elän tilanteessa, josta en pääse eteenpäin. kaikkeni olen yrittänyt ja viha itseäni kohtaan on niin suuri, että nyt on aika lähteä. haluaisin vain tietää, että pääsevätkö läheiseni koskaan tämän ratkaisuni ylitse. siksi kysynkin, että jos täällä olisi edes joku, joka olisi läheisen itsemurhasta selvinnyt ja päässyt eteenpäin. huoli omaisten jaksamisesta on senverran suuri.
itsemurhasta
pilvilinna
211278
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
mieti mikä suru ja tuska läheisillesi tulisi jos menettäisivät sinut. miksikö? koska olet heille rakas ja tärkeä. eikö se jo ole syy jaksaa?
ja niin, he eivät koskaan tulisi pääsemään siitä yli.
onhan niitä paskoja päiviä, viikkoja, kuukausiakin, varmaan vuosiakin. mutta muista edes yksi syy miksi jaksaa huomiseen. päivä kerrallaan. ei elämä ole ruusuilla tanssimista. tämä kuulostaa tyhmältä ja "vanhanaikaiselta" mutta kyllä ne huonot ajat opettaa ja kasvattaa. osaa sitten nauttia niistä mukavista hetkistä.
yksinkertaisesti PAKOTA itsesi katsomaan asioita positiivisemmin. tiedän, helppoa se ei ole. olen minäkin kokenut niin paljon että en kenellekään toivo käyvän samoin. mutta tässä sitä edelleen ollaan!
et kerro miksi vihaat itseäsi. en keksi mitään niin kauheaa asiaa miksi pitäisi itsensä vetää kiikkuun.
huolehdit omaisistasi. anna heidän nyt huolehtia sinusta. ei ole pakko kertoa että on paha olla, mutta se että he ovat lähellä jo auttaa. ota itseäsi niskasta kiinni! lähde haukkaamaan raitista ilmaa ja anna pakkasen nipistellä poskia. nauti auringosta, tee vaikka lumienkeli.
opi nauramaan myös itsellesi! opi antamaan itsellesi anteeksi. kaikki mokaa joskus, kukaan ei ole täydellinen! en minä, et sinä, ei kukaan. virheistähän sitä oppii kaikesta parhaiten=)
voimia sinulle!
Miten mä voin sanoa sulle oot mahtava ihminen.No siinäpä se mulle kanssa sama juttu tapahtui puoli vuotta sitten,mun rakkauden vaimo petti minua ja se meni toisen miehen kanssa.Mäkin päivä kerralla selvinyt asia.Mulle kanssa ei ketään enää ole koska minä yksinä,olen ulkomalainen 29v mies.En mä mitään harkinyt itse murhasta.Teen työtä ja omalla jalassa pystyyn eteen.
Mun lapsuusaikainen ystäväni teki itsemurhan kuus vuotta sitten, en ole vieläkään oikein päässyt yli siitä vaikka kyseessä oli "vain kaveri". Ja sen perhe ei koskaan pääse asiasta yli, suru, menetys ja itsesyytökset on aina läsnä. Jos kerran huolehdit omaisistas, et tee itsemurhaa vaan annat heidän auttaa sinua. Ja maanantaiaamuna marssit mielenterveystoimistoon ja sanot että nyt on hätä. Ei ole heikkoutta hakea apua, on heikkoutta olla ottamatta sitä vastaan.
Voimia, olen itsekin rämpinyt samassa suossa. Siitä pääsee pois ajan ja avun myötä.
hoitoa on haettu jo kauan sitten ja saatukin niin pitkään kuin tarvitaan.
ehkä tämä kirjoittaminen tänne on multa jonkinlainen hätähuuto löytää näkökulmia tai jotain pieniä kiinnekohtia joihin takertua. joista löytää jotain. en tiedä. tosiasikin on että en halua kuolla, en halua päättää elämääni, mutta en myöskään jaksa elää elämääni, koska se on mitä se on. ja tällä hetkellä se ei ole hääviä, eikä ole koskaan näiden vuosien aikana ollutkaan. vaikka kaikkeni olen tehnyt.
Miksi vihaat ITSEÄSI? Miksi et elämäntilannettasi tai niitä tekijöitä jotka sen pilaavat? Yksinkö olet muka vastuussa kaikesta mahdollisesta? Vaikka, muka, olisitkin, on sinulla oikeus apuun!
Olen itsekin ajoittain ajatellut että mitä järkeä tässä koko elämässä on, mutta jonkinlainen uteliaisuus tulevaa kohtaan pitää aina mielenkiintoa elämään yllä. Ex-kumppanini sensijaan tappoi itsensä vuosi sitten (epäilen tosin ettei välttämättä tieten tahtoen, vaan ns. vahingossa lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytöllä). Vaikken ollut kauhean läheinen enää hänen kanssaan, ihmettelen yhä miksi hän hylkäsi niin monta mahdollisuutta elämässään, sillä hänelläkin olisi ollut lahjakkuutta monen sorttista. Oma isäni puolestaan joi itsensä hengiltä joitakin vuosia sitten, eikä hänkään mikään täysin tumpelo ihminen ollut, vaan kaikki se piti heittää menemään koska elämä oli kamalaa tms.
Elämä ON aina välillä kamalaa, mutta ikinä ei voi tietää mitä tuleman pitää jos nyt juuri luovuttaa. Jos ajattelee että ei kehtaa esim. mennä MTToon, niin miten kummassa sitten kehtaa jopa tappaa itsensä, kun TIETÄÄ että läheiset jäävät suremaan ja jotkut vihaamaankin.
Kenellä meistä on oikeus omienkin ongelmiemme kanssa sälyttää sellainen taakka läheisillemme, että esikuvallamme näytämme että mistään elämässä ei voi tulla mitään?
Sitä itse olen miettinyt synkkinä hetkinäni. Se että olisin koomassa tai että saatanallinen fyysinen tuska repisi esim. syöpäistä ruumistani olisi ehkä ainoa syy miksi voisin oikeasti lopettaa/lopetuttaa itseni.
..miksi aina kun jotain pientäkin hyvää tapahtuu se otetaan kaksinverroin pois. aina.
19 vuotta elettynä joista ei yhtäkään kokonaista vuotta ole ollut hyvää aikaa.
muutamia syitä siihen miksi en jaksa: alle kouluikäisenä kärsin henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
ala-aste ikäisenä kärsin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. psyykkisesti hyvin hyvin sairas perheenjäsen ja häneen liittyvät traumat. koulukiusaamista.
yläasteella syrjäytyminen, yksinäisyys. sosiaalisten tilanteiden pelot saivat vallan.
ammatillinen koulutus peruskoulusta suoraan: muutamia todella raskaita ihmissuhteiden päättymisiä, joiden syitä en saanut selville.
nyt olen työelämässä, enkä jaksa tämän hetkisessä työpaikassani. olen palamassa loppuun. uutta työpaikka haen koko ajan. seurustelu suhde päättyi taas ja ystävinä pitäisi jaksaa jatkaa, mutta kun en pysty.
tuntuu että olen tyhjän päällä ja jatkuvasti yksin. asun yksin ja muutenkin ihmissuhteet vähissä.
mitä niin pahaa mää olen voinut tehdä että oon ansainnu kaiken sen väkivallan ja paskan mitä on tapahtunut. kertokaa ihmiset mitä.
Et oo tehnyt mitään ansaitaksesi sitä. Niin vain on käynyt. Paska juttu, mutta ei sun syysi. Jos nykyiseen pahaan oloosi on pääasiassa syynä suhteen päättyminen, meitä on tässä samassa veneessä monta. Myös minut vasta petettiin ja jätettiin monen vuoden suhteen jälkeen ja sain kuulla että ollaanhan kavereita? Kieltämättä kävi mielessä että lopetan tän paskan jota elämäksi kutsutaan just nyt tähän, en jaksa enää. Siis, moni muukin asia on tällä hetkellä pielessä, en yksistään eron takia sentään ollut itseäni tappamassa.
Sä oot nuori vielä. Älä anna periksi. Kaikki näyttää marraskuussa harmaalta ja joulukuussa vielä pahemmalta kun on yksin ja joulu jos mikä on perhekeskeinen juhla, mutta yötä seuraa päivä. Aina.
aika nuori olet, pilvilinna. sinä kerkeät vielä kokemaan monia ja taas monia ilon hetkiä!
itse olen myös rämpinyt paskassa ja syvällä. aina on kuitenkin - onneksi - ollut edes pienen pieni hiekan jyvän kokoinen asia joka on auttanut jaksamaan seuraavaan päivään.
myös minusta tuntuu ajoittain että aina kun saan hetken onnea, sitä seuraa kaksinkertainen suru. oikeastaan en uskalla enää ääneen sanoa vaikka kuinka olisin onnellinen, koska silloin jotain sattuu - varmasti. tämähän ei varmaankaan ole totta, mutta niinä huonoina hetkinä se vaan siltä tuntuu. ehkä me tunnemme ne huonot hetket liian voimakkaasti ja näin ne hyvätkin hetket valuu hukkaan, lipuu ohi meidän surkutellessa?=)
minun isä kuoli kun olin aika pieni. liian pieni. koska siitä päivästä asti minun piti olla se toinen vanhempi perheessä. yläasteella minua kiusattiin. vieläkään en luota kehenkään kaveriin 100%. oma perhe ja avomies ovat ainoita joihin todella uskallan luottaa. he ovat minua tukeneet huonoina aikoina.
minäkin olen kokenut pettämiset ja jättämiset. silloin tuntui että olin maailmassa niin yksin. halusin kuolla. silloin toivoin että kunpa tuo paska jätkä kokis joskus samaa tuskaa mitä minulle aiheutti. muutama vuosi sitten hän teki itsemurhan. pahalta se tuntui, vaikka emme olleet enää vuosiin edes nähneet. vaikka hän oli minulle niin paska, sai itsetuntoni nolliin ja menetin luottamuksen ihmisiin, minä selvisin "voittajana", minä olen yhä elossa.
ole sinäkin voittaja=)
Mun ex vaimoni kanssa mulle niin inhottava tempu tehnyt silti mä valmis anta hänelle anteeksi,jokainen ihminen tekee virheitä.Mun ex vaimoni pahoinpittelyt minua,hän lyönyt nyky ajan mies ystävän kanssa.Ex vaimoni suomalainen mutta en koskaan sen takia vihaa suomalaisia.En ikinä hänelle mitään paha tehnyt.koska mä en mitään pikku lapsi.Olen aina ollut hänelle mukavana.
.. ole se suurin syy miksi olen masentunut. tämä viimeisin suhde katkesi juuri sen vuoksi, että olin masentunut jo entuudestaan. mieheni tunteet muuttuivat ystävyydeksi. hän rakastaa mua ystävänä edelleen ja pidämme yhteyttä, mutta hän on minulle vielä paljon paljon enemmän.
olen ollut tiiviissä psykoterapiassa jo yli vuoden ja toinen vuosi vielä edessä ja varmaan vuosia vielä sittenkin. mutta kun en jaksa. on tilapäisesti käytettävät lääkkeet jne.
on yksittäisiä hyviä päiviä, mutta sitten tulee päiviä jolloin olisin mieluummin kuollut.
miksi niillä kaikilla ihmisillä menee hyvin, jotka tekivät mun elämästä helvettiä???? miksi? en minä tehnyt heidän ihoonsa mustelmia, puremia, enkä jättänyt henkisiä haavoja. en minä ahdistellut seksuaalisesti ketään, minua ahdisteltiin. en minä solvannut tai pilkannut muita ulkonäön tms. takia, minus solvattiin ja ihan ilman syytä, sen olen jälkikäteen ymmärtänyt. ei kenenkään tarvitse tälläista jaksaa. ei tarvitse.
jotkut asiat exien suhteen olen unohtanut, joitakin taas en koskaan anna anteeksi. mun ei tarvitse antaa anteeksi sitä tai hyväksyä, että jouduin haulikolla tähdätyksi, miehen huumeiden käytön vuoksi kaltoin kohdelluksi.
viimeisin suhde oli hyvällä pohjalla, ja on edelleen. se vain on erilainen eli ystävyyttä tällähetkellä. syvää ystävyyttä. se vaan on raskasta.
ei anteeksiannossa ole kyse siitä, että hyväksyisit sinulle tehdyt vääryydet. Anteeksianto on ansaitsematon lahja. Sinulla on täysi valta ja oikeus päättää annatko vai et anteeksi. Minua on petetty tai muuten kohdeltu väärin, mutta anteeksiantamattomuus/katkeroituminen ei hyödytä mitään. Siinä myrkytän vain omaa elämääni. Mielestäni se on suurta vapautta, kun antaa anteeksi. Myös itselleen.
p.s. Jos oot oikeesti ihan pohjalla, niin siitä ei ole enää muuta tietä kuin ylöspäin. Mitäs jos rukoilisit?
Kuule tyttö sinä. elämä ei oo mitään helppoa!kyllä elämässä kaikkilaisia asia pitää kokkella.Älä mitään murehdi,kyllä sulle kaikki järjestty.Päivä kerralla.joku päivä mukava mies tapasit.mulle kanssa kovia kokemuksia vielä koettele.jos haluat puhu mun kanssa.osoite [email protected]
Itsensä vihaaminen ei hyödytä. Ei välttämättä toistenkaan vihaaminen, mutta sekin voisi olla parempi vaihtoehto kuin ajatella että tuskasta pääsee lopettamalla itsensä. Kukaan ei voi varmasti sanoa mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta itse uskon että tietoisuus säilyy - ja voi kokea tuskaa vielä tuonpuoleisessakin.
Joillekin tyypeille jotka kiusasivat minua kun olin lapsi, ei ole käynyt kovin hyvin. Yksikin on saanut vakavan sairauden, ja täytyy sanoa että en erityisemmin tunne iloa siitä. Lähinnä kiusaantuneisuutta, sillä en pysty ajattelemaan että hän oli sen ansainnut. Tällä en mitätöi itseäni, niin että minulle ei kuuluisi oikeus elämässä, mutta ei se oikeus välttämättä niin toteudu että kusipää kärsii. Kärsimys kun ei sovita kärsimystä, eikä silmä silmästä toimi.
Minua on potkittu päähän myös työelämässä, kahteen kertaan hyvin samankaltaisten ihmisten taholta. Olen miettinyt olenko jotenkin liian kiltti, niin että suorastaan kerjään turpaani, ja mitä voisin tehdä jotta kierre katkeaisi. Olen välillä ollut hyvin epäluuloinen ja pelännyt että tosiaankin kaikki satunnainen hyvä aina otetaan pois.
Huonoina aikoina kun ei jaksa kaivaa minkään sortin myönteisyyttä itsestään esiin, kannattaakin ehkä rakentaa UHMAN päälle: "eivät nuo paskiaiset minua nujerra, ei tämä elämäntilanne eikä se ja se asia"... Täytyy jotenkin oppia hylkäämään kaikki se sonta mitä on saanut kokea. Niin kauan kuin roikkuu kokemuksissaan kiinni, ne piinaavat, ja kiusaajat pääsevät tavallaan kiusaamaan uudemman kerran. Loputon syiden etsiminen (miksi kävi näin, miksi olen tämän ansainnut jne.) myös pitää yllä takertumista negatiivisiin asioihin. Itse teen sitä jatkuvasti! Ehkä se johtuu siitä että nykyään on tullut muodikkaaksi lässyttää elämänhallinnasta, mutta eihän elämää voi hallita. Mitä tahansa tapahtuu. Itse pystyy ainoastaan rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä, ja etsimään keinoja kasvaa ihmisenä pystyäkseen esim. sanomaan EI ihmisille ja tilanteille joita ei elämäänsä halua.
Suosittelen vaikkapa Caroline Myss -nimisen tyypin kirjoja (Hengen anatomia ja Toipumisen taito).
Sullahan on asiat vielä hyvin. Mullakin samanlainen menneisyys, mutta asun vielä kotona, ja en ole koskaan seurustellut (koska mua ei kukaan huoli) sua on sentään joku joskus rakastanut ja haluaa olla sun ystäväsi! mua ei ole koskaan KUKAAN rakastanut... mieti sitä.
Niin kuin sanoit, on yksittäisiä hyviä päiviä. Muista, että jos olisit kuollut sulla ei olisi niitäkään. Mun mielestä pienetkin hyvät hetket ja usko parempaan tulevaisuuteen ovat tarpeeksi hyviä syitä elää. Aina on mahdollisuus siihen, että tulevaisuudessa on mukavampaa. Itsemurha poistaisi senkin mahdollisuuden.
olen yrittänyt hukuttautua auton rengas kaulassa umaltaaseen X2
Itsemurha on karmaisevaa omaisille,
ei siitä koskaan pääse kokonaan yli.
Et taatusti kaipaa fraaseja, mutta
kuitenkin sanon: elämä voittaa aina.
Se toinen ratkaisu on aina pahempi,
siinä ei voi saada kuin ikuista
hiljaisuutta ja pimeyttä.
Lukioaikainen luokkakaverini teki itsemurhan kirjoitusten jälkeen. En tuntenut häntä kovinkaan hyvin, olimme ns. hyvänpäivän tuttuja. Silti hänen ratkaisunsa kosketti ja suretti. Ehkä senkin takia niin kovasti, että olin itse myös keikkunut itsemurhan reunalla muutamaa vuotta aikaisemmin.
En tuohon varsinaiseen kysymykseesi osaa vastata, mutta kerron oman tarinani.
Olin nuoruudessani kovin ujo ja hiljainen ja minua kiusattiin sekä tarhassa, ala-asteella että yläasteella. Vanhempani olivat (ja ovat vieläkin) alkoholisteja ja vaikka vanhempieni kanssa asuinkin, minut kuitenkin hylättiin ja sain monesti tuntea olevani taakka vanhemmilleni. Yläasteella silloin paras - ja ainoa - ystäväni petti minut ikävästi, valehteli minulle ja minusta selkäni takana. Murrosiän myllerryksen kanssa nämä asiat olivat minulle liikaa ja masennuin syvästi. Itkin itseni lähes joka ilta uneen, kunnes en enää saanut untakaan vaan vain itkin koko yön.
Lukio alkoi syksyllä. Uudet opettajat, aineet, ihmiset ja yksinäisyyteni saivat minut vetäytymään vielä pahemmin kuoreeni ja uniongelmani ja masennukseni vain paheni. Mietin itsemurhaa useasti päivässä, mutta en näin jälkikäteen ajateltuna kuitenkaan koskaan oikeasti ajatellutkaan sen toteuttamista.
Eräänä lauantaiaamuna olin menossa ostamaan kirjoja seuraavalle jaksolle. Seisoin metrolaiturilla odottamassa metroa. Yhtäkkiä kuulin, kuinka joku kutsui nimeäni. Katselin ympärilleni, mutta en pystynyt heti paikallistamaan mistä ääni tuli. Hetken aikaa pyörittyäni kuulin äänen tulevan metrolaiturin reunan alta, kiskojen luota. Kuin unessa kävelin laiturin reunalle, kengän kärkeni oli muutaman sentin päässä reunasta ja oli juuri kurkistamaisillani reunan yli, kun metro sujahti ohitseni.
Kyse oli oikeasti sentistä tai kahdesta ja sekunnista. Sekunti myöhemmin olisin saanut vähintään metron peilin päähäni... Minulla on kaksi teoriaa mitä tapahtui: joko olin niin väsynyt, että yksinkertaisesti nukahdin ja näin unta, enkä tajunnut unen ja valveen rajaa tai sitten hallusinoin syvän masennuksen ja uniongelmien takia. En tiedä mikä on oikea selitys. Järkytyin tapahtumasta niin syvästi, etten voinut enää kuvitellakaan meneväni kirjoja ostamaan vaan palasin kotiin. Kotona istuin nojatuoliin ja keinutin itseäni ties kuinka pitkään. Itkin lähes hysteerisesti, kunnes en enää jaksanut edes itkeä.
Aivan käsittämätön uupumus valtasi minut, en pysty kuvailemaan sitä sanoin. En voinut kuvitellakaan jaksavani elää enää seuraavaan päivää tai yötä, en edes seuraavaa tuntia. En jaksanut edes ajatella eläväni seuraavan tunnin päästä. Uupumus oli aivan totaalinen.
Mummoni oli meillä silloin käymässä, tosin vanhempieni kanssa käymässä jollain tutullaan. Menin mummon kassille ja kaivoin sieltä hänen unilääkkeensä - tiesin hänellä sellaisia olevan. Menin sängylleni istumaan ja tuijotin purkkia. Sitten tyynesti tyhjensin purkin ja nielin viimeisenkin tabletin.
En tiedä kuinka pitkään sängylläni makasin kattoa tuijottaen, kun yhtäkkiä tunsin kuin herääväni. Tajusin mitä olin tehnyt ja kompuroin ylös sängystä ja suoraan vessaan. Työnsin sormet kurkkuuni ja oksensin kunnes vatsani oli tyhjä ja vain yökkäilin kivuliaasti.
Sen jälkeen muistikuvani katkeavat, olen ilmeisesti jotenkin hoiperrellut sänkyyn, mutta en muista siitä mitään. Seuraavan kerran kun heräsin, oli pimeää. Nousin sängystä. Käteni, jalkani ja ihoni tuntui pehmeältä ja turvonneelta. Minulla oli aivan hirvittävä jano, kävelin keittiöön ja join, join, join ja join. Huomasin, että eteisessä oli Hesari ja menin poimimaan sen. Lehti oli sunnuntain lehti. Tarkistin kellon, 19.20. Olin ollut matkalla ostamaan kirjoja lauantaiaamuna jo ennen yhdeksää, että ehtisin kauppaan heti kun se aukeaa. Olin siis nukkunut noin puolitoista vuorokautta yhteen putkeen... Vastaajassa vilkkui valo ja kuuntelin viestin. Äitini oli soittanut edellisenä iltana ja jättänyt viestin, että mummoni oli tullut huonovointiseksi eikä uskaltanut lähteä autolla kotiin, peläten, että oksentaisi autossa. Niinpä he jäivät kaikki mummon tuttavalle yöksi ja menisivät sieltä sitten suoraan seuraavan päivän vierailuille ja tulisivat kotiin sunnuntai-iltana... Puolen tunnin kuluttua konkkaronkka tulikin kotiin.
Mummoni ihmetteli myöhemmin kadonneita unilääkkeitään, mutta vanhempani onneksi laittoivat ne mummoni huonomuistisuuden piikkiin...
En tiedä olisivatko nuo unilääkkeet ja tuollainen määrä minua vielä tappaneet, kysyin kuitenkin vuosien jälkeen eräältä puolitutulta lääkäriltä kyseisen lääkkeen vaikutuksia ja hänen mukaansa tuo lääke vaikuttaa keskushermostoon ja yliannostuksen vakavimpana vaarana on hengityksen lamaantuminen.
Tuo päivä oli kuitenkin minun elämässäni käännekohta. Sen jälkeen pääsin yli masennuksestani, yksinäisyydestäni ja jopa ujoudestani. Eihän kaikki tietenkään yhdessä hetkessä käynyt, työtä oli tehtävä vielä paljon ja pitkään, mutta seuraavaan pääsiäiseen mennessä olin saanut elämäni sellaiseen kuntoon, että voin sanoa silloin päässeni todella eroon masennuksesta.
Haluan sinulle pilvilinna kertoa, että itsemurha ei todellakaan ole oikea ratkaisu, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Aina löytyy syitä jatkaa ja jaksaa elämää. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaisikin.
Jos haluat kirjoitella, voit laittaa meiliä osoitteeseen [email protected]
...minulla on suhteellisen tasapainoinen olo. muutaman yön olen nukkunut hyvin lääkkeiden avulla (opamox).
eilen tapasin taas tämän exän, jonka kanssa juuri erosin. puhuimme näistä asioista ja paljon muustakin. tajusin kuinka ajattelematon olen joidenkin asioiden suhteen ollut. alunperinhän kysyin pääseekö omainen läheisen itsemurhan yli. enkä tajunnut sillä hetkellä kuinka selkeä vastaus on. se päivä oli kyllä todella vaikea, ja tänne kirjoittaminen hätähuuto ja olin myös jonkinlaisessa shokissa enkä pystynyt ajattelemaan selkeästi. en edes sillä hetkellä tajunnut että exäni äiti on tehnyt itsemurhan, eikä hän ole koskaan voinut sitä ratkaisua hyväksyä. päätin, että vaikka tilanne olisi mikä, minä en luovuta. exäni on minua 8 vuotta vanhempi ja hänen kanssaan puhuminen on todella auttanut, koska hän on elävä esimerkki siitä, että vaikka mitä tulisi eteen aina selviää jotenkin. hänen äitinsä vaan ei sitä ymmärtänyt.
en minä halua kuolla, ei mikään paska mitä päälleni on vyörytetty ole niin iso syy, että sen takia täytyisi elämä päättää. ja minulla on ystäviä, joita tosin näen harvoin ja olen yksinäinen. mutta he ovat kuitenkin olemassa.
exän eli nykyisen ystäväni tuella jaksan eromme yli. ehkä tämä masennuskin on jotain ikävaiheeseen liittyvää ja onhan minulla terapia. ja vaikka maailma kuinka mulle vittuilis, minä vittuilen takaisin ja selviän täältä voittajana.
olen kääntänyt uuden lehden elämässä! päätin että joka päivä jollain lailla piristän itseäni ja lähden ulkoilmaan. joka ikinen päivä, vaikka kuinka tuntuisi vaikealta. jos olen kaikista näistä asioista tähänkin päivään jaksanut, jaksan kyllä vielä eteenkin päin!
suosittelen että kävisit täällä: http://www.tukiasema.net
Siellä voi mm. kirjoittaa avointa päiväkirjaa jota muut saa kommentoida. Itse olen ainakin huomannut että kirjoittaminen auttaa, ja se että huomaa että on muitankin samojen ongelmien kanssa painijoita. Käythän siellä?