Tiedän että olen jollain tapaa luuseri, olen onnistunut elämässä kaikilla muilla osa-alueilla, paitsi kavereita minulla ei juuri ole. Nyt ongelma nousi esiin, kun löysin vihdoin naisen joka kiinnostui minusta. Olen 25v ja jouduin muuttamaan keskisuomen rauhasta helsinkiin, työn perässä. No se ei tietysti ole mikään selitys kaverien puutteelle, eihän minulla montaa kaveria kotireviirilläkään ollut. Mutta nyt tuntuu että olen ihan yksin, enkä pääse alkuun kaverien hankkimisessa. Asiaa hankaloittaa vielä se, että naiseni asettaa minulle hirvittävät paineet kaverien suhteen. Hänellä on laaja kaveripiiri, ja hän ikäänkuin odottaa että minäkin esittäisin joitain kavereitani hänelle. Ollaan toki käyty tarkoituksella parin vanhan kaverini luona, joihin en enää oikeastaan pidä aktiivisesti yhteyttä. Senkään takia, että kaveritkin jotankin haistavat että olen nykyään aika yksin, tämän takia yritän vetää tiettyä roolia ja kierrellä yksin olemistani. Kaiken lisäksi nainen on alkanut kysellä entistä useammin, "mitäs aiot tänä iltana tehdä, näetkö kavereitasi". En ole suoraan sanonut, ettei minulla ole ketään täällä. Olen vain sanonut, että muutama kaveri töistä on, mutta en ole sanonut että en tee heidän kanssaan vapaa-ajalla yhtikäs mitään. Pitäisikö sanoa???
Töissä on siis hyvän päivän tuttuja, joiden kanssa tulee juteltua niitä näitä. Mutta mitään kaveruutta ei ole kenenkään kanssa syntynyt. Toki työpaikan tututkaan ei mitään sanaseppoja ole, kaikki vain tuntuvat olevan töissä ja odottavan kotiinpääsyä. Ketään ei kiinnosta lähteä töiden jälkeen vaikkapa kaljalle, taikka lenkille. Moni toki asuu kehäteiden varsilla kauempana, ja sinne kaikilla tuntuu olevan aina kiire. Kerran vuodessa on sitten sauna-ilta tms, johon tulee tietyt tyypit. Silloin tulee tietysti juteltua enemmän, mutta sitten taas seuraavana päivänä kukaan ei puhu paljoa mitään.
Olen itse maalainen, ja kasvanut siskon ja veljen kanssa siten että aina ei ole tekemistä. Olen seurannut pienestä pitäen, isän sohvalla makaamista ja äidin pihalla kyykkimistä. Eikä vieraita käynyt kovin usein kylässäkään. Tai jos kävi, niin ne olivat vanhoja kääkkiä. Mummon kanssa viihdyin paljon pienenpänä, kaikenlaista puuhaillen. Kavereita oli eniten ala-asteella, sitten yläasteella ne väheni aika tavalla, kaikista tuli yhtäkkiä niin kylmiä. Lopulta lukiossa minulla ei ollut kuin kolme lähempää kaveria. Nykyään ei oikeastaan yhtään, koska vanhat kaverit ovat etääntyneet.
Viimeksi kun olimme vanhan kaverini luona, tuli tunne että odotti koko ajan vain milloin pääsisi pois. Sama vähän heillä, ahdistava fiilis. Tapaamme nykyään lähinnä kohteliaisuuden takia, siksi että ei nyt viitsi aivan toista unohtaa, siltä ainakin tuntuu. Puheenaiheetkin ovat aina ne samat, kysellään kohteliaisuuden vuoksi työkuviot läpi, vaikka ne tuskin edes kiinnostaa. Mitään hyvää ei haluta kuulla, mutta heti mielenkiinto herää jos kerron että jokin asia on mennyt pieleen. Ennen oli kavereiden kanssa hauskaa ja rentoa, nykyään tapaamiset ovat jäykkiä kuin valtiovierailut. Vaikka itse yritän joskus heittää jonkin läpän kevennykseksi, niin kukaan ei uskalla nauraa vaan mutristetaan vain huulia ja katsellaan kattolistoja, huokaus...
Pähkinänkuoressa tilanne nyt vain on se, ettei minulla ole kavereita. Naiseni odottaa minulta että olisi. Töissä ei vain onnistu kaverisuhteiden luominen, kaikki liian varautuneita. Vanhojen kaverisuhteiden verestäminen tuntuu läpinäkyvältä pitkän hiljaiselon jälkeen. Kavereita ei vain voi hankkia väkisin, tarvitaan spontaani tilanne. Mistä niitä hankin, kuntosalilta EI, lenkkipolulta EI, baarista HEI JA MOI. Baarista voisi saada toki jonkin toisen yksinäisen kaverikseen, mutta todennäköistä olisi että tämä ei sitten hyväksyisi muita kavereita jos sattuisi saamaan. Eikä nyt tekisi mieli alkaa kenenkään oudon hyypiön kanssa yhtäkkiä vain kaveeraamaan. Tiedä mitä oikeasti mielessä.
Vai pitäisikö vain sanoa naiselle, ettei minulla ole kavereita täällä, enkä niitä kovin äkkiä saa. Tulee jos on tullakseen. Jättääkö hän minut sen takia? Hän on painottanut että pitää olla oma elämä, eikä kestä jos mies roikkuu ja ei ole mitään elämää työn ulkopuolella, murjottaa vain kotona. Mutta entä jos en roiku, vaan päästän naisen vapaasti menemään mihin huvittaa. Ja enkä edes murjota. Harrastan kaikenlaista, yksikseni tietysti, se vie aikaani sopivasti ja saan siitä hyvän mielen ja olotilan, vaikka yksin elänkin. Juttelen päivän höpinät töissä, ja pärjään ihan hyvin ilman iltaseuraa, jos ei naisesta aina ole siihen. Tällöinhän en häiritse naisen elämää ollenkaan. Voin toki joskus osallistua hänenkin elämäänsä, ja tutustua hänen kavereihinsa, sopivalla syklillä. Valitettavasti hän ei voi tutustua minun muihin kavereihini, koska ei ole kuin ne muutama vanha kaveri joita jo käytiin katsomassa. Ja vanha kaverini sanoikin, että jos sitten vaikka syyslomalla he tulisi käymään kylässä. Siis kolmen kuukauden päästä, niin eihän sellaisia oikein voi enää kavereiksi sanoa, enemmänkin tuttaviksi. Toki parisuhteeseen kuuluu yhdessäolokin, mutta ymmärrän ettei saa olla kiinni liikaa toisessa. Enkä edes ole mikään roikkujatyyppi, vaan viihdyn ihan hyvin yksiksenikin, kunhan nyt ei sentään niin että nainen olisi joka ilta menossa jonkin kanssa. Ei se olisi kivaa, vaikka minulla olisi sata kaveria. Ei kai yhdessä kannattaisi ollakaan, jos ei näkisi koskaan.
Mutta no joo, poitti varmaan hävisi jossain vaiheessa. Toivon neuvoja mitä teen, kerronko naiselleni yksinäisyyteni, vai yritänkö epätoivoisesti vain hankkia kavereita? Vai onko laajan kaveripiirin omaavalle naiselle liian suuri pettymys, jos ei miehellä ole kavereita oikein ollenkaan. Ts: miksi pitää olla kavereita, vaikka viihtyy ihan hyvin yksin? Senkö takia että VAIKUTTAISI paremmalta ihmiseltä, vaikkei olisikaan sen parempi?
Töissä on siis hyvän päivän tuttuja, joiden kanssa tulee juteltua niitä näitä. Mutta mitään kaveruutta ei ole kenenkään kanssa syntynyt. Toki työpaikan tututkaan ei mitään sanaseppoja ole, kaikki vain tuntuvat olevan töissä ja odottavan kotiinpääsyä. Ketään ei kiinnosta lähteä töiden jälkeen vaikkapa kaljalle, taikka lenkille. Moni toki asuu kehäteiden varsilla kauempana, ja sinne kaikilla tuntuu olevan aina kiire. Kerran vuodessa on sitten sauna-ilta tms, johon tulee tietyt tyypit. Silloin tulee tietysti juteltua enemmän, mutta sitten taas seuraavana päivänä kukaan ei puhu paljoa mitään.
Olen itse maalainen, ja kasvanut siskon ja veljen kanssa siten että aina ei ole tekemistä. Olen seurannut pienestä pitäen, isän sohvalla makaamista ja äidin pihalla kyykkimistä. Eikä vieraita käynyt kovin usein kylässäkään. Tai jos kävi, niin ne olivat vanhoja kääkkiä. Mummon kanssa viihdyin paljon pienenpänä, kaikenlaista puuhaillen. Kavereita oli eniten ala-asteella, sitten yläasteella ne väheni aika tavalla, kaikista tuli yhtäkkiä niin kylmiä. Lopulta lukiossa minulla ei ollut kuin kolme lähempää kaveria. Nykyään ei oikeastaan yhtään, koska vanhat kaverit ovat etääntyneet.
Viimeksi kun olimme vanhan kaverini luona, tuli tunne että odotti koko ajan vain milloin pääsisi pois. Sama vähän heillä, ahdistava fiilis. Tapaamme nykyään lähinnä kohteliaisuuden takia, siksi että ei nyt viitsi aivan toista unohtaa, siltä ainakin tuntuu. Puheenaiheetkin ovat aina ne samat, kysellään kohteliaisuuden vuoksi työkuviot läpi, vaikka ne tuskin edes kiinnostaa. Mitään hyvää ei haluta kuulla, mutta heti mielenkiinto herää jos kerron että jokin asia on mennyt pieleen. Ennen oli kavereiden kanssa hauskaa ja rentoa, nykyään tapaamiset ovat jäykkiä kuin valtiovierailut. Vaikka itse yritän joskus heittää jonkin läpän kevennykseksi, niin kukaan ei uskalla nauraa vaan mutristetaan vain huulia ja katsellaan kattolistoja, huokaus...
Pähkinänkuoressa tilanne nyt vain on se, ettei minulla ole kavereita. Naiseni odottaa minulta että olisi. Töissä ei vain onnistu kaverisuhteiden luominen, kaikki liian varautuneita. Vanhojen kaverisuhteiden verestäminen tuntuu läpinäkyvältä pitkän hiljaiselon jälkeen. Kavereita ei vain voi hankkia väkisin, tarvitaan spontaani tilanne. Mistä niitä hankin, kuntosalilta EI, lenkkipolulta EI, baarista HEI JA MOI. Baarista voisi saada toki jonkin toisen yksinäisen kaverikseen, mutta todennäköistä olisi että tämä ei sitten hyväksyisi muita kavereita jos sattuisi saamaan. Eikä nyt tekisi mieli alkaa kenenkään oudon hyypiön kanssa yhtäkkiä vain kaveeraamaan. Tiedä mitä oikeasti mielessä.
Vai pitäisikö vain sanoa naiselle, ettei minulla ole kavereita täällä, enkä niitä kovin äkkiä saa. Tulee jos on tullakseen. Jättääkö hän minut sen takia? Hän on painottanut että pitää olla oma elämä, eikä kestä jos mies roikkuu ja ei ole mitään elämää työn ulkopuolella, murjottaa vain kotona. Mutta entä jos en roiku, vaan päästän naisen vapaasti menemään mihin huvittaa. Ja enkä edes murjota. Harrastan kaikenlaista, yksikseni tietysti, se vie aikaani sopivasti ja saan siitä hyvän mielen ja olotilan, vaikka yksin elänkin. Juttelen päivän höpinät töissä, ja pärjään ihan hyvin ilman iltaseuraa, jos ei naisesta aina ole siihen. Tällöinhän en häiritse naisen elämää ollenkaan. Voin toki joskus osallistua hänenkin elämäänsä, ja tutustua hänen kavereihinsa, sopivalla syklillä. Valitettavasti hän ei voi tutustua minun muihin kavereihini, koska ei ole kuin ne muutama vanha kaveri joita jo käytiin katsomassa. Ja vanha kaverini sanoikin, että jos sitten vaikka syyslomalla he tulisi käymään kylässä. Siis kolmen kuukauden päästä, niin eihän sellaisia oikein voi enää kavereiksi sanoa, enemmänkin tuttaviksi. Toki parisuhteeseen kuuluu yhdessäolokin, mutta ymmärrän ettei saa olla kiinni liikaa toisessa. Enkä edes ole mikään roikkujatyyppi, vaan viihdyn ihan hyvin yksiksenikin, kunhan nyt ei sentään niin että nainen olisi joka ilta menossa jonkin kanssa. Ei se olisi kivaa, vaikka minulla olisi sata kaveria. Ei kai yhdessä kannattaisi ollakaan, jos ei näkisi koskaan.
Mutta no joo, poitti varmaan hävisi jossain vaiheessa. Toivon neuvoja mitä teen, kerronko naiselleni yksinäisyyteni, vai yritänkö epätoivoisesti vain hankkia kavereita? Vai onko laajan kaveripiirin omaavalle naiselle liian suuri pettymys, jos ei miehellä ole kavereita oikein ollenkaan. Ts: miksi pitää olla kavereita, vaikka viihtyy ihan hyvin yksin? Senkö takia että VAIKUTTAISI paremmalta ihmiseltä, vaikkei olisikaan sen parempi?
Vastaukset 10
Vanhimmat
turhaan. Jos naisesi ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet, ette edes sovi yhteen. Ei kaikilla ole kavereita pilvin pimein, eikä tarvitsekkaan olla.
Olet löytänyt itsesi, ja viihdyt hyvin itsesi kanssa, se on jo saavutus, mihin moni ei pysty.
Kerro vain rehellisesti tilanteesi, jos naisellesi se ei kelpaa, tulee toinen jolle kelpaa.
Olen jo 5 kuukautta kierrellyt asiaa. Silloinhan en ole ns sinut itseni kanssa. Johtuu toki siitä, että nainen on asettanut minulle liikaa paineita asian suhteen. Tai olen ottanut hänen vihjeistään niitä paineita. Onko liian myöhäistä sanoa totuus? Niin kun siinä mielessä, että pystyn todistamaan että olen sinut itseni kanssa, vaikka olen esittänyt että minullakin on sosiaalista elämää. En itseni takia, vaan hänen.
Kun on muualta muuttanut, niin jo se tekee ihan luonnolliseksi sen, että kavereita ei uudella paikkakunnalla ole. Lisäksi kun tulee työn perässä, niin usein työpaikoilla on niin sekalaista porukkaa, että vaikea sieltä on hyviä vapaa-ajan kavereita löytää. Mielestäni paras vaihtoehto on vain pikkuhiljaa alkaa kertoa tyttökaverillesi, että ei niitä hyviä vapaa-ajan kavereita täällä uudella kotipaikalla juurikaan ole jne....Eihän sitä kerralla tarvi töksäyttää että "mulla ei ole ketään" mutta vähitellen että "työkavereillakin on muita kiireitä ja ei ne nyt ainakaan tällä viikolla"....jne jen
Tiedän. Tuntuu vain että kaverittomuuteni taitaa olla naiselle kovempi paikka mitä minulle. Hänellä kun on tarve puhua koko ajan omista kavereistaan, samalla odottaen että minä kerron omistani. Minua ei haittaisi yhtään, menipä naiseni kavereiden kanssa tai ei, mutta se häiritsee kun hän odottaa että minäkin menen. Antaisi minun olla kuten haluan. En edes tuntisi oloani viihtyisäksi kauaa, vaikka minulla olisikin kavereita. En osaa olla sidoksissa kavereihin, tai ylipäätään keneenkään. Kuljen omia polkujani.
Monille kaverit ovat niin tarkeä ja itsestään selvä asia, että kaveritonta tyyppiä pidetään jos ei hulluna, niin ainakin hyvin omituisena :) Mutta jotkut ovat omien polkujen kulkijoita ja jotkut laumaeläimiä...
Tuntuu että olet löytänyt oman tapasi elää. Toisaalta olet selvästi hyvä kirjoittaja. Usein sellaiset ovat myös hyviä kommunikoimaan muutenkin (tärkeä seikka kaveripiirissä?), joten jos haluat löytää kavereita, niin varmasti sellaisia sinulle vuosien kuluessa löytyy. Mutta sanoit viihtyväsi mielummin omia polkuja kulkien, joten ei sinun kannata tyttöystäväsi mieliksi kavereita hankkia.
Sanot aina vain että olet menossa treeneihin tai salille.
Ei minullakaan ole tällä työpaikkakunnalla kuin yksi ystävä, kolme kaveria ja nippu tuttuja. Eli ainoastaan yhden kaverin kanssa olen tekemisissä viikoittain, loput ovat enemmänkin viikonloppuseuraa jos ollaan menossa viihteelle.
Enkä edes kaipaa enempää. Välillä kyllä tulee mieleen että voisihan noita enemmän olla, mutta toisaalta tämä on minulta täysin tietoinen ratkaisu, en ole ajautunut tähän tilanteeseen. En vain ole alkanut luomaan kaverisuhteita, niitä olisi kyllä varmasti löytynyt, jopa suorastaan tyrkytetty ;)
Hommaat muutaman naispuolisen kaverin, niitä on ainakin helpompi lähestyä baarissa :)
Osuit oikeaan. Todellakin minun on yleensäkin helpompi tutustua naisiin kuin miehiin, ihan siis tuttavamielellä. Esim töissä juttelu sujuu jotenkin luontevammin naisten kanssa. Miesten kanssa on aina tietty varaus mukana. Mutta naisille pystyn juttelemaan ilman mitään suurempia iskuyrityksiä, toisin kuin monet muut miehet työpaikalla. Joskus jopa naurattaa, kun eräskin mies menee niin liioitellun ystävällisenä juttelemaan jollekin naispuoliselle. Pillunkiilto suorastaan paistaa joidenkin miesten limaisesta lähestymistyylistä. Ollaan niin mukavia että, ja kaikki käy, ollaan joka asiasta samaa mieltä, "joo hehheh kyllä niin onkin hehheh", ja mies tuskin edes miettii mistä puhutaan, skarpataan liikaa ja liian näkyvästi, älllöä! Yleensä naiset sitäpaitsi välttelevät tällaisia miehiä. Itse juttelen naisten kanssa ihan älyllisesti, enkä ole mielin kielin, vaan sanon rehellisesti omat mielipiteeni vaikka ne olisivat eri kuin naisen. Eikä taka-ajatuksena ole mitään yrityksen tynkää, tietenkään.
Työpaikan jutuista vielä. Ei muutkaan kysele työpaikalla illanviettoseuraa, kaikilla tuntuu jo olevan omat kaverit. Miksi minä olisin se ainoa, joka nolaa itsensä ja kysyy seuraa "vain" työkavereista. Ja kaiken lisäksi pelkään tulla torjutuksi, mistä voisi vielä kaiken lisäksi seurata puheita. Mitäs sitten, joutuisin kuulemaan muiden ivallisia kommentteja (mahdollisesti), tai hyvät kahvituttunikin alkaisivat kaikkoamaan minua, liiallisen läheisyyden pelossa. Liian suuri riski, vain sen takia, että minun pitäisi hankkia kavereita naiseni vuoksi. Vain että hänen olisi parempi olla. Olisiko itseni parempi olla, en tiedä, tuskin. Välttelen mieluummin pettymyksiä, kuin kerään niiden mahdollisuuksia.
Luulisi tyttöystäväsikin ymmärtävän, että jos on juuri paikkakunnalle muutaanut eikä enään koulu/teini-ikäinen, niin uusien kavereiden saaminen on hankalaa. Kaikilla on jo omat kuvionsa. Jos itse olet suhtkoht tyytyväinen olotilaasi ja harrastat mieleisiä asioita, niin ihmettelen miksi se ongelma tyttöystävällesi olisi? Tai hän on tosi kypsymätön, jos tuo asia nousee kynnyskysymykseksi suhteessanne. Itse olen nainen ja kaikki meidän perhetutut ja ystävät ovat minun "kauttani". En ole koskaan kokenut sitä häiritseväksi. Tapaan naisystäviäni yksin tai tapaamme pariskuntina tai perhekunnittain. En ole miestäni siitä syyllistänyt ettei hänellä ole omia ystäviä. Ei tunnu niitä tarvitsevan, eikä tule kinaa ajankäytöstä (poikien illat...)
mieltä kerro tyttöystävällesi ja on kyllä ihme nainen jos ton takia haluaa erota. Itse olen nainen ja minulla on vain kaksi niin sanottua hyvää ystävää ketä näen usein. Onhan mulla niitä tuttujakin aika paljon. Mutta en tarvitse enempää ystäviä. Mieluummin vaikka yksi hyvä ystävä kun lauma kavereita kenen kaa pitäis hengata koko aika .ja kun ei aika riittäis edes kun haluan olla mun mieheni kanssa paljon ;) ym muita menoja.Viihdyn välillä hyvin yksiksenikin :)