälkeen alkoikin tavaton väistely. Kaikkia mahdollisia käytettävissä olevia keinoja hyödyntäen pidin huolen siitä, että onnistuin siirtymään rakennuksesta ulos ENNEN KUIN JÄTIN SEN HALVATUN LAPUN. Siis täysin uskomatonta! Varsinaista mr. Bean -toimintaa! Somebody, just shoot me! Arrgh.
Miten voi aikuinen mies olla näin mamo? Enkä ole tosiaankaan mikään nuori enää, 3-kymppinen tulee täyteen tämän vuoden mittaan. Enkä edes kokematon, usemapia suhteitakin on jo taakse jäänyt. Käsittämätöntä!
Itsetunto pahasti pakkasella ohjastelin sitten takaisin asunnolle, rytkyt kaappiin ja pimeään huoneeseen nokosille. Uni ei auttanu yhtään, joten nyt tänne kitisemään. Huoh...
Aivan käsittämätön takaisku. En uskaltanu jättää sille sitä kutsua. Yleensä ihmisen itsetunto kasvaa elämänkokemuksen myötä, mutta mulla on näköjään käyny ihan toisin. Kai pohjimmiltaan ajattelen että kun ei ole paljon mitään, mitä toiselle tarjota, ehkä hellyyden ja välittämisen lisäksi. Taustalla sitä siis koko ajan miettii, että ei kukaan varteenotettava voi tällaisesta enemmälti kiinnostua. Voi pas... etten suoraan sano. Pitkään olen jo miettinytkin, että paras olis kun vois vain unohtaa koko pariutumisen, mutta nyt kyllä näyttää vahvasti siltä, että on on aika aloittaa se aktiivinen unohtaminen. Kun tulee liikaa takaiskuja, niin lopulta ei näköjään enää uskalla edes yrittää. Sillä sitähän sitä pelkää, hylätyksi tulemista.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ota toi sun käynti lämmittelynä ja seuraavalla kerralla sitten uskallat enemmän jne.
Kyllä se siitä, tsemppiä!
Voi sua, tosin itselleni voisi käydä juuri noin (tosin lapun kanssa en lähestyisi).
Lähesty häntä seuraavalla kerralla, mutta tee valmiiksi itsellesi henkinen selviytymisstrategia siltä varalta, jos hän sanoo ei. Homma on nimittäin niin, että ei:tä tässä elämässä on luvassa joka tapauksessa ja ihan kaikille, eikä se tarkoita, että kaikki hylkäävät: joskun tulee myös kyllä!
Kiitos vain molemmille kannustuksesta.
On vaan kaikki viimeiset lähestymisyritykseni tuottaneet sitä "ei-kiitosta" milloin minkäkinlaiseen pakettiin pakattuna, että innostuminen asiaan alkaa olla nolla. Kun takana on vielä, vuosien päässä, pari tärkeää mutta kaatunutta suhdetta joiden jälkeen ei olekkaan sitten mihinkään kunnolliseen kyennyt... No, ei tarvinne selittää.
Kun vuosia sitten loppui edellinen kunnon suhteeni, niin enpä silloin arvannut, että saattoi hyvinkin olla viimeinen. Näyttää vain olevan niin, että silloinen nainen taisi tehdä pahaa jälkeä itsetunnolleni naisten edessä. Eikä kai tuo mikään ihmekkään ole. Suoraan ei sanonut, mutta kaikesta sen huomasi, että en ollut sille enää mikään. En edes sen vertaa, että olisi naamakkain tullut juttelemaan. Sen sijaan esitti asiansa viiden minuutin puhelussa ja jätti suremaan.
Niin että kai en ole tuosta koskaan oikein toipunut. Ja kun sitten hermostuneena ja säikkynä yrittää jollekulle kertoa kiinnostuksestaan ja saa pakit, kerran toisensa jälkeen...
En tiedä. Narua jatkamaan tai jonkun veneen painoksi tässä taitaisi joutaa. Hävettää olla tällainenkaan, mutta kun sietokyky se on miehelläkin. Valitettavasti.
Mutta kiitos tosiaan kannustuksesta. Kumpaisellekin.
Sinulla ON varmasti annettavaa, sen näkee jo siitä, miten tarttuvasti kirjoitat.
Mustasta huumoristasi tuli mieleen eräs miespuolinen kaverini. Ja siitä sitten taas se, että auttaisiko se tulevaisuuden lähestymisiä, jos hommaisit naisia ensin kavereiksi? Naisilla on nimittäin kavereina naisia. Ja jos kaveruus jääkin kaveruudeksi, niin tuleepa rutiinia naisten seurassa olemiseen.
Minä tai yksikään viehättävistä naispuolisista kavereistani emme ole sellaisia kylmäkiskoisia sutturoita, jolta entinen tyttöystäväsi vaikuttaa. Tällä perusteella sanoisin, että rohkeasti eteenpäin vaan!
Itsetuntoa ja halaus sulle!
Kiitoksia vain, jälleen.
Ihan hyvä idea tuo kaveruus, siinä on vain sellainen mutta, että voi hyötysuhde jäädä huonoksi. Mulla ei ole nimittäin minkään taivaanvaltakunnan ongelmia naisten kanssa arkisissa tilanteissa olemisessa. Ja uskoisin, että kovin moni mut todella tunteva koskaan uskoisi kuinka iso kynnys mulla olisi oikeaan suhteeseen ryhtyä.
Ja mitään erityistä annettavaa mulla ei tosiaan kyllä ole. Ei ainakaan aineellisessa mielessä. Ja on vähän kalseaa, jos aamulla ei ole leivän päälle levittää muuta kuin mustaa huumoria.
Ei muuta kuin painolastiksi pilssiin, joo.
Tuolla ilmaisun kirkkaudella saat kyllä seuraa liiankin kanssa, kunhan rohkaistut.
Onnellista 3-kymppistä :)
Voi sinnuu... Jotenkin aika hellyyttävä kertomus, vaikka loppu ei ollutkaan sitä mitä olisit toivonut.
Jos se yhtään lohduttaa, sä et tosiaankaan ole ainoa, jolla on joskus mennyt pupu pöksyyn vastaavantyyppisessä tilanteessa.
Itse oon ollut sinkkuna yli 5,5 vuotta ja koko tänä aikana oon uskaltanut lähestyä kiinnostavan oloisia miehiä, no, alle yhden käden sormilla laskettavan määrän. Olisinkohan ehkä pari kolme kertaa. Katseita on kyllä tullut vaihdettua paljonkin, mutta enhän mä uskalla juttusille asti mennä, vaikka mieli tekisikin... Joten jos se toinen osapuoli ei avaa keskustelua, homma jää pelkän katselun tasolle. Herra ties kuinka monen Elämäni Miehen ohi olen vuosien varrella tallustellut ihan vaan siksi, kun itse en ole rohjennut ryhtyä juttusille kiinnostavanoloisten miesten kanssa.
Oh well, elämä on.