Missä vaiheessa rakastuminen muuttuu rakkaudeksi, ihastus normaaliksi olemiseksi? Kaipaan pitkää parisuhdetta johon luottaa. Kaipaan todella tietää pitkän parisuhteen hyviä puolia. Mitä hyvää seuraa pitkästä parisuhteesta? Miksi olla jonkun kanssa kauan? Mitkä on pitkän parisuhteen hyvät puolet? Huonotkin saa mainita. Siksi kysyn että olen seurustellut vuoden ja nyt tuntuu että suhde on latistumassa. Mies ei osoita innokkuuden merkkejä eikä ole kiinnostunut minusta tai iloinen minun seurassani. Hän vain haukottelee ja sanoo että on väsynyt, ei tiedä milloin tahtoo nähdä. Haluaisin että toinen olisi kiinnostunut minusta sellaisena kuin olen, joskus hän reagoi asioihin erikoisella tavalla, ikäänkuin ajattelee puolestani.
Pitkässä parisuhteessa?
onko mitään mieltä?
192293
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Olen ennenkin kertonut filosofiani siitä kuinka suhde etenee miehen kannalta. Käytän prosessista nimeä viisiportainen proseduuri.
Siis näin se menee:
1. Ihastuminen
2. Pillun huuma
3. Yhteen muuttaminen
4. Vitutus
5. Ero
Jotta suhde pysyisi hyvänä, ei missään nimessä saisi ylittää vaihetta numero 2. Loppu alkaa vääjäämättä häämöttää jos siirrytään vaiheeseen numero 3.
Noin se menee minunkin vinkkelistä (paitsi pillun kohdalla on muuta). Toisaalta olen ajatellut että jospa olenkin vain sellainen henkilö joka ei osaa seurustella. En halua syyttää kumppaneita siitä että he eivät vain olleet oikeanlaisia. Jokainen on minua rakastanut paljon. Minä itse olen kyvytön rakastamaan. En edes tiedä mitä se on. Ihastun helposti. Tylsistyn helposti. En osaa luottaa että toinen rakastaisi kun en itse tiedä mitä on rakkaus. Onko kellään tällaista? Alituista jahkailua ja epäilyä? Nytkin minulla on maailman ihanin mies ja toivon että saan aina elää hänen kanssaan vaan pelkään pahinta.
Mun avokki just miettii et mitä se rakkaus mahtaa olla? eli on kai sit samanlainen ku tekin.. ollaan muuttamassa ainakin erilleen ja ilmeisesti siitä erokin sit tulee. Mistä sen tietää mitä se rakkaus sitten on? Tuntuu etten itekään enää tiiä...
johan päästiin asiaan. Tuo rakkaudetomuuden tunne johtuu siitä, että on kasvanut johonkin muuhun - ei ole oppinut rakastamaan itseään, ja niinpä ei osaa myöskään rakastaa toista. Osaa vain haluta tai olla haluamatta toista ja siihe tuo kohta 2kin perustuu, eikö vaan. Onneksi on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka osaavat myös kiintyä, olla uskollisia, haluta toiselle hyvää, olla rehellisiä. Siis arvostaa ja kunnioittaa. Se on jonkinlaista epäitsekkyyttä, jonka voi myös kantapään kautta oppia. Minä opin sen mielestäni kun sain lapsia... Aloin oppia rakastamaan, kiintymään ja sitoutumaan, vaikken ollut sitä aina itse saanut, vaan siksi, että olin oikein odottanut, että pääsen tuon opin tielle, aikanaan. Nyt on kohdalleni taas sattunut noita haluveikkoja ja olenkin päättänyt lasten lisäksi hankkia koiran : ) Odotan tuota koiramaista miestä kohdalleni, mutta siihen asti elelen yksin, yrittäen kunnioittaa ja arvostaa sitä - siis itseäni...
..että silloin on oikean ihmisen kanssa, kun se suhde ei latistu, vaan se yhdessäolo tuntuu ihanalta vuodesta toiseen ja huomaa ajattelevansa yhä, että kylläpä olen hyvän puoliskon löytänyt ;) Siksi olla toisen kanssa kauan, kun on hyvä olla.
..noista edellä olevista tunteista tietää, että toista rakastaa. Niin kliseistä, mutta kyllä sen sitten tietää.. jos joutuu epäröimään rakastaako vai ei, se taitaa useimmiten kallistua sinne, ettei kyse ole rakkaudesta - jos selvästi itse kaipaa jotain mitä kokee, ettei saa.
molempien tulee ymmärtää, että parisuhde on vain elämää, jossa on mukana kumppani, jota rakastaa.
Toisena, parisuhteessa tulee olla molempien mukana, tai se ei voikaan onnistua.
Kolmantena, parisuhteeseen ei ole menty palveltavaksi, vaan palvelemaan toista puolin ja toisin.
Rakastuminen muuttuu rakkaudeksi siinä vaiheessa, kun alkaa tuntumaan, että täytys tehdä jotain, että parisuhde ei latistu ja kuivu kasaan. Energiaa ei kannata liiaksi hukata miettimällä huonompina aikoina, että rakastanko, vaan toimii niin kuin rakastaisi, sillä siinä on se rakkauden vaativan työn lajin salaisuus.
Pitkä parisuhde antaa ja ottaa, niin kuin jokainen asia. Parisuhteessa on aina kumppani vierellä, hyvinä ja huonoina hetkinä, on kumppani huvipuistoon, rantapiknikille ja kaikkeen, mitä yhdessä haluaa ja voi tehdä. Parisuhteessa saa olla myös oma tila, omaa aikaa ja molemmat voivat toisinaan olla aivan yksin ja hengähtää itsensä kanssa, tietäen, että toinen odottaa ja kantaa mielessään, vaikka olisi etäälläkin.
Parisuhde on sitoutumista, se ei ole mikään leikkikenttä ja siksipä siihen vaaditaankin kaksi aikuiseksi kasvanutta ihmistä, jotka ymmärtät elämän monimutkaiset realiteetit ja osaavat olla myös epäitsekkäitä kumppanin parhaaksi.
Hymyilytti aivan kun luin kirjoituksesi. Kiitos siitä :). Ajattelen itse parisuhteesta hyvin samalla tavalla kuin sinä.
Kumpa useampi ihminen ymmärtäisi nuo perusasiat, joista kirjoitit. Jos olettaa suhteen olevan jatkuvaa huumaa ja tuijottaa vain omaa napaansa - tuloksena ei koskaan ole pitkä ja onnellinen liitto.
Liian usein ihmiset kysyvät parisuhdettaan pohtiessaan itseltään "Mitä voin tästä suhteesta enää saada?". Kun hedelmällisempää olisi kysyä "Mitä voin tälle suhteelle vielä antaa?".
Hyvää kesää sinulle ja onnea elämääsi & parisuhteeseesi! En hetkeäkään epäile etteikö sitä riittäisikin.
Morsian olen toki vieläkin, mutta morsian. nimimerkillä kirjoittelin joskus aiemmin täällä, nyt en enää.. tämä kirjoittaja ei siis ollut se aiempi morsian.. joka monesti tulistutti tunteitakin :D Josko häntä kukaan edes enää muistaa ;)
Voiko joku mies ajatella noin syvällisesti?
"Energiaa ei kannata liiaksi hukata miettimällä huonompina aikoina, että rakastanko, vaan toimii niin kuin rakastaisi, sillä siinä on se rakkauden vaativan työn lajin salaisuus."
Siinähän se oli, koko rakkautta ja parisuhdetta kannatteleva ohjenuora.
: )
vielä pitkäksi mutta olemme olleet yhdessä 1vuosi 7kk, asumme ydessä omistamassamme asunnossa, olemme kihloissa ja menemme naimisiin ensi keväänä.
Eilen saunoessamme juuri juttelimme parisuhteestamme, olemme kaiken vapaa-aikamme yhdessä ja molemmat ovat enemmän kuin tyytyväisiä tähän. Itse en edes kaipaa muita ihmisiä, toki pidän yhteyttä ystäviin mutta en näe heitä usein. Meillä on paljon puhuttavaa keskenämme ja jaamme nii nilot kuin surutkin yhdessä. Meillä on ollut todella vaikaa muutamaan otteeseen mutta emme ole suostuneet eroamaan, nyt tuntuu kuin päivä päivältä rakastaisimme toisiamme enemmän ja enemmän, rankka työ ja taistelu suhteen eteen palkitaan nyt.
Itse olen pitkissä suhteissa viihtyvä ihminen, olen ujo ja minulta menee aikaa jotta voin olla todella rentoutunut muiden ihmisten seurassa. Nyt minulla on mies joka rakastaa minua ja minun hassuja pieniä tapoja ja juttuja :) Niin minäkin rakastan hänen kummallisuuksiaan :) Hänestä en helpolla luovu!
Rakastuminen on kait muuttunut rakkaudeksi siinä vaiheessa kun katselee toista, ja ajattelee esim. onpa se pölhön näköinen / väsyneenä ihan kuin Uuno - ei mikään ihmeellinen säkenöivä adonis, vaan supisuomalainen äijän köriläs. Seuraavaksi miettii sitä, että herran jee miten siitä on tuommonen tullut - ja sitten yhtä äkkiä sydämen täyttää hirvittävä hellyyden tunne - minun oma pölhö Uuno!
Toisaaltaan taas kun itsekkään en ole parhaimmillani - tukka pystyssä, naama mullassa, lököttävät verkkarit jalassa, itikanmyrkylle haisevana, ei se Uuno sitä edes huomaa. Ei nää eroa sille laitetulle minälle - no ei se huomaa paljon muutakaan muutosta nykyään minussa.
No sitten se kääntöpuoli: en olis ikinään uskonut miten hiton lapsellinen minäkin olen riidellessäni tuon oman Uunon kanssa, kun sen on nyt lähemmä 10 vuotta jo tuntenut. Ihan minä olen hullu - mutta niin on sekin - kaikkea älytöntä sitä tulee suustaan päästettyä!
Loppujen lopuksi mitä se parisuhde on - no se on helvetisti hyviä päiviä - ja helvetisti huonoja päiviä - mutta kaikki ne päivät ovat yhteisiä - ja ne yhdistävät. Ja se tärkein juttu - kun se oma Uuno on kaikenlisäksi se parhain ystävä mitä ikinään on ollut, tai tulisi edes löytämään - niin kyllä se kannattaa!
Sen verran taustaa, että olemme olleet yhdessä avomieheni kanssa seitsemän vuotta. Tiedä sitten, onko se pitkä aika vai. Avoni vanhemmat juhlivat juuri 50-vuotishääpäiväänsä. Aivan mieletöntä!
Miehen kanssa oli tässä taannoin puhetta suhteestamme. Hän sanoi, että meillä on hyvä ja tasapainoinen parisuhde. Rauhallinen rinnakkaiselo on molemmille tärkeää. Kumpikin saa olla suhteessa juuri sellainen kuin haluaa. Koti on meille rauhan tyyssija. Siellä pitää pystyä rentoutumaan ja lataamaan akkuja - molempien. Hauskuutta ei saa koskaan unohtaa. (Samanlainen) huumori pitää ainakin meidän suhteemme virkeänä ja eloisana. Koskaan ei ole tullut tylsää hetkeä suhteessamme vielä eteen.
Luulen, että ainakin meillä suhteemme pelastus on se, että mieheni jättää minut sopivassa määrin rauhaan ja minä hänet. Hän saa istua tietokoneellaan niin kauan kuin haluaa tai tehdä omia juttuja ilman, että hänellä on asiasta huono omatunto minun vuokseni. Ja sama pätee toisinkinpäin.
Kliseistähän se on, mutta totta: sen vain tietää, kun toista ihan oikeasti ja vilpittömästi rakastaa. Toista ei rakasta sen vuoksi, että tämä rakastaa sinua ja saa aikaan sinussa hyvän fiiliksen. Vaan nimenomaan sen vuoksi, että haluaa toiselle hyvää. Rakastan miestäni niin paljon, että jos hän joku päivä sanoisi minulle haluavansa erota, ymmärtäisin häntä ja toivoisin hänelle ainoastaan hyviä asioita ja sitä todellisen rakkauden löytämistä.
Olemme suunnittelemassa perheen perustamista eli siis lasta, joten luulen kuitenkin, että miehenikin on mielestään löytänyt sen sopivimman elämänkumppanin.
Takana 16 vuotta yhdessäoloa, joten kokemusta sekä hyvistä että huonoista ajoista.
Rakastuminen kesti vuoden, sen jälkeen alkoi arki. Naimisiinmeno muutamien vuosian jälkeen, lähinnä lasten tulon takia. Erotiikka elämä hiipui tuon ekan vuoden jälkeen, sen jälkeen se oli lähinnä vaan miehen tyydyttämistä.
Hyviä puolia: turvallisuus ja tuttuus
Huonoja puolia: ei hellyyttä, ei kosketusta, ei rakkautta vaan tasaista yhdessäoloa.
Miksi edelleen jatkan: lasten takia, en halua repiä heitä juuriltaan.
Bonuksena voisin vielä mainita että mies on äärimmäisen mustasukkainen ja dominoiva: lukee viestini ja kirjeeni, kuuntelee puheluni, ei halua että menen minnekään ilman häntä tai vähintään lapset pitää ottaa mukaan.
Neuvo: mieti todella tarkkaan mitä tunnet, jos ja kun alat harkita pitkää parisuhdetta tai jopa avioliittoa.
pelkkää tunnetta, se on myös tahdon asia - tahdotko rakastaa. Halut ovat ihan eri asia, ne ovat itsekkäitä ja epävakaita kuin tuuliviiri...
Tahdon mutten tiedä osaanko tai kykenenkö enää
näytä olevan sopiva siihe sinun pitkän parisuhteeseesi... ei se haukottelu siitä lopu, molempien pitää haluta samaa ja tehdä asioita sen hyväksi eikä sitä vastaan... tuo meinaa kuin ukkeli olis et äiti hei mul on tylsää mut tee sä mun puolesta kaikki ni enköhän mä tässä jotenkuten sinnittele mukana... Laiska...