Tapasin mieheni melkolailla tasan 2 vuotta sitten. Anoppiin ja appeen tutustuin hieman myöhemmin.
Ensimmäisestä appivanhempien tapaamisesta oli selvää, ettei juttu välillämme luista. Ajattelin silloin kitkan johtuvan lähinnä hämmennyksestä johtuen uudesta tilanteesta. Ensimmäinen vierailu anoppilassa (samoin kuin tähän asti kaikki) oli tuskaa.
Anopilla on ihme tapa nälviä ja huomautella sekä sanoa jotain loukkaavaa ääntään madaltaen niin, ettei avomieheni aina kuule mitä äitinsä sanoo. Appi menee monesti näihin vaimonsa hullutuksiin mukaan. Koetan olla ystävällinen ja purra huuleen. Olen ollut todella masentunut asioiden takia. Nyttemmin olen ottanut kannan, että sanon takasin. Tosin, minä en kehtaa sanoa niin pahasti kuin mieli tekisi, mutta näpäytän tiukalla äänellä ja asiaa.
Sisaruksia miehelläni on 2. He ovat jo naimisissa tahoillaan ja toisella on lapsia. En osaa olla heidänkään kanssaan. Jotenkin minulla on tunne, että joudun puolustelemaa omaa olemassa oloani heidän läsnäollessaan tai että olen huonompi kui he. Eivät kuitenkaan ole antaneet minulle aihetta, mutta jotenkin menen puihin. Toisen sisaruksen kanssa tulen paremmin juttuun, mutta aika väkinäistä sekin kuitenkin on.
Koetan tehdä selväksi anopille, että heidän kotonamme vieraillessaan en siedä yhtään suunsoittoa. Kysyin mieheltäni voinko joskus tarpeen vaatiessa sanoa, että ellei rupea asenne minua kohtaan muuttumaan, on appivanhemmilla turha tänne enää tulla kylään. Mieheni sanoi, että jos sen menen sanomaan on varmaa ettei tarvitse hänen vanhempiaan enää tänne odotella. Saati käydä heillä kylässä. Minua se ei hirveästi henkilökohtaisesti haittaisi, mutta täytyy ajatella mieheni tunteita. En voi aiheuttaa pahaa riitaa hänen ja vanhempiensa välille; mieheni ei ole syypää tähän eikä hänen tarvitse näin ollen siitä kärsiä. Tosin, hänen yrityksensä saada anopin asenne muuttumaan eivät ole saaneet tuulta purjeisiin. Varmaan vain lisännyt kitkaa.
Olen mieheltäni kysynyt, miten anoppi tulee muiden miniöiden kanssa toimeen, mutta hän ei osaa vastata mitään. Ei ole hänen korviinsa mitään kuulunut.
Varmaan minä jotenkin ärsytän anoppia kun pitää koittaa elämästäni tehdä helvetti. Olenko liian itsekäs jäädessäni suhteeseen, vaikka anoppiani en voi sietää? Siis tarkoitan, että vienkö mieheltäni perhesuhteet jäädessäni tähän? Rakastan miestäni paljon, enkä haluaisi häntä tämän takia jättääkään, mutta teenkö miestäni kohtaan oikein jäädessäni tähän? Onhan hänellä kuitenkin oikeus vanhempiinsa samoin kuin minulla.
Ensimmäisestä appivanhempien tapaamisesta oli selvää, ettei juttu välillämme luista. Ajattelin silloin kitkan johtuvan lähinnä hämmennyksestä johtuen uudesta tilanteesta. Ensimmäinen vierailu anoppilassa (samoin kuin tähän asti kaikki) oli tuskaa.
Anopilla on ihme tapa nälviä ja huomautella sekä sanoa jotain loukkaavaa ääntään madaltaen niin, ettei avomieheni aina kuule mitä äitinsä sanoo. Appi menee monesti näihin vaimonsa hullutuksiin mukaan. Koetan olla ystävällinen ja purra huuleen. Olen ollut todella masentunut asioiden takia. Nyttemmin olen ottanut kannan, että sanon takasin. Tosin, minä en kehtaa sanoa niin pahasti kuin mieli tekisi, mutta näpäytän tiukalla äänellä ja asiaa.
Sisaruksia miehelläni on 2. He ovat jo naimisissa tahoillaan ja toisella on lapsia. En osaa olla heidänkään kanssaan. Jotenkin minulla on tunne, että joudun puolustelemaa omaa olemassa oloani heidän läsnäollessaan tai että olen huonompi kui he. Eivät kuitenkaan ole antaneet minulle aihetta, mutta jotenkin menen puihin. Toisen sisaruksen kanssa tulen paremmin juttuun, mutta aika väkinäistä sekin kuitenkin on.
Koetan tehdä selväksi anopille, että heidän kotonamme vieraillessaan en siedä yhtään suunsoittoa. Kysyin mieheltäni voinko joskus tarpeen vaatiessa sanoa, että ellei rupea asenne minua kohtaan muuttumaan, on appivanhemmilla turha tänne enää tulla kylään. Mieheni sanoi, että jos sen menen sanomaan on varmaa ettei tarvitse hänen vanhempiaan enää tänne odotella. Saati käydä heillä kylässä. Minua se ei hirveästi henkilökohtaisesti haittaisi, mutta täytyy ajatella mieheni tunteita. En voi aiheuttaa pahaa riitaa hänen ja vanhempiensa välille; mieheni ei ole syypää tähän eikä hänen tarvitse näin ollen siitä kärsiä. Tosin, hänen yrityksensä saada anopin asenne muuttumaan eivät ole saaneet tuulta purjeisiin. Varmaan vain lisännyt kitkaa.
Olen mieheltäni kysynyt, miten anoppi tulee muiden miniöiden kanssa toimeen, mutta hän ei osaa vastata mitään. Ei ole hänen korviinsa mitään kuulunut.
Varmaan minä jotenkin ärsytän anoppia kun pitää koittaa elämästäni tehdä helvetti. Olenko liian itsekäs jäädessäni suhteeseen, vaikka anoppiani en voi sietää? Siis tarkoitan, että vienkö mieheltäni perhesuhteet jäädessäni tähän? Rakastan miestäni paljon, enkä haluaisi häntä tämän takia jättääkään, mutta teenkö miestäni kohtaan oikein jäädessäni tähän? Onhan hänellä kuitenkin oikeus vanhempiinsa samoin kuin minulla.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Itse olen kuitenkin ajatellut niin, että en anna anopin sotkea välejämme. Olen hänen kanssaan mahdollisimman vähän tekemisissä. Mutta silloin, kun olen, yritän olla kohtelias ja korrekti.
Kuulostaa hyvin tutulta. Alussa minäkin yritin olla välittämättä ja niellä kiukkuni, mutta rajansa kaikella.
Varsinkin silloin kun mieheni ei ollut kuuntelemassa anoppi nälvi ja vihjaili kaikenlaista.
Kerran sitten menimme anoppilaan ja anoppi huomasi sormessani uuden sormuksen jonka olin sanut mieheltäni lahjaksi. Siitäkös anoppi riemastui ja alkoi vihjailemaan miten käytän hänen poikaansa hyväkseni ja kyttään vain kuulemma perintörahoja kun heistä aika jättää. Silloin sain tarpeekseni. Etsin mieheni ja kerroin hänelle mitä anoppi oli sanonut. Sanoin että jos et sinä sano äidillesi niin minä sanon ja se ei ole kaunista kuultavaa.
Mieheni meni siitä paikasta äitnsä luokse ja ilmoitti mitä mieltä oli äitinsä käytöksestä. Sanoi tiukalla äänellä että se loppuu nyt. Joko lopetat tai käyntimme loppuu kokonaan. Anoppi yritti väittää vastaan mutta miehei piti pintansa.
Pari kuukautta meni ettei kuulunut mitään. Sitten appiukko soitti ja pyysi käymään. Anoppi oli vähäpuheinen mutta ei möskään ilkeillyt.
Siitä on nyt reilut 3v. Vierailemme heillä edelleen. Ei meistä ystäviä tule koskaan, mutta pärjäämme vierailujen ajan kuten aikuisten kuuluukin.
Kaikilla on oikeus vanhempiinsa mutta minusta puoliso menee vanhempienkin edelle.
jatkan vielä tuota aloitustani.
Näyttää siltä, että minä olen koko miehenisuvun silmissä hylkiö. Minua ei edes haluta minnekään mukaan, ketään ei haittaa vaikken ole paikalla. Haluaisin olla tekemisissä hänen sisarustensa kanssa, mutta he eivät halua olla minun kanssani tekemisissä.
Olen varmaankin antanut itsestäni töykeän kuvan. Menen jotenkin todella lukkoon, jos tunnen oloni epämukavaksi. Tähän asti olen ollut ulospäinsuuntautunut, eikä minulla ole ollut ongelmia toisten ihmisten kanssa jutustellessani. Jotenkin olen kuitenkin muuttunut epävarmaksi ja hiljaiseksi, ehkä jopa töykeän tuntoiseksi.
Olette oikeassa siinä, että puolison pitäisi mennä perheen edelle viimeistään siinä vaiheessa kun lyödään hynttyyt yhteen. Näin ei ole tilanteessani käynyt. Anoppi on edelleen esim. mieheni työpaikalle ilmoitettu lähiomainen, johon otetaan yhteyttä mikäli jotain sattuu.
Tuntuu oikeasti, että kohta lähden tästä. Edellisessä suhteessani elin 5 vuotta, joista 3 meni huonosti. Siitäkin oli vaikea irtaantua. Ongelmat johtuivat muista kuin appivanhempi-syistä. Miten minä tästä osaan lähteä, rakastan miestäni yli kaiken.
miehellesi miltä tuntuu. ja se lähinomainen kuuluisi olla sinä eikä anoppi. fiksu mies olisi asian muuttanut jo alussa pyytämättä. lyö asiat pöytään ja käske valita joko sinä tai anoppi. jos rakastaa valitsee sinut. miehesi taitaa olla niitä miehiä jotka eivät tee mitään ennen kuin joku, yleensä vaimo, pistää miehen valisemaan.
älä jää kärvistelemään ja miettimään koska siitä kärsit vain itse. tee asialle jotain. tsemppiä sinulle, niitäkin miehiä on joille vaimo on se nro yksi :)
Voi kuule, olen kertonut monta monta kertaa, jopa niin monta, ettei mieheni enää jaksa kuunnella.
Olen miettinyt laitanko mieheni valitsemaan perheensä tai minun välillä. Minusta se ei ole oikeudenmukaista miestäni kohtaan. Pelkään myös, että hän valitsee jonkun muun kuin minut. Tällä hetkellä ei ole rahatilanne niin hyvä, että voisin ottaa ja muuttaa muualle.
miehellä ole mitään virkaa joka ei vaimonsa puolia pidä. minä antasin kenkää mokomalle vätykselle.
ja lähin omainenko pitäisi aina sitten vaihtaa kun tyttöystäväkin vaihtuu.
Ymmärrän että vaimo on lähin omainen, mutta kun ollaan vielä avomallissa, se on vähän kyseenalaista, varsinkin kun suhde ei edes ole järin pitkä.
Seurustelu, jolloin vasta mietitään ja katsastellaan, on eri asia kuin avoliitto. Avoliitto solmitaan siinä missä avioliittokin. Avoliitossa elävillä ihmisillä on päätös olla ja elää yhdessä, vain virallistaminen maistraatissa tms. puuttuu.
Mielestäni en vaadi liikoja, jos haluan olla lähiomainen, jolle mahdollisesta onnettomuudesta kerrotaan.
Seurustelu, jolloin vasta mietitään ja katsastellaan, on eri asia kuin avoliitto. Avoliitto solmitaan siinä missä avioliittokin. Avoliitossa elävillä ihmisillä on päätös olla ja elää yhdessä, vain virallistaminen maistraatissa tms. puuttuu.
Mielestäni en vaadi liikoja, jos haluan olla lähiomainen, jolle mahdollisesta onnettomuudesta kerrotaan.
noita avoliitto päätöksiä tehdään aivan liian kepeästi. Oletko seurannut muita palstoja, missä miehet kirjoittavat "avoliitoistaan", tulee kieltämättä mieleen että he ymmärtävät asian vähän toisin.
Itse koen, että avoliitto nimenomaan on sitä toiseen tutustumista ja yhteiselämän harjoittelua. Vasta kun liitto on virallistettu, voidaan puhua sitoutumisesta.
Moni muutta yhteen kovin nopeasti, ei edes tunneta toista kunnolla. Toiset taas elinkustannusten alentamiseksi.
Hyvin mahdollista, että monet solmivat avoliiton liian helposti. Meidän tapauksessamme asiasta kuitenkin puhuttiin pitkään ja hartaasti. Tiedostimme molemmat mihin olemme ryhtymässä ja miten vakavasti asia otetaan.
Ainoa, joka asiaa ei tiedosta on anoppini, joka ei vieläkään tunnusta minun asuvan tässä asunnossa täysivaltaisena asukkaana. No, en minä tietenkään mieheni asuntolainaa lyhennä, mutta olen silti tämän asunnon emäntä ja valtias siinä missä miehenikin.
"et tietenkään miehesi asuntolainaa lyhennä" mutta muuten sinulla pitäisi olla kaikki oikeudet. Huomaatko ristiriidan.
Olisitko valmis ottamaan sellaisen vastuun, että joutuisit pahassa tilanteessa tekemään päätöksiä, jotka vaikuttaisivat miehesi terveyteen. Onko sinulla esim. tarpeeksi tietoa miehesi menneisyydestä ja sukurasitteista. Jos sinuun pitäisi ottaa ensimmäisenä yhteys, sinulla pitäisi myös olla kaikki vastaukset valmiina, niitä kysyttäessä.
Pikkuisen kyllä tuntuu, että olet tehnyt asiasta arvovalta kysymyksen, jos olet itsestäsi varma, ei moisella olisi tarvetta itsetuntoa pönkittää. Kaikki aikanaan.
Huomaan, että yrität provosoida minua. Onnistut siinä tavoitteessa ehkä hieman enemmän kuin haluaisin antaa ymmärtää.
Tiedän kyllä mieheni terveydentilan vallan hyvin tällä hetkellä sekä menneisyydestä. Tunnen myös nuo "sukurasitteet".
Olen ehdottanut miehelleni, että maksan osani lainasta, mutta koska tuloni ovat mitä ovat, ei mieheni parempi tuloisena halua lompakkoani asialla rasittaa.
Joo, arvovaltaahan minä haen takaa. Eikö me kaikki. Miksi anopilla pitäisi olla kotonani arvovaltaa enemmän kuin minulla? On ristiriitoja ja on Ristiriitoja. Huomaatko omasi?
näin? Onko anoppisi mahdollisesti takaajana asuntolainassa.
Ihan vinkkinä vain, lue avoliittopalstalta, miten lie oasis, siinä mahdollisia mietteitä miehen päästä. Olisi muutenkin syytä silmäillä muitakin palstoja, sieltä kun saa enemmän miehen näkökulmaa, kuin tältä anoppi palstalta.
En yritä provosoida, ihmettelen vain ajatuksiesi kulkua. Itselleni ei koko elämäni aikana ole moiset asiat tulleet edes mieleen, että pitäisi vaatia...
mieheni on sen verran hyvin toimeentuleva, ettei tarvi äitiä ottaa takaajaksi mihinkään.
Kyllä minulle tulee mieleen vaatia, jos täällä kerran asun -mieheni pyynnöstä- niin kyllä minulle kuuluu talon emännyys ja miehelleni isännyys. Anopilla ei ole täällä mitään valtuuksia.
Jos sinä alistut kotonasi siihen, että anoppi pompottaa ja tekee sinulle kuuluvia kotiaskareita niin se on sinun häpeäsi. Minä huolehdin kyllä omasta kodistani, siihen ei anopin tarvitse puuttua.
pettymys, minulla ei ole, eiko ole ikinä ollutkaan mitään anoppiongelmia. Hän on minulle erittäin läheinen ihminen, kuin toinen äiti.
Ikinä ei ole minua pompotellut, eikä minulla ole ollut tarvetta pompotella häntä. Itsetuntoni on kestänyt hänen rakkautensa poikaansa ja minut hän otti heti omaksi tyttärekseen.
Kun tuonta vaatimuslistaasi nyt väsäät, lisää ihmeessä siihen myös testamentti, avokkina kun et ole edes perillinen. Onhan tuo 2vuoden suhde mielestäsi varmasti sen arvoinen.
Muista sanonta, naisia tulee ja menee, äiti vain pysyy.
voi kuule, minä en ole tavaran perään, en todellakaan.
Sinulle onni, että saat viettää onnellista elämää anopin kanssa. Toivottavasti kuitenkin tajuat, että niin ei ole kaikilla. Ja joskushan sen suhteen pitää alkaa, meillä se alkoi 2 vuotta sitten. Oletko itse ollut jossain "epäsuhteessa" siihen asti, että pappi aamenensa sanoi? Oletkohan vielä niitä lahkolaisia, jotka eivät hyväksy avoliittoja vaan pitävät niitä syntinä? Jos näin on, niin minä pidän syntinä toisten panettelua ja muiden ongelmien vähättelyä. Sinä syyllistyt siihen.
Toivon todellakin elämääsi vain hyvää, anopille ja miehellesi myös. Toivottavasti joskus koet jotain järisyttävää (hyvää tai pahaa), että rupeat tuntemaan empatiaa muita kohtaan. Nyt et sitä osaa näköjään kokea. Olet kypsymätön mieleltäsi, toivottavasti kypsyt joskus.
Kiitos ja kuulemiin.
Itselläni sama ongelma. Tosin eri syistä. Olen ratkaissut tilanteen sillä, että meille ei miehen sukulaisia kutsuta jotka eivät osaa käyttäytyä enkä itse aio todellakaan mennä heille kylään.
Itselläni ei myöskään aina tämä yhteys tulevien appivanhempien kanssa tunnu toimivan, mutta sinun tilanteeseen verrattuna meillä tuntuu olevan vielä helppoa. Voimia sinulle! Olet kyllä melko vaikeassa tilanteessa. Tuntuu, että appivanhempasi ovat melko sidoksissa edelleen omaan poikaansa. Jotenkin ensimmäinen ajatus oli, että heidän on tunnettava sinut jotenkin uhkaksi- upsista, satuitkin tulemaan tähän heidän symbioosiin.
Mielestäni voit reilusti nostaa kissan pöydälle ja ottaa puheeksi sen, että nyt on loukattu ihan tarpeeksi ja, ettei kenenkään moiseen tarvitse alistua. Jos tilanne johtaa välien katkeamiseen, niin eihän sen tarvitse heidän poikansa osalta katketa, vain ainoastaan sinun. Monesti mieskin voi olla aikas tiukassa rakosessa suhteessa vanhempiin. Jos perheessä on totuttu tietynlaiseen alistustapaan, niin miehellesi voi oikeasti olla tosi vaikea tilanne vastustaa vanhempia. Uskon kuitenkin, että hän on puolellasi. Mielestäni työkaverini sanoi hyvin kuvatessaan omia välejään appivanhempiaan kohtaan, että hänen ei tarvitse miellyttää enää ketään. Hän myös sanoo aina, että elämä on lyhyt ja hän aikoo viettää sen sellaisten ihmisten seurassa, joissa tuntee olonsa hyväksi. Olen itsekin alkanut pikku hiljaa väistymään omissa appivanhenhmpisuhteissa takavasemmalle. Se tuntuu olevan ainut keino, jolla itse pysyy tervejärkisenä.
Meillä appivanhemmat puuttuvat vähän liian hanakasti asioihimme ja ottavat kantaa. Itse, kun satun vielä olemaan sellainen napakasti takaisin sanoja, niin hyi kauheeta- tämä miniäpä ei tunnu asettuvan ruotuun! Sain joskus riidan yhteydessä kommenttia appivanhemmilta juuri tästä suoraan puhumisesta ja kannanotosta. Aion kuitenkin säilyä samanlaisena kuin olen, muuten oikeasti tuntisin puristuvan lattian rakoon heidän alistaessa. Tuntuu, että voisi kirjoittaa sitä sun tätä vuosien varrella sattuneita asioita, mutta taas tuntuu päässä kohisevan ja kiukku lisääntyvän pelkistä ajatuksista :( Näin ollen unohdan kaikki heihin liittyvät asiat ja toivotan sinulle kaikkea hyvää elämässäsi! Asioilla on aina tapana järjestyä!
viemään, vaikka haluaisitkin. Vanhempien kanssa voi tulla paussia, mutta palautuu ennalleen kun teidän tarinanne on ohi.