olen vaimoni kanssa ollut nyt yhdessä 15 vuotta jona aikana on syntynyt 4 lasta (joista 2 elossa) eli on koettu paljon hyvää ja paljon pahaa ja aina surussakin olemme kasvaneet enemmän yhteen ja yhdistänyt meitä aina viime aikoihin asti. Nyt on vuoden verran ainakin menty totaalisesti erisuuntiin eikä juurikaan ymmärrystä toisille ole riittänyt olemme vieraantuneet paljon. Puhumattomuutta kotona kumpikaan ei puhu toisilleen moneen päivään ja jos puhutaan niin ennemminkin huudetaan. Nukutaan erisängyissä, seksiä ei harrastetta juuri koskaan, vaimo hakeutunut uskonnollisiin piireihin minä taas mielummin ystävien seuraan, baarissa käyn enemmän kuin ennen. Lapsia taas molemmat rakastaa yli kaiken. Ongelma on että ei saada ongelmia ratkaistua vaan kaikki kasaantuu ja en vaan yksinkertaisesti jaksa tällaista avioliittoa pitäisikö vain erota vai aina vain yrittää ... tuskin nykyinen "perheelämäkään" voi olla vaikuttamatta lapsiin ... ja on se pakko ajatella itseäänkin kun nykyinen elämän tilanne ei tunnu hyvältä ja mikään ei tunnu auttavan tai parantavan sitä niin en näe muuta ratkaisua kuin eron ja sitä kautta ruveta luomaan hyvää oloa itselleni ja lapsille koska mielestäni jossain vaiheessa pitää olla itsekäskin ja haluta omaa parastakin eikä vain aina alistua
yhteiselon onnea vai
täyttä pas....
1237
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä tuo yhteiselo sellaista aina vain yrittämistä välillä on.
Pienimmissäkin vaikeuksissa kuin kahden lapsen kuolemassa, yritetään ja jaksetaan; siihen asti kunnes tulee tunne, ettei enää jaksa. Silloin juuri alkaa tuollainen "mykkäkausi", kun kumpikin selvittelee itse asioita. Siihen suttaantuu paljon aikaa vaikeuksien laadusta riippuen.
Mielestäni on jopa parempi, että aluksi molemmat selvittävät tilanteen itselleen ennenkuin lähtevät kertomaan toiselle mitä toivoisi ja haluaisi. Tämä siksi, että toisella voi olla juuri sillä hetkellä oman pääkopan kanssa työskentely niin raskasta, että hän kokee kaiken puhumisen lisärasitteena ja "keskustelusta" tulee vain suotta riitaa.
Olemme mieheni kanssa kokeneet roimia taloudellisia vaikeuksia ja meillä oli vuosikausia, jolloin puhuttiin vain käytännön asioista tai jotain neutraalia (IltaSanomista aiheita!). Tunteiden ilmaisu piti unohtaa senkin takia että mieheni oli töissä n. 14h/vrk ja minä kotiäitinä pienten lasten kanssa. Sitä muutamaa tuntia, jonka mieheni kävi kotona nukkumassa ei ollut varaa riidellä!
Ettekö voisi aluksi hieroa rauhaa taloon niin, että alkaisitte nukkua yhdessä? Saitteko jotain ammattiapua kahden lapsenne kuoleman yhteydessä? Tuollaisesta ei ihan helpolla selviä ja asia jättää mieleen pysyviä vaurioita, ellei niitä työstetä pois. Surusta tulee pysyvä masennus.