En toki kiistä etteikö Sawallischin levyttämässä Schubertin 12-osaisessa Stabat materissa olisi taivaallisen kauniitakin jaksoja, kuten Taikahuilun pappien marssit taustalla kummittelevassa Aamen-fuugaa edeltävässä upeassa huippusolistien ryydittämässä ensemblessä, mutta kaiken kaikkiaan sointi-ja äänikuvan suttuisuus ja tukkoisuus, orkesterisoinnin ohuus, harsomainen kalpeuus, ja erään suomalaisen tähtibaritonin arvostelema dieskaun tulkintataiteen pinnallisuus ( muttei mielestäni sinkaan aina) sekä paksusti soivien kontrapunktisten fuuga-osien lyhytversioisuus nakertavat oleellisesti kuntelunautintoani Corbozin tulkinnan ollessa riipaisevassa realistisuudessaan paljon enemmän mieleeni ja mikäli basso-osaa vertaa minulle täysin tuntemattoman äänialaltaan ilm. matalamman baritonin Philippe Huttenlocherin teeskentelemättömään, kypsään ja koskettavan kauniiseen punnittuun esitykseen bassoaariassa, jolloin syntyy kään kuin vaikutelma kin kuulisi ja ymmärtäisi aarian emotionaalisetkin ulottuvuudet, dimensiot, 1. kertaa ja vakuuttuisi sen merkityksestä draamallismusiikillisessa kontekstissaan kaikessa vaatimattomuudessaankin Schubertin suurten ooppera-aarioiden ja Lazaruksen Simonin aarian rinnalla, joissa Dieskaun onnistuu paljon paremmin, suorastaan mestarillisesti.
Ja tokihan teoksen pari ensimmäistä lyhykäistä kuoro-osaa ovat aika mitäänsanomattomia jos ei surkeita
Ja tokihan teoksen pari ensimmäistä lyhykäistä kuoro-osaa ovat aika mitäänsanomattomia jos ei surkeita
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.