Isäni kuoli yli 20 vuotta sitten, hän oli alkoholisti ja aiheutti paljon murhetta perheelleen. Jäin äidin kanssa kahden, ja isän puolen suku piti jonkunverran yhteyttä. Nyt viime vuosina äitini 'hoiti' sukulaissuhteita isäni sukuun. Minulle he ovat jääneet vähän vieraiksi (vaikka lapsena kävin heidän luonaan kylässä jne.) koska jotenkin tunsin että he eivät välittäneet vaikka isäni pahoinpiteli äitiäni jne.
Minulla on myös sisko, mutta hän on minua 12 vuotta vanhempi ja jossakin vaiheessa muutti pois kotoa ja sanotaan ettei välillemme koskaan muodostunut mitään hirmu läheistä sidettä. Siskoni on saanut lapsia jne ja asuu minusta monen sadan kilometrin päässä. Myöskään siskoni ei ole pitänyt lähisukulaisiin yhteyttä näinä vuosina ja näki monen vasta äitini hautajaisissa. Äitini joskus sanoi, että siskoni on minulle katkera ja katellinen, vaikka elin isäni luomassa 'perhehelvetissä' koko lapsuuteni ja äitini joskus on sanonut tädilleni että minulla ei ollut lapsuutta. Tottakai äitini tuki minua opiskeluissa jne taloudellisestikkin, mutta olen ihminen joka jo 11 vuotiaana meni mansikkapelloille keräämään harrastusrahaa ja jo peruskoulussa tein töitä koulun ohessa. Nyt olen ensimmäistä kertaa työtön elämässäni (ikää minulla on 32 vuotta). En sano että siskoni elämä on koskaan myöskään ollut helppoa kolmen lapsen yksinhuoltajana ja ahkera ihminen hänkin on aina ollut! Ihmettelen vain että mistä moinen katkeruus on minua kohtaan syntynyt?!?
Nyt 1 1/2 vuotta sitten rakas äitini kuoli, ja se oli kyllä elämäni surullisimpia hetkiä!! Surua kannan varmasti läpielämäni. Siskoni kanssa hoidettiin hautajaisjärjestelyt jne. Äitini merkitsi minulle kaikkea, tottakai itsenäistymistä tapahtui vuosien myötä ja sanotaan, että meillä ei äidin kanssa aina ollut helppoa! Koettelin häntä teini-iässä tempauksillani (äitini oli silloin vielä vaihdevuosissa) ja sanotaan että kyllä hän joutui jossakin vaiheessa auttamaan paljonkin taloudellisesti, koska olin vähän höveli rahankäyttäjä. Äitini oli minulle äiti myös omine tunteineen ja purki sydäntään monesti minulle, koska hänelläkään ei ollut aina helppoa olla raskaan elämän jälkeen. Eli suhteeseemme mahtui iloja ja suruja, niinkuin kaikilla! Siskoni oli myös äitini kanssa tekemissä, olihan äitini mummo hänen lapsilleen, mutta lähinnä puhelimitse ja äiti puhui aina siskolleni hyvin ymmärtäväiseen ja ystävälliseen ääneen ja jätti monasti ne omat yksinäisyytenstä ja huonot olonsa kertomatta.
Äitini hautajaisissa yritin pitää itseni kasassa, vaikka olo oli todella surullinen ja haikea. Yritin sukulaisille sanoa ystävällisiä sanoja ja jotenkin pitää tilaisuutta vähän keveämpänä, ettei ihan pelkkää 'itkujuhlaa' hautajaisista olisi tullut! Äitini kun oli pohjimmiltaan valoisa ihminen.
Jo hautajaisissa siskoni sai sukulaisilta paljon myötätunnon eleitä ja katseita. Minut käytännössä jätettiin yksin. Nyt jälkikäteen sukulaiset ovat pitäneet siskooni yhteyttä ja pyytäneet kylään, minulle ei ole kukaan soittanut, eikä kuulumisia kysynyt! Enkö merkannut siis äidilleni mitään, olenko 'mustalammas' jota/josta kukaan ei halua huomioida, eikä muistella, eikä välittää. Millä tavalla siskoni oli 'parempi ja arvokkaampi' kuin minä, hänkö eli äitini kanssa optimaalisessa suhteessa ja minä oli vain joku välttämätön paha?!
En halua olla katkera ja yritän välttää kateellisuutta siskoani kohtaan, koska ei hänelläkään helppoa!! Eilen siskoni soitti ja kertoi kuinka lähtee tätini luo poikineen ja totesi että 'äidin takia täti haluaa luoda sidettä minuun'. Tottakai minä sen ymmärrän, mutta ilmeisesti minä en ole minkäänlainen side äitiini. Olempahan vaan..mustalammasko??!
Minulla on myös sisko, mutta hän on minua 12 vuotta vanhempi ja jossakin vaiheessa muutti pois kotoa ja sanotaan ettei välillemme koskaan muodostunut mitään hirmu läheistä sidettä. Siskoni on saanut lapsia jne ja asuu minusta monen sadan kilometrin päässä. Myöskään siskoni ei ole pitänyt lähisukulaisiin yhteyttä näinä vuosina ja näki monen vasta äitini hautajaisissa. Äitini joskus sanoi, että siskoni on minulle katkera ja katellinen, vaikka elin isäni luomassa 'perhehelvetissä' koko lapsuuteni ja äitini joskus on sanonut tädilleni että minulla ei ollut lapsuutta. Tottakai äitini tuki minua opiskeluissa jne taloudellisestikkin, mutta olen ihminen joka jo 11 vuotiaana meni mansikkapelloille keräämään harrastusrahaa ja jo peruskoulussa tein töitä koulun ohessa. Nyt olen ensimmäistä kertaa työtön elämässäni (ikää minulla on 32 vuotta). En sano että siskoni elämä on koskaan myöskään ollut helppoa kolmen lapsen yksinhuoltajana ja ahkera ihminen hänkin on aina ollut! Ihmettelen vain että mistä moinen katkeruus on minua kohtaan syntynyt?!?
Nyt 1 1/2 vuotta sitten rakas äitini kuoli, ja se oli kyllä elämäni surullisimpia hetkiä!! Surua kannan varmasti läpielämäni. Siskoni kanssa hoidettiin hautajaisjärjestelyt jne. Äitini merkitsi minulle kaikkea, tottakai itsenäistymistä tapahtui vuosien myötä ja sanotaan, että meillä ei äidin kanssa aina ollut helppoa! Koettelin häntä teini-iässä tempauksillani (äitini oli silloin vielä vaihdevuosissa) ja sanotaan että kyllä hän joutui jossakin vaiheessa auttamaan paljonkin taloudellisesti, koska olin vähän höveli rahankäyttäjä. Äitini oli minulle äiti myös omine tunteineen ja purki sydäntään monesti minulle, koska hänelläkään ei ollut aina helppoa olla raskaan elämän jälkeen. Eli suhteeseemme mahtui iloja ja suruja, niinkuin kaikilla! Siskoni oli myös äitini kanssa tekemissä, olihan äitini mummo hänen lapsilleen, mutta lähinnä puhelimitse ja äiti puhui aina siskolleni hyvin ymmärtäväiseen ja ystävälliseen ääneen ja jätti monasti ne omat yksinäisyytenstä ja huonot olonsa kertomatta.
Äitini hautajaisissa yritin pitää itseni kasassa, vaikka olo oli todella surullinen ja haikea. Yritin sukulaisille sanoa ystävällisiä sanoja ja jotenkin pitää tilaisuutta vähän keveämpänä, ettei ihan pelkkää 'itkujuhlaa' hautajaisista olisi tullut! Äitini kun oli pohjimmiltaan valoisa ihminen.
Jo hautajaisissa siskoni sai sukulaisilta paljon myötätunnon eleitä ja katseita. Minut käytännössä jätettiin yksin. Nyt jälkikäteen sukulaiset ovat pitäneet siskooni yhteyttä ja pyytäneet kylään, minulle ei ole kukaan soittanut, eikä kuulumisia kysynyt! Enkö merkannut siis äidilleni mitään, olenko 'mustalammas' jota/josta kukaan ei halua huomioida, eikä muistella, eikä välittää. Millä tavalla siskoni oli 'parempi ja arvokkaampi' kuin minä, hänkö eli äitini kanssa optimaalisessa suhteessa ja minä oli vain joku välttämätön paha?!
En halua olla katkera ja yritän välttää kateellisuutta siskoani kohtaan, koska ei hänelläkään helppoa!! Eilen siskoni soitti ja kertoi kuinka lähtee tätini luo poikineen ja totesi että 'äidin takia täti haluaa luoda sidettä minuun'. Tottakai minä sen ymmärrän, mutta ilmeisesti minä en ole minkäänlainen side äitiini. Olempahan vaan..mustalammasko??!
Vastaukset 6
Vanhimmat
vertailemaan on turha lähteä. onko vähän sitä makua että tyyliin "siskoni ei ikinä pitänyt hyvästä autostaan huolta ja minä jouduin ajaa vanhalla rämälläni."
aikaa on äitisi hautajaisista kulunut jo aika kauan, niinpä sinunkin olisi aika jatkaa eteenpäin, tosin se tarkoittaa sitä, että sinun täytyy käsitellä tämä asia "loppuun", ettei katkeruuden makua synny ja pahimmillaan suhde siskoosikin katketa.
tee aloite, mene juttelemaan tädillesi tai muille lähisukulaisillesi. "ystävyyssuhteet voidaan valita, sukulaisiansa ei."
varmasti äidilläsi ja sinulla oli vahva suhde, sitä en epäile. mutta elihän siskosikin lapsuuden ja hänelle ja äidille kahittyi myös varmastikin vahva suhde, vaikka olot olivatkin helpommat. jos siskosi ei pitänyt paljoa yhteyttä aikuisena, piditkö esim. sinä?
mutta turhia mietimään asiaa liikaa, se on mennyttä, parasta katsoa tulevaisuuteen.
mieti itseäsi. mitä HALUAT tehdä? kuuntele itseäsi. tarvitset näköjään paljon tukea. jos sinulla on mies tai läheinen ystävä, sinulla on joku jolle puhua :)
voimia :)
Älä suotta epäile, etteikö sinun ja äitisi suhde olisi ollut kallisarvoinen ja tärkeä. Tekstistäsi sai sen kuvan, että lasket suhteenne syvyyttä nyt sillä, kuinka sukulaiset sinua kohtelevat. Mutta eihän se mene niin! Sinun ja äitisi suhde oli teidän kahden ihmisen välinen suhde. Sukulaisesi eivät voi tietää mitä ja kuinka paljon äidillesi merkitsit ja mitä hän merkitsi/merkitsee sinulle!
Sanot, että sukulaiset lähestyvät nyt hautajaisten jälkeen siskoasi enemmän kuin sinua. Oleko koskaan huomannut, että todella surevaa ihmistä on hyvin vaikea lähestyä? Ihmiset haluavat aina voida asioille jotain, he haluavat lohduttaa ja tukea. Kuitenkin, kun joku on murtunut, ei sanoja olekaan. Silloin on helpompi olla hiljaa ja mennä pois, toivoa, että joku muu uskaltaisi lähestyä murtunutta, ettei itse tarvitsisi.
En minäkään osaa sinulle sanoa muuta, kuin että yritä jaksaa. Lähesty sinä sukulaisiasi, he eivät ehkä uskalla lähestyä sinua.
,vaikka kuinka joku ehkä yrittää Sinusta sellaisen tehdä.
Meistä jokainen on arvokas tässä elämässä!Ihmiset tekee joskus väärin perustein johtopäätöksiä.Sinun ja äidin välinne suhde oli varmasti jotain ainutlaatuista,arvokasta,jota eivät sukulaiset tiedä/näe.
Mutta tunnistan kyllä tunteen,mikä Sun sisälläsi on.Itse olen lasteni hylkämä,ja lapsenlapseltani on otettu mummo pois,eli minä.
KATKERUUS JA VIHA ovat pahimmat tunteet ihmisessä ja niitä on ikävä kyllä liian monella tässä maailmassa.
Anna aika itsellesi ja muille!Mutta ole oma itsesi ja ajattele,että OLET ARVOKAS!!!
JASAAMISTA!
t.hylätty äiti ja mummo
kertomuksesi satutti minua koska se olisi voinut olla juuri minun kertomani.
Tiedän,tunnen juuri samoin kuin sinä.
Tilanteeni on juuri samanlainen nytkin.
Sisareni on väleissä sukulaisten kanssa mutta minua ei kukaan muista tai kutsu minnekkään..
Olen huomannut että sisareni haluaa oikein loistaa sukulaisten silmissä ainoana menestyjänä elämässä.
Minulle hän kertoilee juuri sukulaisten vierailut ja kuulumiset,ja ihan kivaa niitä onkin kuulla koska se on ainoa kanava kuulla asioista.
En pidä itseäni säälittävänä mustana lampaana,vaan ihan ihmisenä johon ei haluta olla yhteydessä kun en ole mitään suurta.
Varmasti osa syynä on sukulaisten kuvitelma minun luonteestani,ja jos he tuntisivat minut paremmin saattaisivatpa he muuttaa käsitystään hieman.
Olen joskus leikitellyt ajatuksella jos voittaisin lotossa täyden potin kuinka nopeasti olisi sukulaiset oven takana onnittelemassa..
Itselläni on sen verran ylpeyttä etten lähde kutsumatta viemään itseäni tykö..
Ja tasapainon järkkyminen saisi sisareni raivon partaalle,koska kilpailijaa hän ei tahdo.
Näin on aina ollut ja näin tulee olemaan,on menestyjä sisar ja epäonnistuja sisar..tasapaino säilyy.
Silti elän ,olen onnellinen enkä kaipaa sääli pisteitä.
Luettuani tuon kirjoituksesi, minulle tuli ensimmäisenä mieleen se, että olet ehkä se "herkempi" ihminen teistä kahdesta. Hautajaisissa ei haluta aiheuttaa sellaista tilannetta, että suru purkautuu itkuksi. Koska ihmiset alkavat silloin tuntea olonsa hyvin vaivaantuneeksi. Jo muutenkin surullisessa tilaisuudessa. Eli tällaiseen herkkään ihmiseen ei oteta yhteyttä, koska ei tiedetä sitä, miten surua tulisi käsitellä, hänen kanssaan.
Omaiseni menetettyä, tunsin itseni alku aikoina tosi hyljätyksi ja yksinäiseksi. Tuntui, että kadulla vastaan tulevat tuttavani mieluimmin vaihtoivat kadun toiselle puolelle, ennemmin kuin kohtasivat minut.
Asia helpottuu ajan myötä ja mikä sinua estää ottamasta yhteyttä sukulaisiin. Jospa silloin olisi heidänkin helpompi ylittää tuo "kynnys" yhteyden pitämiseen.
Kiitos vastanneille! Tässä joitakin 'kommentteja' eri keskustelijoiden mielipiteisiin.
Olen varmasti aika herkkä ihminen ja otan asioita ehkä turhan henkilökohtaisesti, se minussa varmasti on pahana tapana!
Kyllähän sukulaisiin voisi ottaa yhteyttä, ja siskon kanssa sitä yhteyttä jotenkuten pidetään. En epäile ettei siskoni olisi ollut tärkeä äidilleni! Minä vain jotenkin 'aistin' siskoni puheista että en välttämättä ole mikään optimi-ihminen enkä äidilleni ollut niin kovin tärkeä. Joskus jopa tuntuu, että hän syyttää minua äidin kuolemasta, vaikka äitini kuoli äkilliseen sairauteen. Vaikeita ovat sisarrussuhteet, varsinkin kun on niin paljon asioita ja ikävuosia siinä välissä!
Minä pidin äitiini yhteyttä. Soitin ja kävin kun töiltäni ehdin ja hän näki minua silloin tällöin töissä. Kyllä he siskonikin kanssa puhuivat puhelimessa ja näkivät muutaman kerran vuodessa välimatkan vuoksi.
Tottakai kuolemasta on päästävä ylitse! Ja jatkettava etiäpäin. Ehkä olen 'takertunut' suruuni koska joskus tunnen itseni 'maailman hylkäämäksi'. Kun minulla (eikä siskollani) ole enää äitiä, ei isää, ei mummoja eikä pappoja ja sukulaiset ovat etäisiä, niin kyllä välillä minusta tuntuu että olen tässä maailmassa todella yksin. Perheen tuki puuttuu selän takaa ja on tehtävä kaikki ratkaisunsa täysin itsenäisesti. On tunnettava tunteensa, elettävä elämäänsä saamatta tukea omilta vanhemmilta jne. Siksi olen ehkä surun vallassa vieläkin, vaikka yritän katsoa eteenpäin! Luulen että nämä menetykset ovat elämän ikäinen asia, joista voi selvitä, mutta joita ei voi olla muistelematti joskus. Enhän voi elää niin, että minulla on aika tästä eteenpäin eikä menneisyyttä ole koskaan ollutkaan. Kyllä ne menneetkin vuodet on mukanaan kannettava, halusi tai ei.
Onneksi minulla on lähelläni miesystäväni, joka on ihme kyllä jaksanut nämä vaikeat ajat! Kiitos hänelle! Ja tuttavapiirissä on muutama naisystävä, jotka ovat kokeneet myös menetyksiä perheessään ja suvussaan. Tottakai yhteiset kokemukset yhdistävät! Välillä on vain hyvin vaikea toimia näissä naissuhteissa kun välissä on naisten välisiä kaunoja, seläntakana puhumista jne. Olenkin ehkä vetäytynyt heistä hieman, koska koen usein olevani kuin tennisverkko asioiden ja ihmisten välillä ja siinä saa samalla itsekkin sitten usein 'pallosta päähän'. Tottakai heitä kuitenkin kunnioitan ja arvostan!!
Kiitos Teille kaikille vielä mielipiteistänne ja oikein aurinkoista kesää!!