Tyttäremme synnyttyä tai oikeastaan jo raskauden alettua, mieheni on alkanut juoda (tarkoittaa useaan kertaan viikossa) ja käyttäytyä väkivaltaisesti. (Ryhdyimme yrittämään vauvaa mieheni aloitteesta, joskin minut oli helppo ylipuhua.) Mieheni on johtavassa asemassa suurehkossa yrityksessä ja työstressi on valtava ja luulisin ,että vauvan tulo oli sen kaiken lisäksi liikaa. Olin tilanteessa todella neuvoton ja hain apua, mistä löysin. Omat vanhempani ja ystäväni kuuntelivat ja tukivat.
Tilanne riistäytyi aivan käsistä vähän aikaa sitten lapsemme ollessa muutaman kuukauden. Mies kävi käsiksi ja sairaalareissuhan siitä minulle tuli. Anoppi on aina ollut kova tunkemaan asioihimme ja eräänä päivänä hän alkoi selittää minulle, kuinka huonosti minut on kasvatettu ja lapsuudenkotini on varmaan ollut surkea, koska puhun miehelleni niin rumasti. Olin siis todellakin anopin kuullen kerran sanonut miestäni juopoksi. Hermostuin niin kovasti siitä, että anoppi alkoi arvostella minun vanhempieni kasvatustyötä, että annoin tulla täysillä kaikki mieheni väkivaltaiset tempaukset. Anoppi ei hetkahtanutkaan vaan totesi kylmästi, että ehkä teidän olisi hyvä mennä johonkin terapiaan. Et kai sinä yksinhuoltajaksi halua ryhtyä. Ei siis ottanut mitään kantaa. Vähän tämän kohtauksen jälkeen sain kuulla mieheni veljeltä, että appeni on ollut aina väkivaltainen ja on hakannut sekä lapsiaan, että vaimoaan. Tämä oli mieheni taustoissa ihan uutta.
Onko täällä anoppeja, joilla olisi samanlainen tarina ja jotka voisivat avata sitä minulle anopin näkökulmasta. Oma ajatusmaailmani sanoo, että anopin pitäisi tuntea myötätuntoa minua kohtaan, koska hän on kokenut saman, mutta sainkin vain kiukkua ja halveksuntaa. Kokeeko anoppi epäonnistuneensa omassa kasvatustyössään tai katuuko ehkä sitä, että ei jättänyt väkivaltaista miestä ja salli miehensä lyödä lapsiaan. Lapsena väkivaltaa kokeneista miehistähän tulee usein itsekin väkivaltaisia.
Eli syyllisyyttä vai tunteiden kylmyyttä? Tunteeni anoppia kohtaan ovat tällä hetkellä todella ristiriitaisia ja appiukkoa en voi kuin halveksia.
Tilanne riistäytyi aivan käsistä vähän aikaa sitten lapsemme ollessa muutaman kuukauden. Mies kävi käsiksi ja sairaalareissuhan siitä minulle tuli. Anoppi on aina ollut kova tunkemaan asioihimme ja eräänä päivänä hän alkoi selittää minulle, kuinka huonosti minut on kasvatettu ja lapsuudenkotini on varmaan ollut surkea, koska puhun miehelleni niin rumasti. Olin siis todellakin anopin kuullen kerran sanonut miestäni juopoksi. Hermostuin niin kovasti siitä, että anoppi alkoi arvostella minun vanhempieni kasvatustyötä, että annoin tulla täysillä kaikki mieheni väkivaltaiset tempaukset. Anoppi ei hetkahtanutkaan vaan totesi kylmästi, että ehkä teidän olisi hyvä mennä johonkin terapiaan. Et kai sinä yksinhuoltajaksi halua ryhtyä. Ei siis ottanut mitään kantaa. Vähän tämän kohtauksen jälkeen sain kuulla mieheni veljeltä, että appeni on ollut aina väkivaltainen ja on hakannut sekä lapsiaan, että vaimoaan. Tämä oli mieheni taustoissa ihan uutta.
Onko täällä anoppeja, joilla olisi samanlainen tarina ja jotka voisivat avata sitä minulle anopin näkökulmasta. Oma ajatusmaailmani sanoo, että anopin pitäisi tuntea myötätuntoa minua kohtaan, koska hän on kokenut saman, mutta sainkin vain kiukkua ja halveksuntaa. Kokeeko anoppi epäonnistuneensa omassa kasvatustyössään tai katuuko ehkä sitä, että ei jättänyt väkivaltaista miestä ja salli miehensä lyödä lapsiaan. Lapsena väkivaltaa kokeneista miehistähän tulee usein itsekin väkivaltaisia.
Eli syyllisyyttä vai tunteiden kylmyyttä? Tunteeni anoppia kohtaan ovat tällä hetkellä todella ristiriitaisia ja appiukkoa en voi kuin halveksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
WAU!
"annoin tulla kaikki aviomieheni väkivaltaiset tempaukset"
JUURI NOIN!
Pitää sanoa totuus ja pitää puolensa!
Hyvä tyttö olen ylpeä sinusta!!!
Sinussa on ainesta ja tulet takuulla pärjäämään missä tilanteessa tahansa!
anopilta myötätuntoa voi odottaa. Hän on itse alistunut tilanteeseen ja antanut tavallaan luvan hakkaamiseen jo sillä että on jäänyt tuohon liittoon.
Itselläni hakkaavasta miehestä on kokemus nuoruudesta. Miehen isäpuoli pahoinpiteli vaimoaan ja lapsiaan. Valitettavasti tuo malli siirtyi myös silloiselle poikaystävälleni. Onneksi tajusin lähteä suhteesta, enkä sen jälkeen olisi suvainnut, en henkistä, enkä fyysistä väkivaltaa.
Ikävää että ehditte lapsen jo tehdä, se vaikeuttaa varmasti lähtöä. Yritä saada miehesi terapiaan tai sitten pelasta oma elämäsi ja lähde pois.
Älä odota niin kauan, että alistut tilanteeseen.
Samaa mieltä edellisen kanssa eli unohda koko anopin asenne, hän ei tajua enää mistään mitään, hän on ollut aikoinaan raukkis kun on jäänyt karseeseen liittoon ja kieltäytynyt näkemästä tilannetta missä elää.
Itselläni myös kokemus hakkaavasta sulhosta. Eli nuoruudessa seurustelin vuosia miehen kanssa jonka isä oli väkivaltainen ja löi äitiä, räyhäsi (ei ollut juoppo) ja kaikkea ikävää..
Kun kihlauduin ja muutin tämän miehen kanssa yhteen hän alkoi käyttäytyä kuten isänsä, eli löi ja pelotteli ja kaikkea mahdollista!
Säikähdin ja häivyin heti kun mahdollista. Häistä ja lapsista jo puhuttiin ! Eli ajoissa lähdin.
Kun yritin ongelmista puhua miehen äidille, hän joten merkillisesti kuittasi miehen väkivaltaisuuden ja kaiken kauhean (mies hajoitti myös asuntoamme ja irtaimistoa) sanomalla: "Kyllä sinussakin varmasti jotain vikaa oli ja syytä näihin riitoihin".
Huhhuh. Kyllä riidellä saa muttei riepotella,tuumasi oma äitini ja kamat pistettiin jakoon!
Tee sinä rakas alkuperäinen kirjoittaja samoin. Et varmasti kadu koskaan. Tuo anoppisi kuulostaa yhtä karsealta kuin tuo menneisyyteni kihlattuni äiti.
Kylmät väreet ovat useasti menneet selkääni pitkin kun olen ajatellut vuosien varrella että hitto soikoon jos olisi siinä tilanteessa vielä.
Joillakin anopeilla on ikävä tapa nähdä poikansa pyhimyksenä ja miniä kaiken pahan alkuna. Oma mieheni petti minua ja erosimme. Anoppini mielestä eromme oli minun vika. Avioliiton tai lähinnä vaimon pitäisi ottaa vastaan kaikki mitä tulee.
Minun mielestäni sinun ei pitäisi hakea tukea anopiltasi. Tilanteenne vaikuttaa aika huonolta ottaen huomioon tuon miehesi lapsuuden kodissa oppiman ratkaisunteko mallin eli hakkaamisen. Voisitte tietysti mennä terapiaan ja tehdä selvän pesäeron miehesi perheeseen, mutta onko miehesi valmis noin suureen uhraukseen.
Tutkimusten mukaan perheväkivalta alkaa ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen jos on alkaakseen ja jos ei ole jo sitä ennen alkanut. Sinulla lienee odotettavissa nyrkin iskuinen tulevaisuus.
Väkivalta lienee monessa perheessa tabu, anoppisi mielestä sinun tulisi pitää kulisseja pystyssä niin kuin hänkin on tehnyt. Sinuna kuitenkin eroaisin.