Olen normaalipainoinen, syön ruokaa, en oksenna, en kiduta itseäni salaatinlehdellä per päivä, rakastan hyvää ruokaa, hemmottelen itseäni välillä herkuilla, tiedän ravintoasioista paljon ja tiedän mikä on terveellinen ruokavalio.
Kolikon kääntöpuoli: olen kytännyt syömisiäni suurin piirtein 5 vuotta, laskenut kaloreita, minulla on aivan hirveä lihomisen pelko, vihaan vartaloani ja varsinkin läskimuhkuroita reisissä ja säärissä ja pyllyssä, inhoan katsoa peiliin, retkahdan syömään herkkuja, jostaa seuraa kauhea morkkis ja itseinho, tiedän useimpien ruokien summittaiset kalorimäärät ulkoa, kirjoitan ylös jokaisen syömäni ruoan kalorimäärät, punnitsen itseni 2 krt. päivässä (aamulla ja vielä illallakin, jotta voi arvioida kuin paljon tulisin aamulla painamaan), haluan olla laiha, laihempi...Ruoka ja painontarkkailu ja laihtuminen ovat pakkomielteitä minulle. Kun painoni tippuu kilonkin, leijun pilvissä onnesta.
En ole anorektikko, en bulimikko, en ortoreksikko,...mikä minä olen? Olenko normaali? Olenko sairas? Mitä tämä on? Addiktio? En edes halua siitä eroon, en edes osaa ajatella elämää jossa en ajattelisi kaloreita tai punnitsisi itseäni. Tähänkö tämä elämä hujahtaa? Tiedän, että typeräähän tämä on mutta en osaa hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen.
Aiemmin tuntui hyvältä kun ihmiset sanoivat että "olet tosi hoikka" tai "oletpa laihtunut" tms. mutta nykyään se tekee minut vihaiseksi, koska tekisi mieli huutaa heille päin naamaa että "ettekö te hölmöt näe että mä olen läski, miksi te valehtelette mulle?". Vaan enhän mä tietenkään sitä tee, hyväähän ihmiset vain tarkoittavat. He eivät vain tiedä että minä haluaisin olla vielä paljon laihempi. Enkä minä sitäkään sano ääneen, koska se olisi noloa.
Kolikon kääntöpuoli: olen kytännyt syömisiäni suurin piirtein 5 vuotta, laskenut kaloreita, minulla on aivan hirveä lihomisen pelko, vihaan vartaloani ja varsinkin läskimuhkuroita reisissä ja säärissä ja pyllyssä, inhoan katsoa peiliin, retkahdan syömään herkkuja, jostaa seuraa kauhea morkkis ja itseinho, tiedän useimpien ruokien summittaiset kalorimäärät ulkoa, kirjoitan ylös jokaisen syömäni ruoan kalorimäärät, punnitsen itseni 2 krt. päivässä (aamulla ja vielä illallakin, jotta voi arvioida kuin paljon tulisin aamulla painamaan), haluan olla laiha, laihempi...Ruoka ja painontarkkailu ja laihtuminen ovat pakkomielteitä minulle. Kun painoni tippuu kilonkin, leijun pilvissä onnesta.
En ole anorektikko, en bulimikko, en ortoreksikko,...mikä minä olen? Olenko normaali? Olenko sairas? Mitä tämä on? Addiktio? En edes halua siitä eroon, en edes osaa ajatella elämää jossa en ajattelisi kaloreita tai punnitsisi itseäni. Tähänkö tämä elämä hujahtaa? Tiedän, että typeräähän tämä on mutta en osaa hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen.
Aiemmin tuntui hyvältä kun ihmiset sanoivat että "olet tosi hoikka" tai "oletpa laihtunut" tms. mutta nykyään se tekee minut vihaiseksi, koska tekisi mieli huutaa heille päin naamaa että "ettekö te hölmöt näe että mä olen läski, miksi te valehtelette mulle?". Vaan enhän mä tietenkään sitä tee, hyväähän ihmiset vain tarkoittavat. He eivät vain tiedä että minä haluaisin olla vielä paljon laihempi. Enkä minä sitäkään sano ääneen, koska se olisi noloa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olet täysin samanlainen kuin minä!
En halua edes apua, haluan vain olla ja toimia näin.
aivan sama kanssa. Kaikki.. luulin lukevani omaa tekstiäni :)
Siis mullakin on ihan sama juttu! Ollu siitä asti ku laihdutin 10kg eli itseni normaalipainoiseksi kaksi vuotta sitten. Olen normaalin kokoinen, syön paljon mutta terveellisesti ja liikun melkein joka päivä.
Joka päivä lasken kaloreita ja varon menemästä yli 1800:n. Tosta oon kehittänyt ittelleni semmosen rajan et jos syön sen yli ni masennun ehkä viikoks. Paheitani ovat irtokarkit ja sit kaikki semmoset mahd. epäterveelliset murot ja myslit. Kauhee morkkis seuraa niitten syömisestä.
Ja mulla on kans niin, että jos vaaka/mittanauha näyttää pienenkin positiivisen muutoksen tapahtuneen, niin leijun pilvissä sen päivän!
Muakin kiinnostais, että ONKO TÄMÄ SYÖMISHÄIRIÖ VAI EI.
kyllä tämä luokitellaan minusta syömishäiriöksi, tai ainakin osastolla missä oon käynyt niin puhutaan syömishäiriöstä.. vaikka ei ookkaa mikään bulimia tai anoreksia tai BED..
Tosiaankin!
Syömishäiriö voi olla myös ns. epätyypillinen jolloin se ei esim. täytä kaikkia anoreksian kriteerejä mutta useita. Mielestäni silloin kun elämä pyörii laihdutuksen syömisen tarkkailun ympärillä niin paljon että se vaikuttaa negatiivisesti päivittäiseen elämään niin voidaan puhua jonkinlaisesta sh:sta.
Mutta mikä tämä tämmöinen syömishäiriö on nimeltään? Tuntuisi hölmöltä lähteä minnekään hakemaan apuakaan, koska fyysisesti tämä ei mitenkään uhkaa hyvinvointiani. Ainakaan tällä hetkellä, kun vielä olen himpun verran normaalipainon yläpuolella. Korvien välissä tämä ongelma on...
Tavallaan lhdullista mutta tietenkin huolestuttavaa todeta etten ole ainoa, joka tästä kärsii. Pakkomielteestä. En usko että tästä pääsee eroon, en ainakaan osaa kuvitella..
No onko sillä nimellä tai diagnoosilla väliä? Kaikelle ei ole nimeä, syömishäiriö kuin syömishäiriö. Sh on psyyken sairaus joka ei näy läheskään aina ulospäin eikä katso painoa. Kyllä apua tulisi saada oli se minkämuotoinen sairaus hyvänsä. Suosittelen että varaat vaikka ajan omalääkärille ja sitä kautta saat apua ennenkuin ongelma menee vakavaksi, seuraukset voi olla tuhoisia. Hae apua, tsemppiä ja voimia sulle!!
Myös minulle painon tarkkailu, ruoka ja laihtuminen ovat muodostuneet pakkomielteiksi. Mitä enemmän laihdun, sitä lihavammaksi tunnen itseni. Laihtumisesta saa mahtavat kicksit! =)
Just se on se avainsana. You get your Kicks!
Se voi vaihtua urheiluhulluuteen, tai ihan mihin tahaansa muuhun. Esimerkiksi, ettei voi kayttaa 32:a suurempaa kokoa . . . .
Yrita hankkia apua. Jos se ei auta, niin ainakin saat mittariston (syomis liikuntakaavakkeen kayttoosi), jotta pysyt realiteeteissa.
Sama juttu... Mulla tosin ilmenee myös ajoittaista paastoamista, eli olen niin kauan syömättä kunnes joku kiva mieliteko saa vallan... Ja välillä saatan ahmia 8 tuntia putkeen, eikä tunnu missään... Olen myös huomannut sen että kun olen "paastolla", niin tekee mieli seksiä. Kun mässyttelen, niin menee parikin viikkoa ennen kun voi edes harkita haluavansa... Tiedän, että mulla on ongelma, mutta koska olen norm. painoinen niin en edes saisi mitään hoitoa vaikka hakisin...
Kaikenpainoisen syömisongelmaiset saavat apua, eivät vain alipainoiset. Kannattaisi ottaa asioista selvää. Nykyään on erilaisia vertaistukiryhmiä joissa voi käydä ja osastollekkin pääsee, tosin pitkät jonot on esim. Lappariin. Apua voi saada siitä että käy ravitsemusterapeutilla, jonne oma lääkäri määrää tai itse ottaa yhteyttä. Keskusteluapua saa myös psykologeilta. Sh kun on psyyken sairaus. Jos sairaus vaatii osastohoitoa niin laittaavat jonoon osastolle tai sinne pääsee heti.
Todellisuus täällä helsingissä on ainakin se ettei apua heru... Ja koska on niin pienet resurssit, niin eipä niillä ole kapasiteettia hoitaa ketään joka hengissä pysyy!!! Ainahan voi soitella auttaviin puhelimiin, on sitten ongelma tai ei... Sellainen apu harvoin vain toimii kenellekkään... Jospas ihan itse ottaisit asioista selvää, ennen kuin rupeat mua neuvomaa.. Tässä nyt on kamppailtu jo vuosia joten enköhän mäkin tiedä aika helvetin hyvin mistä puhun... piste ja kiitos!
Juu en tarkoittanut hermostuttaa. Niin tuo on totta että ne resurssit on rajalliset ikävä kyllä. Luulisi että sielläpäin saisi just parhaiten apua mutta taitaa olla aika harva esim. bediä sairastava joka saa sairaala-apua. Olen kyllä kuullut (siis itseiltään, ei mitään huhuja) että normaalipainoisia esim. bulimiaa sairastavia otetaan osastolle opettelemaan täsmäsyömistä. Mutta siinäki se että kauanko siellä saa olla. Nykyään nämä sh ongelmat on jo niin yleisiä että ihme kun ei ole enempää siihen erikoistuneita yksiköitä. Onko omalääkäristä ollut mitään apua, oletko päässyt esim. ravitsemusterapeutille? Itselläni omalääkäri on ainakin sellainen että ei mitään apua, monet lääkäritkin tuntuvat tietävän aivan älyttömän vähän ylipäätään syömishäiriöistä.
Hei, Kuulostat minusta anorektikolta, mutta aina ei osuta ihan nappiin, kun puhutaan "omasta kuvasta" tai "fiilislihavuudesta" tai muuten vaan "tuntuu vaaralta elaa nahkansa sisalla".
Mulla on anorexia ja mulla on tismalleen nuo samat oireet. Saatan suuttua, kun joku sanoo, etta naytan hyvalta tai "olen hyvassa kunnossa" tai joskus ihan mika tahaansa repliikki piinaa. Lisaksi naan peilissa muhkuroita, joita aviomieheni ei ainakaan tunnusta nakevansa. Jos oikein naytan, mieheni sanoo, etta ihossa on lihaspoimuja - se ei aina ole selluliittia. Uskokoon, kuka tahtoo . . .
Kirjoita minulle, jos haluat!
Gren
Samaan porukkaan kuulun täydellisesti!