Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 3,5 vuotta ja tuosta ajasta olemme asuneet 2 vuotta yhdessä. Olen vuoden vanhempi kuin kultani, mutta tuo ikäero tuntuu usein suuremmalta. Minulla oli suhteen alussa suuria odotuksia yhteisen tulevaisuuden suhteen, mutta olen joutunut pettymään. Usein tuntuu että olen jotenkin epänormaali ja kiittämätön, kun en ole tyytyväinen kaikkeen siihen mitä olen avomieheltäni saanut.
Suhteemme kaksi ensimmäistä vuotta oli todella ihanaa ja palvoimme toisiamme. Oli useita ainutlaatuisia hetkiä jolloin olisin odottanut kosintaa. Joku ehkä ajattelee, että miksi niin pikaisesti. Olin ainakin itse vakuuttunut sitä, että olin löytänyt sen oikean. Kun kosintaa ei alkanut kuulua, aloin vihjailla asiasta, sitten puhua suoraan. Sain kuulla että kihlautuminen ei merkitse poikaystävälleni mitään. Hän on jo sitoutunut minuun, kun asumme yhdessä. Tämä on tehnyt minut pikkuhiljaa katkeraksi, mikä heijastuu myös suhteeseemme. Koen että en ole ansainnut samaa onnea kuin muut. Tunnen olevani jotenkin huonompi. Luin jopa eräästä hömppäparisuhdeoppaasta, että jos mies ei kolmen vuoden seurustelun jälkeen vielä ole puhunut naimisiinmenosta, hän ei ole tosissaan. Poikaystäväni ei myöskään tunnu ymmärtävän sitä, että olen nyt 29-vuotias, eikä minulla ole ikuisesti aikaa perustaa perhettä.
Asenteeni on muuttunut sellaiseksi, että eletään sitten päivä kerrallaan eikä suunnitella sen enempää. Tuntuu kuin osa tunteistani olisi kuollut. Olen muutaman kerran ehdottanut, että etsisin itselleni oman asunnon. Sitä mies ei kuulemma kuitenkaan halua...Onhan se niin, että muutokset ovat aina vaikeita. Riitelemme nykyään usein ja olen myös huomannut piikitteleväni miestäni muiden seurassa nautittuani muutaman drinkin.
Sekavaa tekstiä, mutta lopputulos on kai että en tunne itseäni tarpeeksi halutuksi, mutta eroaminen tuntuu vaikealta. Tämä on pisin suhteeni koskaan enkä haluaisi enää aloittaa alusta kaikkea jonkun toisen kanssa. Olin ennen tätä suhdetta kauan sinkkuna ja siksi odotukseni olivat myös korkealla.
Suhteemme kaksi ensimmäistä vuotta oli todella ihanaa ja palvoimme toisiamme. Oli useita ainutlaatuisia hetkiä jolloin olisin odottanut kosintaa. Joku ehkä ajattelee, että miksi niin pikaisesti. Olin ainakin itse vakuuttunut sitä, että olin löytänyt sen oikean. Kun kosintaa ei alkanut kuulua, aloin vihjailla asiasta, sitten puhua suoraan. Sain kuulla että kihlautuminen ei merkitse poikaystävälleni mitään. Hän on jo sitoutunut minuun, kun asumme yhdessä. Tämä on tehnyt minut pikkuhiljaa katkeraksi, mikä heijastuu myös suhteeseemme. Koen että en ole ansainnut samaa onnea kuin muut. Tunnen olevani jotenkin huonompi. Luin jopa eräästä hömppäparisuhdeoppaasta, että jos mies ei kolmen vuoden seurustelun jälkeen vielä ole puhunut naimisiinmenosta, hän ei ole tosissaan. Poikaystäväni ei myöskään tunnu ymmärtävän sitä, että olen nyt 29-vuotias, eikä minulla ole ikuisesti aikaa perustaa perhettä.
Asenteeni on muuttunut sellaiseksi, että eletään sitten päivä kerrallaan eikä suunnitella sen enempää. Tuntuu kuin osa tunteistani olisi kuollut. Olen muutaman kerran ehdottanut, että etsisin itselleni oman asunnon. Sitä mies ei kuulemma kuitenkaan halua...Onhan se niin, että muutokset ovat aina vaikeita. Riitelemme nykyään usein ja olen myös huomannut piikitteleväni miestäni muiden seurassa nautittuani muutaman drinkin.
Sekavaa tekstiä, mutta lopputulos on kai että en tunne itseäni tarpeeksi halutuksi, mutta eroaminen tuntuu vaikealta. Tämä on pisin suhteeni koskaan enkä haluaisi enää aloittaa alusta kaikkea jonkun toisen kanssa. Olin ennen tätä suhdetta kauan sinkkuna ja siksi odotukseni olivat myös korkealla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pakko kommentoida kirjoitustasi, koska omaa kokemusta aiheesta löytyy-valitettavasti.
Meillä oli muuten sama tilanne, mutta seurusteltiin 7v, joista 5 kihloissa. Asuttiin yhdessä.
Naimisiin menosta puhuttiin useasti, mutta aina jotenkin mies sai taitavasti vaihdettua puheenaiheen toiseen.Olin monta kertaa pahasti loukkaantunut asiasta, kun alkoi tuntua, ettei mies haluakaan.Välttelyn syy jäi selvittämättä.
Aikaa kului ja suhde päättyi traagisesti miehen puolelta useaan pettämiseen. Vuosi eron jälkeen hän vihdoin sai sanottua, ettei ollut valmis sitoutumaan. Eikö kihlaus sitten ollut sitoutuminen?
Ohje teille: puhukaa!!! Vaikka aihe on tulenarka niin pohjimmaiset syyt on saatava selville. Parempi, että sitoutumiskammo käy ilmi nyt, eikä myöhemmin karmivalla tavalla. Tai ehkä kaikki onkin hyvin ja saatte asianne kuntoon.
Meillä on samantyyppinen tilanne. Ollaan seurusteltu noin kolme ja puoli vuotta. Vuosi ollaan asuttu yhdessä. Hän on minua vuoden nuorempi, mutta niinkuin sanotaan, miesten henkinen ikä on kaksi vuotta nuorempi kuin fyysinen ikä.
Kaikki sujuu periaatteessa hyvin. Poikaystäväni on kuitenkin osoittanut jonkin asteista sitoutumiskammoa. Hän on esimerkiksi sanonut, että ei halua lapsia ainakaan seuraavaan kuuteen vuoteen. Minä haluaisin naimisin seuraavan neljän vuoden aikana, hän ei. Hän ei kuulemma halua muitakaan, mutta haluaa rakentaa uraansa ja katsoa mihin elämä vie. Hän sanoo aina, että eletään päivä kerrallaan. Kihloista hän ei voisi puhuakaan ennen kuin häät ovat tiedossa.
Tiedän, että olen tärkeintä hänelle ja hän rakastaa minua paljon. En minäkään mitään suunnitelmia halua lyödä lukkoon, mutta en haluaisi joutua odottamaan niin kauaa avioliittoa, lapsia yms.
Olen huomannut, että jos minä olen kylmä eli en puhu sitoutumisesta yms hän alkaa puhua niistä enemmän. Jos minä otan etäisyyttä, hän alkaa suunnitella tulevaisuutta ja puhua yhteisistä lapsista. Ei varmasti kannata olla liian painosta ja toista ahdistava. Se ajaa toista vain kauemmaksi.
Tunnen usein epävarmuutta ja siten on vaikeaa ja raskasta jatkaa suhdetta. Mutta kuten sinä sanoit, tässä iässä ei haluaisi aloittaa taas kaikkea alusta. En tiedä, mitä minun tulisi tehdä. Pakko kai vain odottaa ja yrittää olla painostamatta.