Minusta tuntuu että parisuhteeni ja koko elämäni on jotenkin juuttunut radalleen, se ei liiku niin kuin nuoren ihmisen elämän pitäisi. Suhteemme ei etene mihinkään, paitsi loivasti alaspäin. Olen kyllästynyt, mutta jotenkin niin tottunut nielemään kaiken, hyväksymään että elämä vaan nyt on tälläistä, että minä aina jään junasta.
Nyt olen saanut hurjan idean (minulle ainakin hurjan), muutan toiselle paikkakunnalle missä siskonikin asuu. Hän on minun paras ystäväni. En hänen takiaan pelkästään, vaan muutekin, se kaupunki tuntuu elävän ja luulen että se saisi minutkin elämään. Tämä kaupunki on minulle melkein kuollut, paljon muistoja, kipeitä. Ei kavereita, ei mahdollisuutta aloittaa puhtaalta pöydältä, kaikki tuntee kaikki. Pikkukyläpahanen.
Poikaystäväni "estää" minua lähtemästä, en halua satuttaa häntä, tiedän että lähtöni sen tekisi, hän on itsekin niin sanonut. Säälin häntä, ja rakastankin. Mutta tunnen kuinka kuolen itsekin sisältä päin, vai olenko vain masentunut? Kuvittelenko että muutto ratkaisee mitään. Se olisi minulle hurja hyppy, ajatuskin jännittää ja pelottaa. Mutta eikö ihmisen pidä ottaa riskejä, vaikka ne menisi kuinka mönkään? Tekisinkö virheen, kysyn koko ajan itseltäni. Jos on vielä jotain tehtävissä, että se palava tunne palaisi takaisin, että haluan olla hänen kanssaa aina. Tuntuu vaan että meidän seikkailut on eletty, tämä suhde antaa minulle enää taloudellista hyötyä. Poikaystäväni ei ajattele niin, hän sanoo olevansa onnellinen, haluavansa olla kanssani. Sanoo että minä höpötän kun puhun tuollaista, antaa kuvan että tunteeni ovat "tyhmiä ja vääriä". Entäs sitten, olen häntä 10 vuotta nuorempi (20v) onko se ihmekään että kaipaan viriilimpää elämää?
Nyt olen saanut hurjan idean (minulle ainakin hurjan), muutan toiselle paikkakunnalle missä siskonikin asuu. Hän on minun paras ystäväni. En hänen takiaan pelkästään, vaan muutekin, se kaupunki tuntuu elävän ja luulen että se saisi minutkin elämään. Tämä kaupunki on minulle melkein kuollut, paljon muistoja, kipeitä. Ei kavereita, ei mahdollisuutta aloittaa puhtaalta pöydältä, kaikki tuntee kaikki. Pikkukyläpahanen.
Poikaystäväni "estää" minua lähtemästä, en halua satuttaa häntä, tiedän että lähtöni sen tekisi, hän on itsekin niin sanonut. Säälin häntä, ja rakastankin. Mutta tunnen kuinka kuolen itsekin sisältä päin, vai olenko vain masentunut? Kuvittelenko että muutto ratkaisee mitään. Se olisi minulle hurja hyppy, ajatuskin jännittää ja pelottaa. Mutta eikö ihmisen pidä ottaa riskejä, vaikka ne menisi kuinka mönkään? Tekisinkö virheen, kysyn koko ajan itseltäni. Jos on vielä jotain tehtävissä, että se palava tunne palaisi takaisin, että haluan olla hänen kanssaa aina. Tuntuu vaan että meidän seikkailut on eletty, tämä suhde antaa minulle enää taloudellista hyötyä. Poikaystäväni ei ajattele niin, hän sanoo olevansa onnellinen, haluavansa olla kanssani. Sanoo että minä höpötän kun puhun tuollaista, antaa kuvan että tunteeni ovat "tyhmiä ja vääriä". Entäs sitten, olen häntä 10 vuotta nuorempi (20v) onko se ihmekään että kaipaan viriilimpää elämää?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Täytyy muutakin olla.
Sinun ongelmasi on sinun oman pääsi sisällä. Paikkakunnan vaihdos ei auta asiaa. Míeti rakastatko poikaystävääsi vai et. Onni lähtee sinusta itsestäsi. Entistä elämää ei saa pois pyyhittyä ja oman elämän suuntaa pystyt muuttamaan nytkin. Voit menettää paljon jos et näe onnea edessäsi.
totta tosiaan, asiallinen kirjotus, huomaa että miettii muutakin kun sitä että MINÄ menen ja MINÄ teen jne. Hienoa.
Mutta päädyit mihin ratkasuun tahansa mä ainakin uskon että osaat asiallisesti hoitaa senkin.
Lippu korkeelle! =)
Aikaisempi suhteeni vastasi kuvaamaasi. Olin aika nuori kun aloitimme seurustelemaan ja seurustelimme viisi vuotta. Neljän vuoden seurustelun jälkeen huomasin, ettei suhde olekaan sitä mitä halusin, vaan minäkin aloin kuolla sisältä päin. Hain jännitystä elämääni syrjähypyistä ja jatkoin muuten elämääni epätyydyttävässä suhteessa, vaikenin pettämisistäni.Eräänä iltana kuitenkin tapasin erään miehen joka sai minut ajattelemaan enkä lopulta pystynyt enää jatkamaan seurustelua exän kanssa. Lopetin siis suhteen ja sain kuulla, että "haluan vain eroon hänestä (exästä)" enkä "kykene itsenäisiin ratkaisuihin, vaan tähänkin olen hakenut vahvistusta muilta". Toinen ääripää oli, että "vien exältä kaiken lähtiessäni eikä hänellä ole muita kuin minä". Exä olisi halunnut jatkaa suhdettamme, vaikka tunnustin kaikki tekoni.
Jälkeenpäin ajatellen, aloin huomata pitkin aikaa entisen suhteeni loppumetreillä, etten enää tunne mitään häntä kohtaan, seksi oli jo loppunut ajat sitten ja tuntui, että ajoittain silloin, kun sitä oli, annoin koska oletin hänen haluavan. Minä en enää siitä nauttinut, vaan se oli lähinnä suoritus.
Tein muuten itse sen ratkaisun, että lähdin asumaan toiselle paikkakunnalle, koska minulla ei ollut mitään sosiaalielämää aikaisemmalla, paitsi exän kaverit ja hekin satunnaisesti. Täällä minulla asuu kaverit ja sisko ja lisäksi sain töitä täältä. Exä yritti kaikin tavoin painostaa minua jäämään, erosta huolimatta. Vetosi mm. siihen, kun olin joskus sanonut, etten halua lähteä tänne asumaan. Pidin kuitenkin pääni (onneksi olen erittäin itsepäinen ja kun päätän jotain, teen sen) ja lähdin.
Nyt olen lopultakin onnellinen, minulla on uusi suhde ja kavereita, vakituinen työpaikka ja ihana asunto. Joskus kannattaa tehdä ratkaisu, vaikka se ei missään tapauksessa ole helppoa. Ero exästä oli erittäin raskas ja riitaisa, mutta jos haluaa jotain parempaa itselle, sen kestää kyllä.