Kertokaas ihmiset mitä olette mieltä exän kanssa yhteen palaamisesta? Siis sellaisessa tapauksessa, että ero EI ole johtunut riidoista, rakkauden loppumisesta tai suhteen epätoimivuudesta. Tai muutenkaan syynä ei ole se, että suhde ei olisi toiminut tai että se olisi ollut jotenkin muuten huono tai puuttellinen. Syynä vain yksinkertaisesti erilleen kasvaminen tai jokin muu vastaava tilanne.. Esim. huono ajan kohta suhteelle tai jotain muuta tällaista.
Niin, että kertokaas nyt mitä olette mieltä? Ihan vain uteliaisuudesta kysyn.. Täällä on nimittäin näkynyt paljon kirjoituksia siitä, että exän kanssa ei kannata palata, sillä jos suhde kerran on joskus jo todettu huonoksi tai ei-toimivaksi, niin ei se sen kummemmaksi tule myöhemminkään. Mutta entä jos eron syy onkin ollut esim. tällainen: Molemmat tuntevat erotessaan edelleen suurta rakkautta ja toivovat ja haluavat vielä olla joskus yhdessä, mutta kokevat vain, että heidän aikansa ei ole aivan vielä.. Tekevät tavallaan palveluksen suhteelle, ja päättävät katsella maailmaa hieman eri vinkkelistä, jolloin heidän rakkautensa todella punnittaisiin. Jos heidän rakkautensa on aitoa ja todellista, niin silloinha sen rakkauden pitäisi vain kasvaa tuon eron myötä. Eikö? Ja kun on kokeillut muitakin (ei vakavassa mielessä) niin huomaakin, että kuka oikeastaan merkitsee ja kenelle.. Siinä se rakkaus punnitaan. Tutkimalla itseään ja suhdettaan. Ehkä tällainen juuri on sitä suurinta rakkautta, että päästää irti..? "Jos rakastat jotain oikein kovasti, päästä se menemään. Jos se palaa, rakasta sitä ikuisesti. Jos ei, ei se ole sinulle kuulunutkaan."
Minä uskon, että tuollainen tilanne voi auttaa näkemään, onko todella löytänyt sen oikean. Vai onko jossain vielä joku "parempi" tai "oikeampi". Ja jos näiden monien mutkien jälkeen kuitenkin päätyy yhteen, niin taitaa se oikea siinä todella olla. Tosin en usko, että kenellekään on olemassa vain yksi ainoa oikea. Mutta se oikea on se, jonka HALUAA sen olevan. Se, jonka kanssa haluaa loppuelämänsä olla, ja jonka kanssa tuntee sellaisen yhteyden, jollaista ei voi saavuttaa kuin sen kanssa, jonka haluaa olevan itselleen Se Oikea. Tahdostahan parisuhteessa kaikki lähtee.. Vai? Tahdosta olla toisen kanssa, ja jakaa kaikki ilot kuin surutkin.
Niin.. Siis kysymyshän oli, että onko tällaisella erolla ja yhteenpaluulla mielestänne parempi mahdollisuus toimia? Ihan vain objektisesta näkökulmasta katsoen..?
Kiitos vastauksista jo etukäteen! On vain kiva herättää keskustelua.. Ja hyvää joulun odotusta kaikille =)
Niin, että kertokaas nyt mitä olette mieltä? Ihan vain uteliaisuudesta kysyn.. Täällä on nimittäin näkynyt paljon kirjoituksia siitä, että exän kanssa ei kannata palata, sillä jos suhde kerran on joskus jo todettu huonoksi tai ei-toimivaksi, niin ei se sen kummemmaksi tule myöhemminkään. Mutta entä jos eron syy onkin ollut esim. tällainen: Molemmat tuntevat erotessaan edelleen suurta rakkautta ja toivovat ja haluavat vielä olla joskus yhdessä, mutta kokevat vain, että heidän aikansa ei ole aivan vielä.. Tekevät tavallaan palveluksen suhteelle, ja päättävät katsella maailmaa hieman eri vinkkelistä, jolloin heidän rakkautensa todella punnittaisiin. Jos heidän rakkautensa on aitoa ja todellista, niin silloinha sen rakkauden pitäisi vain kasvaa tuon eron myötä. Eikö? Ja kun on kokeillut muitakin (ei vakavassa mielessä) niin huomaakin, että kuka oikeastaan merkitsee ja kenelle.. Siinä se rakkaus punnitaan. Tutkimalla itseään ja suhdettaan. Ehkä tällainen juuri on sitä suurinta rakkautta, että päästää irti..? "Jos rakastat jotain oikein kovasti, päästä se menemään. Jos se palaa, rakasta sitä ikuisesti. Jos ei, ei se ole sinulle kuulunutkaan."
Minä uskon, että tuollainen tilanne voi auttaa näkemään, onko todella löytänyt sen oikean. Vai onko jossain vielä joku "parempi" tai "oikeampi". Ja jos näiden monien mutkien jälkeen kuitenkin päätyy yhteen, niin taitaa se oikea siinä todella olla. Tosin en usko, että kenellekään on olemassa vain yksi ainoa oikea. Mutta se oikea on se, jonka HALUAA sen olevan. Se, jonka kanssa haluaa loppuelämänsä olla, ja jonka kanssa tuntee sellaisen yhteyden, jollaista ei voi saavuttaa kuin sen kanssa, jonka haluaa olevan itselleen Se Oikea. Tahdostahan parisuhteessa kaikki lähtee.. Vai? Tahdosta olla toisen kanssa, ja jakaa kaikki ilot kuin surutkin.
Niin.. Siis kysymyshän oli, että onko tällaisella erolla ja yhteenpaluulla mielestänne parempi mahdollisuus toimia? Ihan vain objektisesta näkökulmasta katsoen..?
Kiitos vastauksista jo etukäteen! On vain kiva herättää keskustelua.. Ja hyvää joulun odotusta kaikille =)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tähän on kyllä todettava, että ihmismieli on sen verran "itsekäs", että jos todella jotakuta rakastaa, haluaa sen rakkaansa kanssa olla, oli se sitten "järkevää" tai ei. Sitä elämää jne. haluaa kokea rakastamansa ihmisen kanssa, eikä testailla rakkauttaan kokeilemalla muita.
Ja se runokin menee alunperin näin:
"If you love something,
set it free
If it comes back,
it's your's
If it doesn't,
it never was"
Useimmiten "syyttä" erotessa on kyse kuitenkin syystä - ja yleensä se syy on kyllästyminen.
Onko asia ja ihmiset muuttuneet eron aikana, on toinen kysymys, yhtä hyvin saattaa mennä todella hyvin vaikka koko loppuelämän, tai sitten sama "tarve" eroon odottaa taas hetken kuluttua kulman takana.
Onhan tuokin totta.. Mutta eihän toi runo poikennut siitä mun esittämästä kuitenkaan..? Vai? Tai ainakin mulla oli päässäni ihan toi sama tarkoitus kun tossa.. En tiedä sitten jos en saanut sitä kunnolla vain ilmaistua "paperilla"..
Ja onhan totta, että syy saattaa tosiaan olla kyllästyminen.. Ja yhtä todennäköistä on, että yhdessä pysytään koko loppu elämän kuin että ero tulee jälleen.. Fifty fifty.
Mutta kiitos sulle ajatuksesta. Ja mun pointti ei nyt tässä ollut varsinaisesti "muiden kokeileminen".. Vaan ihan vain uusien näkökulmien etsiminen suhteelle.. Jos ymmärsit mitä ajan takaa.. =)
tilanne on tämä: Seurustelin erittäin onnellisesti yli vuoden (lähes puolitoista) ja oli todella onnellinen. Olimme molemmat. Tuntui, kuin olisin löytänyt sielun kumppanin. Rakkaus oli syvää ja suurta ja kaiken kestävää..
Mutta tämän vuoden aikana sain kokea paljon tuskaa. Henkistä sellaista. Pari lähiomaistani kuolivat, sain keskenmenon, suuri leikkaus (hyvänlaatuinen kasvain) ja kaiken tämän rumban keskellä piti vielä keskittyä yo-kirjoituksiin! Aikani jaksoin porskuttaa, kunnes pääni "simahti". Masennuin ja ahdistuin ja oli paha olla. No vähemmästäkin stressistä ja surusta pää sekoaa! Enkä tietenkään osannut kohdistaa ahdistustani oikein. Luulin sen johtuvan siitä, etten enää rakastanut poikaystävääni. Luulin pahan oloni olevan sitä. Ja se ahdisti minua lisää.. Halusin kovasti rakastaa ja olla hänen kanssaan loppuelämäni, mutta minun oli vain paha olla.. Vaikka poikaystäväni oli koko tuon ajan oikein ihana ja seisoi rinnallani ja tukenani koko ajan. Hän oli varma, että selviämme. Hän sanoi tuntevansa sydämessään, että kuulumme yhteen.. Minusta se oli ihanaa, ja minäkin halusin uskoa niin. Ja lopulta päätin mennä oikein psykologille. Apua oli saatava, sillä itku-ja masennuskohtaukset olivat tuskallisia. Meille molemmille. Halusimme kuitenkin yhdessä olla vahvoja. Ja psykologi sai kuin saikin minut tajuamaan, mistä oikeastaan oli kyse. Liian paljon tapahtunut pienessä ajassa, ja pää meni liian lujaa eteenpäin. Tämä oli tavallaan minulle ikäänkuin "pysäytys". Pää ei kestänyt ja höyry nousi korvista. Oli siis aika rauhoittua ja surra rauhassa. Ja huomasin myös, että ahdistus ei johtunut rakkaastani.
Kuitenkin itkukohtaukseni jatkuivat, mutta vähenivät. Hoito ei ollut nopeaa, mutta tuotti tulosta kuitenkin. Tosin vain liian hitaasti.. Poikaystävänikin oli jo masentunut ja häntäkin tilanne ahdisti. Vaikka rakastimme toisiamme ja halusimme yhdessä selvitä, niin silti meistä tuntui, että ero oli paras ratkaisu ja myös palvelus toisillemme ja suhteelle. Kummatkin saisivat omaa aikaa käydä läpi tapahtumia ja suhdetta. Ja aikaa surra surut rauhassa. Ainahan se surutyö on tehtävä, oli tilanne mikä tahansa. Ja minähän en sitä koskaan ehtinyt tehdä, sillä aina tuli eteen jokin uusi murhe, ja vanhat saivat jäädä..
Nyt kun aikaa on kulunut kolme kuukautta ja olen säännöllisesti käynyt psykologilla, niin minä olen jo paljon paremmassa kunnossa. Olen osannut ottaa aikaa itselleni ja surra suruni. Nyt huomaan rakastavani edelleen. Ja haluan viettää hänen kanssaan elämäni vielä jonain päivänä. Ja tämän eromme aikana olemme keskustelleet meistä paljonkin, ja molemmat toivomme, että meillä olisi vielä joskus yhteinen tulevaisuus. Ja siihen myös uskon. Ja olemme katsoneet parhaaksi antaa ajan näyttää, kuinka asiat hoituvat, ja miten tässä käy. Jos kuulumme yhteen, niin menemme varmasti läpi vaikka harmaan kiven! Siihen uskon. Ja en usko, että voin koskaan lakata rakastamasta tätä ihmistä.. Hän on kaikkeni ja rakkauteni oli äärettömän syvää.. Ja on edelleen. Ja niin oli hänenkin..
Eli mitä mieltä sitten olette tästä? Haluan uskoa, että meillä olisi vielä joskus yhteinen tulevaisuus edessä. Siihen saattaa mennä aikaa. Molempien täytyy saada nyt päänsä selväksi ja selvitellä tunteensa. Täytyy antaa ajan ensin hoitaa haavat.. Nämä ovat raskaita aikoja molemmille, mutta toivon, että rakkautemme on tarpeeksi vahva voittaakseen ne.
Ehkä yhteenpaluuseemme voi mennä aikaa viisikin vuotta, mutta jaksan odottaa.. Tämä rakkaus on aitoa.. Sen tiedän. Toivon, että meidän aikamme tulee vielä.. Vielä se ei vain ollut..
Niin minkäs ikäisiä te oikein olettekaan? En väitä etteikö jo nuorena voisi löytää sen Elämänsä Rakkauden, mutta fakta kuitenkin on että yleensä niitä rakkauksia tulee vanhempanakin vastaan. En usko että on olemassa sitä yhtä ainoaa oikeaa, on monta potentiaalista lähinnäoikeaa joista yhdestä voi tulla elämänkumppani. Ja jos se ei onnistu kovasta yrittämisestä huolimatta, voi seuraava lähinnäoikea olla jo kulman takana...
Molemmat parikymmpisiä ja asuimme jo yhdessä.
Molemmat parikymppisiä ja asuimme myös yhdessä jo.
no mullon on semmonen tilanne, jos olosuhteet ja asenteet vähä muuttuis niin vois sitä miettiä. Pitäis kuitenkin aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. En kuitenkaan näe että lähiaikoina tulis edes kysymykseenkään. Sama kai se on aloittaa exän kanssa uudestaan seurustelu kun jonkun tuntemattoman kanssa. Tämä tietenkin siinä tapauksessa ettei eroamiseen ole ollut mitään "oikeaa" syytä.
Aivan. Niinhän se juuri on. Luitkos muuten ton mun toisen jutun? Ton otsikolla "oikeastaan". Luepas se. Siinä kerron todellisen syyn eroon. Ja kertoisitkos mielipiteesi sitten siitä vinkkelistä? Olisin kiitollinen!
Mutta kiitos tästäkin =)
jos rakkaus on aitoa ja oikeaa ja se heppu/tyttö siinä rinnalla tuntuu oikealta ja haluaa olla sen kanssa niin ei silloin tarvita mitää taukoja ja muiden ihmisten "testailuja" ja katkoja suhteeseen että näkee onko se aitoa rakkautta. (tulipa pitkä lause)
ehei! kyllä se aito rakkaus koetaan siinä yhdessä ollessa. jos toisen kanssa on hyvä, sitten on hyvä, jos ei niin sitten ei. on hassua kun ihmiset ketoo eron syyksi että "ei ollut vielä meidän aika". huh huh. onpa siinä taas syy. sinkkuelämä vetää enemmän puoleensa kuin rakas siinä vierellä. jos oma ukkoni moista edes ehdottaisi saisi hän painua hevon kuuseen. kyllä minä tiedän mitä haluan ilman että tarvitsee olla erossa.