Kerron nyt oman tarinani teille, kommentoikaa ja antakaa neuvoja jos tahdotte, myös minua itseäni voi kritisoida halutessanne, sillä se vain kasvattaa minua ihmisenä.
Olen ollut avoliitossa mieheni kanssa 18-vuotiaasta lähtien, hän minua kuutisen vuotta vanhempi. Alusta lähtien olimme todella paljon yhdessä ja kihloihinkin menimme, miehen aloitteesta jo muutaman kuukauden päästä suhteen aloittamisesta. Hän niin tuntui elämäni mieheltä, ja tuntuu kyllä edelleen kaikesta huolimatta. Olemme kerran aikaisemmin eronneet neljä vuotta sitten mieheni väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi, jolloin minulle riitti. Koskaan ei ole mitään pahempaa tapahtunut, aina kuitenkin jotain kädestä puristamista ja vähän tukistamista, enenmmän sellaista henkistä väkivaltaa ja silloinkin mieheni ollessa humalassa ja vahvasti. Palasimme kuitenkin takaisin yhteen reilun kuukauden kuluttua jolloin luvattiin toisillemme lupaus paremmasta tulevaisuudesta ja suhteesta. Sen suhteen uudelleenrakentaminen oli rankkaa sillä kumpikin oli puolillaan ehtinyt eron aikana jotain touhuta. Meni aikaa että sen yli päästiin ja takaisin päiväjärjestykseen. Ostettiin asunto jossa elämämme yhdessä parani ja meillä oli kivaa keskenämme. Aloimme sitten muutama vuosi sitten rakentamaan taloa jonka jälkeen saimme lapsen, kummankin toivomuksesta. Silloin raskausaikana kaikki ikävä jälleen alkoi. Mieheni huiteli pitkin kyliä, tuli kotiin milloin halusi, kapinoi. Kerran jopa ennen baariin lähtöä heitti minua tuolilla, mutta ehdin onneksi väistää vatsani kanssa. Olin silloin jo seitsemännellä kuukaudella raskaana. Saman illan aikana juoksin yöpaitasillani avojaloin kahdenkymmenen asteen pakkasella häntä pakoon. Koko kohtaus alkoi siitä kun ensin pyysin miestäni jäämään kotiin, sillä kaipasin seuraa. Ja kun se ei auttanut niin siinä häntä yritin saada jäämään komentamalla. Ja näin sitten kävi. Monet kerrat hän on lähtenyt niin että olen ollut jo nukkumassa ja hän on häipynyt sillä aikaa. Kaikkea tällaista on aina sattunut ja kaiken olen anteeksi antanut, vaikkei ole pyytänytkään. Olen vain toivonut itselleni mukavaa ja luotettavaa perhettä. Tiedän että myös miehenikin, hän vain aina kovasti kapinoi. Ikinä hän ei ole hyväksynyt minun menemisiäni ystävieni kanssa vaan olen ne jättänyt kiltisti tekemättä kun hän on pyytänyt / komentanut. Aivan idioottimaista. Nyt muutama vuosi lapsen syntymän jälkeen menin takaisin töihin, jolloin pääsin jälleen aikuisten ihmisten kanssa tekemisiin. Olen jopa vastoin hänen tahtoaan käynyt tanssimassa ja pitämässä hauskaa,jolloin hänelle se on ollut maailmanloppu kun joutuu jäämään lapsen kanssa yksin kotiin ja minä olen ties missä. Aina olen ollut miehelleni luottamuksen arvoinen, vaikkei hän minulle. Nyt tilanne meni niin pahaksi että erosimme koko kevään miettimisen jälkeen, hän siis juhli menemään koko talven ja kevään ja kesän jota minä seurasin hiljaa vierestä. Sunnuntaisin kyllä hänelle kelpasin, mutta hän ei enään ymmärtänyt miksei itse enään kelpaa minulle. Siksi se seksi meidän välillämme kuoli, Ei siitä minua voi syyttää, haluja olisi kyllä ollut mutta ei varsinaisesti tällaisesti käyttäytyvälle miehelle. Seksi on muuten aina ollut hyvää ja intohimoista, mutta sen harrastaminen ei enään tuntunut hyvältä. Hän sitten sanoi haluavansa erota, oli jo joku toinen nainen kuvíoissa, minua monta vuotta nuorempi, ihan lapsi. Mieheni ei ole kertaakaan soittanut perään, ei edes lapsensa vointia kysy tai että miten me pärjätään. Hänelle tämä oli ilmeisesti suuri helpotus kun nyt voi kotona mennä ja tulla kuin haluaa, ja harrastaa uusilla vekottimilla yökaudet, hyvä jos päivällä jaksaa sitten töihin. Ei hänellä ole aikaa omalle lapselleen koska siirtää omaa surutyötään esittämällä kovaa ja näyttämällä kaikille kuinka kovaa hänellä menee. Yhteiset tuttavamme ovat varmoja että hänellä on jokin iän tuoma kriisi jota nyt käy läpi kesän ajan ja kun syksy tulee,hänellekin se itku tulee vasta sitten. Sitten kun ei ole enään lämmintä ja ei ole enään niin mukavaa ryypätä kavereiden kanssa kuin kesällä,jolloin nyt varmasti on mukavaa olla poikamiehenä. Mutta toivottavasti itse olen tästä siihen mennessä selvinnyt ja vahvistunut etten enään siinä vaiheessa välitä hänestä ollenkaan jos siinä niin käy että katuu jälkeenpäin. En itse osaa niin toivoa, enkä haluakaan sillä pakko jatkaa omaa elämää jotenkin. Suren nyt ja jatkan sitten kun tämä helpottaa. Olen miehelleni sanonut antavani kaiken anteeksi ja toivoisin meidän kaikkien vuoksi meidän voivan vielä palata yhteen, tutustua uudelleen, rakastaa enemmän ja saada palaset paikoilleen. Hän ei anna minulle ollenkaan vastausta että miettiikö edes. Olen todella rikki itse, olen viime viikot vain itkenyt ja olen laihtunut neljä kiloa muutaman viikon aikana, sillä ruoka ei maistu ollenkaan. Hyvä kun juuri ja juuri olen lapseni saanut hoidettua, senkin itku kurkussa ja välillä itken, jolloin lapsi on ihan ihmeissään siitä miksi äiti itkee. Tiedän että nämä itkut pitäisi itkeä niin että hän ei sitä näe, mutta tahdon hänen myös oppivan että itkukin on sallittua ja se ei ketään huonoksi ihmiseksi tee jos asioita itkun kautta purkaa. Toki monet itkut olen Onko kenelläkään samanlaista kokemusta reilun kolmikymppisen miehen kanssa, voiko se olla jotain ikään ja vanhenemiseen liittyvää.. olenko typerä kun antaisin hänelle kaiken anteeksi ja antaisin ns. pallon hänelle miten tässä taas voitais jatkaa. Toki hän tietää itsekin että se toisen väkivallalla uhkaileminen täytyisi loppua kertalaakista, mutta voiko se loppua. Auttakaa, miten itse tekisitte minun tilanteessani.
Olen ollut avoliitossa mieheni kanssa 18-vuotiaasta lähtien, hän minua kuutisen vuotta vanhempi. Alusta lähtien olimme todella paljon yhdessä ja kihloihinkin menimme, miehen aloitteesta jo muutaman kuukauden päästä suhteen aloittamisesta. Hän niin tuntui elämäni mieheltä, ja tuntuu kyllä edelleen kaikesta huolimatta. Olemme kerran aikaisemmin eronneet neljä vuotta sitten mieheni väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi, jolloin minulle riitti. Koskaan ei ole mitään pahempaa tapahtunut, aina kuitenkin jotain kädestä puristamista ja vähän tukistamista, enenmmän sellaista henkistä väkivaltaa ja silloinkin mieheni ollessa humalassa ja vahvasti. Palasimme kuitenkin takaisin yhteen reilun kuukauden kuluttua jolloin luvattiin toisillemme lupaus paremmasta tulevaisuudesta ja suhteesta. Sen suhteen uudelleenrakentaminen oli rankkaa sillä kumpikin oli puolillaan ehtinyt eron aikana jotain touhuta. Meni aikaa että sen yli päästiin ja takaisin päiväjärjestykseen. Ostettiin asunto jossa elämämme yhdessä parani ja meillä oli kivaa keskenämme. Aloimme sitten muutama vuosi sitten rakentamaan taloa jonka jälkeen saimme lapsen, kummankin toivomuksesta. Silloin raskausaikana kaikki ikävä jälleen alkoi. Mieheni huiteli pitkin kyliä, tuli kotiin milloin halusi, kapinoi. Kerran jopa ennen baariin lähtöä heitti minua tuolilla, mutta ehdin onneksi väistää vatsani kanssa. Olin silloin jo seitsemännellä kuukaudella raskaana. Saman illan aikana juoksin yöpaitasillani avojaloin kahdenkymmenen asteen pakkasella häntä pakoon. Koko kohtaus alkoi siitä kun ensin pyysin miestäni jäämään kotiin, sillä kaipasin seuraa. Ja kun se ei auttanut niin siinä häntä yritin saada jäämään komentamalla. Ja näin sitten kävi. Monet kerrat hän on lähtenyt niin että olen ollut jo nukkumassa ja hän on häipynyt sillä aikaa. Kaikkea tällaista on aina sattunut ja kaiken olen anteeksi antanut, vaikkei ole pyytänytkään. Olen vain toivonut itselleni mukavaa ja luotettavaa perhettä. Tiedän että myös miehenikin, hän vain aina kovasti kapinoi. Ikinä hän ei ole hyväksynyt minun menemisiäni ystävieni kanssa vaan olen ne jättänyt kiltisti tekemättä kun hän on pyytänyt / komentanut. Aivan idioottimaista. Nyt muutama vuosi lapsen syntymän jälkeen menin takaisin töihin, jolloin pääsin jälleen aikuisten ihmisten kanssa tekemisiin. Olen jopa vastoin hänen tahtoaan käynyt tanssimassa ja pitämässä hauskaa,jolloin hänelle se on ollut maailmanloppu kun joutuu jäämään lapsen kanssa yksin kotiin ja minä olen ties missä. Aina olen ollut miehelleni luottamuksen arvoinen, vaikkei hän minulle. Nyt tilanne meni niin pahaksi että erosimme koko kevään miettimisen jälkeen, hän siis juhli menemään koko talven ja kevään ja kesän jota minä seurasin hiljaa vierestä. Sunnuntaisin kyllä hänelle kelpasin, mutta hän ei enään ymmärtänyt miksei itse enään kelpaa minulle. Siksi se seksi meidän välillämme kuoli, Ei siitä minua voi syyttää, haluja olisi kyllä ollut mutta ei varsinaisesti tällaisesti käyttäytyvälle miehelle. Seksi on muuten aina ollut hyvää ja intohimoista, mutta sen harrastaminen ei enään tuntunut hyvältä. Hän sitten sanoi haluavansa erota, oli jo joku toinen nainen kuvíoissa, minua monta vuotta nuorempi, ihan lapsi. Mieheni ei ole kertaakaan soittanut perään, ei edes lapsensa vointia kysy tai että miten me pärjätään. Hänelle tämä oli ilmeisesti suuri helpotus kun nyt voi kotona mennä ja tulla kuin haluaa, ja harrastaa uusilla vekottimilla yökaudet, hyvä jos päivällä jaksaa sitten töihin. Ei hänellä ole aikaa omalle lapselleen koska siirtää omaa surutyötään esittämällä kovaa ja näyttämällä kaikille kuinka kovaa hänellä menee. Yhteiset tuttavamme ovat varmoja että hänellä on jokin iän tuoma kriisi jota nyt käy läpi kesän ajan ja kun syksy tulee,hänellekin se itku tulee vasta sitten. Sitten kun ei ole enään lämmintä ja ei ole enään niin mukavaa ryypätä kavereiden kanssa kuin kesällä,jolloin nyt varmasti on mukavaa olla poikamiehenä. Mutta toivottavasti itse olen tästä siihen mennessä selvinnyt ja vahvistunut etten enään siinä vaiheessa välitä hänestä ollenkaan jos siinä niin käy että katuu jälkeenpäin. En itse osaa niin toivoa, enkä haluakaan sillä pakko jatkaa omaa elämää jotenkin. Suren nyt ja jatkan sitten kun tämä helpottaa. Olen miehelleni sanonut antavani kaiken anteeksi ja toivoisin meidän kaikkien vuoksi meidän voivan vielä palata yhteen, tutustua uudelleen, rakastaa enemmän ja saada palaset paikoilleen. Hän ei anna minulle ollenkaan vastausta että miettiikö edes. Olen todella rikki itse, olen viime viikot vain itkenyt ja olen laihtunut neljä kiloa muutaman viikon aikana, sillä ruoka ei maistu ollenkaan. Hyvä kun juuri ja juuri olen lapseni saanut hoidettua, senkin itku kurkussa ja välillä itken, jolloin lapsi on ihan ihmeissään siitä miksi äiti itkee. Tiedän että nämä itkut pitäisi itkeä niin että hän ei sitä näe, mutta tahdon hänen myös oppivan että itkukin on sallittua ja se ei ketään huonoksi ihmiseksi tee jos asioita itkun kautta purkaa. Toki monet itkut olen Onko kenelläkään samanlaista kokemusta reilun kolmikymppisen miehen kanssa, voiko se olla jotain ikään ja vanhenemiseen liittyvää.. olenko typerä kun antaisin hänelle kaiken anteeksi ja antaisin ns. pallon hänelle miten tässä taas voitais jatkaa. Toki hän tietää itsekin että se toisen väkivallalla uhkaileminen täytyisi loppua kertalaakista, mutta voiko se loppua. Auttakaa, miten itse tekisitte minun tilanteessani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi!!! Ikävä kuulla tilanteestasi.. Olen elämää nähnyt ja kokenut kahden lapsen yh. Sen tiedän, että jos kerran lyö, lyö toistekin. Seepra ei pääse raidoistaan. Kokoa itsesi ja etsi itsellesi parempi mies, niitäkin jossain kiven takana on piilossa, ainakin itse niin uskon.. Aurinkoista kesän jatkoa sinulle ja lapsellesi :))
Hei!Oli pakko alkaa kirjottamaan sinulle,itselläni lähestulkoon sama tilanne..emme vain ole vielä eronneet..tai en tiedä kun mieheni on taas kavereittensa kanssa jossain juhlimassa ja minä tyttäremme 3v kanssa kotona.Aina kun hän lähtee tuntuu niinkuin koko maailma kaatuisi niskaan,en tiedä olen vain jotenki kiinni hänessä.Ollaan oltu yhdessä melkein 5v ja alussa kaikki oli ihanaa ja tunsin että hän on elämäni mies..mutta jotain tapahtui välillämme lapsen synnyttyä,hän alkoi olemaan öitä pois kotoa ja juomaan paljon ,valehtelemaan,käymään käsiksi ym.viimeksi kaks viikkoa sitten hän oli 2päivää pois ilmoittamatta mitään ja puhelin kiinni,sitten taas vääntyi kotiin niinku mitään ei olisi tapahtunut..ärsyttävää,herralta kun ei saa edes kysyä missä on yönsä viettänyt..ei siinä ei se kyllä enää kiinnostakaan mua..vaivaa kylläkin.Nyt taas eilen lähti hakemaan maitoa ja sillä tiellä on vieläkin..ei tietoa koska tulee vai tuleeko??epävarmaa tämä minunkin elämä!!Kysyisinkin sinulta miten sait nukuttua ym,kun miehesi lähti ja löysi uuden..miten selvisit siitä??itsellä tuntuu jo nyt niinkuin sydän olisi palasina ja koko elämä pilalla luojan kiitos on lapsi niin saa ajatukset aina välillä muuallekkin..mutta koko ajan hän on mielessä silti ja itku kurkussa.Kauheasti voimia sinulle.
Se tässä onkin että ensin kaksi viikkoa meni niin ettei saanut nukutuksi eikä syödyksi lainkaan. Oli todella jätetty olo, ei yksinäisempi enään voisi olla. Luulin ettei minulla olisi enään edes ystäviä,mutta kaikki ovat soitelleen, myös vanhatkin ystävät ja olleet todella pahoillaan. Kiitos heille siitä. Täytyy vain keksiä itselleen sitä tekemistä, minä itse aloitin uuden harrastuksen, juoksemisen. Ostin kengät ja juoksen itseni puhki. Eipähän tarvitse koko aikaa olla nyhjöttämäsä ja itkemässä vaan sen pahan olon voi purkaa näin, ja tuntuukin heti helpommalta lenkin jälkeen vaikka väsynyt on. Mutta saapahan purkaa pahaa oloaan ja ikävään (järjetöntä vielä ikävoidä miestäni, ei sitä todellakaan ansaitse)muuta ajateltavaa. Juuri tuota meilläkin on ollut,oikeastaan koko suhteemme ajan.Mies saattaa olla koko viikonlopun omilla teillään ja ei vastaa edes puhelimeen. Lopulta en edes soitellut perään. Antaa sen mennä ja menee edelleen. Tänään itse olin sitä mieltä etten jaksa lähteä mihinkään, mutta ystävät pelasti tilanteen, nyt menenkin oikein mielelläni. Lapsi miehelläni tänään ekan kerran yötä. Siinäpähän näkee mitä se minun elämä on ollut viime vuodet, vaikka mielelläni sitä teinkin. Tänään menen jos vaikka joku kiva mies sattuisi vastaan. Jostain niitä sellaisiakin löytyy vielä. Täytyy ajatella että nuori ihminen olen vielä alle kolmenkymmenen reilustikin että elämää on vielä jäljellä, varmasti myös sinulla. Sinun täytyy miettiä elämääsi tarkalleen, haluatko todella elää lopun elämääsi näin, vai kestätkö sen ikävän ja pahan olon että pääset siitä lopullisesti irti. Itselläni vielä alkuvaiheessa, mutta täytyy uskoa että tästä yli pääsee ja joskus olen vielä onnellinen. Ottajia kyllä olisi, kun vain oma halu olisi myös mukana. Sitten joskus kun tämä suru on käyty loppuun, voin ajatella uutta suhdetta, tai vaikka vain tuttavuutta, se joka antaisi sitä syliä ym. Tsemppiä, mutta se asia täytyy miettiä tarkkaan enenkuin teet liikettä suuntaan tai toiseen, nyt sinulla itselläsi voisi olla vielä paljon edessä ja mukavamman ja luotettavamman miehen kanssa. Usko! Minä uskallan jo toivoa!!!!