Anoppini on ollut ikänsä kotirouva ja hänellä on viisi poikaa. Poikien aikuistuttua anopilla ymmärrettävästi katosi myös työt alta, koska lapsettomassa huushollissa ei enää riitä hommia ja varsinaisia harrastuksia hänellä ei paljon ole. Onneksi pojat alkoivat pikku hiljaa perustaa perheitä ja anoppi otti sellaisen asenteen, että käydessään kylässä poikiensa luona hän tekee juuri sitä mitä huvittaa eli kotitöitä. Anoppini ei ole mikään räyhääjä eikä ilkeä, mutta poikiensa kodit hän kokee omikseen. Esimerkiksi meillä sekä minä olen sanonut että mieheni on suoraan pyytänyt, että anoppi ei puuttuisi mihinkään. Emme asu samalla paikkakunnalla ja anoppi käy kylässä muutaman kerran vuodessa parin päivän visiitillä. Luulisi, että pari päivää kuluisi anopiltakin ilman iänikuisia kotitöitä. Itseäni ärsyttää, että töistä kotiin palattuani astiat ovat vaihtaneet paikkaa ja jopa valokuvalaatikot on siivottu.
Anoppini on myös vanhankansan ihminen siinä mielessä, että hänen mielestään kotityöt ja lapset kuuluvat enemmän naiselle kuin miehelle, vaikka esimerkiksi minulla on erittäin vaativa työ. Mieheni ei pidä siitä, että kerron hänen äidilleen yhtään mitään kotiasioitamme ja olenkin monesti pyytänyt, että anoppini soittaisi pojalleen puhuakseen lapsista, jotten loukkaisi miestäni puhumalla sivu suuni. Kännyköiden tultua lopetin kokonaan anopin puheluihin vastaamisen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että mieheni pitää yhteyttä äitiinsä ja käy siellä lasten kanssa. Kestän myös anopin visiitit muutaman kerran vuodessa, mutta muuten hän ei ole tyyppiäni ja anoppi ei ole myöskään osoittanut halua ymmärtää minua, joten en halua säälistä hänen kanssaan jutella. En toisaalta usko hänenkään haluavan mitään sääliin perustuvaa ihmissuhdetta.
Mistä se johtuu, että anopit eivät pysty käyttäytymään miniää kohtaan samalla tavoin kuin he käyttäytyvät yleensä tuttavia kohtaan? Tarkoitan lähinnä kohteliaisuutta ja toisen ihmisen kunnioitusta. Meillä jokaisella on varmaan tuttavia, jotka ovat merkittävästikin erilaisia kuin me itse. Anoppini on varsinainen siivousintoilija, minä taas en, vaikkei meillä suorastaan likaistakaan ole. Olen aivan varma, että anoppini kyläillessä jonkun tuttavansa sotkuisessa huushollissa hän ei ala ensimmäisenä siivoamaan paikkoja. En itse myöskään huomattele sisarelleni (jonka kanssa meillä on erittäin läheiset välit) hänen lasten kasvatuksestaan, vaikka periaatteemme ovat melko erilaiset. Monet perustelevat epäkohteliaisuutensa "suoraan puhumisena", mutta mielestäni erilaisuutta pitää sietää niin kauan kuin se ei ole kenellekään vaaraksi ja epäkohteliaisuus on epäkohteliaisuutta, vaikka sen kohteena olisi lähisukulainen. Anoppini soitti kerran huomauttaakseen poikamme saamasta liian vähästä huomiosta. Anoppi oli udellut viisivuotiaalta pojalta, mitä äiti ja isä kotona puuhaavat ja pojan kertoman perusteella anoppi oli tullut siihen lopputulokseen, että varsinkin minä vietän liian vähän aikaa poikani kanssa.
Jos anopilla on miniänsä kanssa huonot välit, voisiko pieni annos kohteliaisuutta auttaa asiaa. Voisiko sitä miniää kohdella samalla tavoin kuin te kohtelette tuttavianne? Miniät ovat aivan eri sukupolvea kuin anopit ja onhan se selvä, että ajat ovat muuttuneet. Kyllä minustakin pojan tyttöystävän napapaita ja lantiohousut ovat aika kamalat, mutta eipä tulisi mieleenkään niistä miniälle huomauttaa ja poika näyttää tyttöystävästään ja tämän pukeutumistyylistä tykkäävän. Tyttöystävä ei osaa laittaa lainkaan ruokaa, mutta onneksi poika osaa. Itselleni tuo tieto oli aika kova pala, mutta eiköhän sille tyttöystävällekin riitä kotihommia ja poika ei toisaalta ole mikään nahjus, joka alkaisi ketään määräänsä enempää passaamaan. Ja jos alkaa, niin sehän on hänen valintansa.
Anoppini on myös vanhankansan ihminen siinä mielessä, että hänen mielestään kotityöt ja lapset kuuluvat enemmän naiselle kuin miehelle, vaikka esimerkiksi minulla on erittäin vaativa työ. Mieheni ei pidä siitä, että kerron hänen äidilleen yhtään mitään kotiasioitamme ja olenkin monesti pyytänyt, että anoppini soittaisi pojalleen puhuakseen lapsista, jotten loukkaisi miestäni puhumalla sivu suuni. Kännyköiden tultua lopetin kokonaan anopin puheluihin vastaamisen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että mieheni pitää yhteyttä äitiinsä ja käy siellä lasten kanssa. Kestän myös anopin visiitit muutaman kerran vuodessa, mutta muuten hän ei ole tyyppiäni ja anoppi ei ole myöskään osoittanut halua ymmärtää minua, joten en halua säälistä hänen kanssaan jutella. En toisaalta usko hänenkään haluavan mitään sääliin perustuvaa ihmissuhdetta.
Mistä se johtuu, että anopit eivät pysty käyttäytymään miniää kohtaan samalla tavoin kuin he käyttäytyvät yleensä tuttavia kohtaan? Tarkoitan lähinnä kohteliaisuutta ja toisen ihmisen kunnioitusta. Meillä jokaisella on varmaan tuttavia, jotka ovat merkittävästikin erilaisia kuin me itse. Anoppini on varsinainen siivousintoilija, minä taas en, vaikkei meillä suorastaan likaistakaan ole. Olen aivan varma, että anoppini kyläillessä jonkun tuttavansa sotkuisessa huushollissa hän ei ala ensimmäisenä siivoamaan paikkoja. En itse myöskään huomattele sisarelleni (jonka kanssa meillä on erittäin läheiset välit) hänen lasten kasvatuksestaan, vaikka periaatteemme ovat melko erilaiset. Monet perustelevat epäkohteliaisuutensa "suoraan puhumisena", mutta mielestäni erilaisuutta pitää sietää niin kauan kuin se ei ole kenellekään vaaraksi ja epäkohteliaisuus on epäkohteliaisuutta, vaikka sen kohteena olisi lähisukulainen. Anoppini soitti kerran huomauttaakseen poikamme saamasta liian vähästä huomiosta. Anoppi oli udellut viisivuotiaalta pojalta, mitä äiti ja isä kotona puuhaavat ja pojan kertoman perusteella anoppi oli tullut siihen lopputulokseen, että varsinkin minä vietän liian vähän aikaa poikani kanssa.
Jos anopilla on miniänsä kanssa huonot välit, voisiko pieni annos kohteliaisuutta auttaa asiaa. Voisiko sitä miniää kohdella samalla tavoin kuin te kohtelette tuttavianne? Miniät ovat aivan eri sukupolvea kuin anopit ja onhan se selvä, että ajat ovat muuttuneet. Kyllä minustakin pojan tyttöystävän napapaita ja lantiohousut ovat aika kamalat, mutta eipä tulisi mieleenkään niistä miniälle huomauttaa ja poika näyttää tyttöystävästään ja tämän pukeutumistyylistä tykkäävän. Tyttöystävä ei osaa laittaa lainkaan ruokaa, mutta onneksi poika osaa. Itselleni tuo tieto oli aika kova pala, mutta eiköhän sille tyttöystävällekin riitä kotihommia ja poika ei toisaalta ole mikään nahjus, joka alkaisi ketään määräänsä enempää passaamaan. Ja jos alkaa, niin sehän on hänen valintansa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
noista kirjoituspötköistä se toiseksi viimeisen ensimmäinen lause voitaneen kääntää koskemaan nimenomaan miniöitä, aika hyvin tällä palstallakin tuo asenne näkyy...
sitä anoppias.
Kuvauksestasi päätellen se on jo sen ikäinen, että ei se enää kymmeniä vuosia elä.
-On sitten mukavanpi haudalla itkeskellä.Vaikka ilosta, jos ei muuten!
Minulla ei ole oikeastaan anopissa mitään kestämistä. Olen vain mietiskellyt tässä miniänä ja anoppina olon välimaastossa, mistä esimerkiksi minun ja anoppini huonot välit juontavat juurensa. Anoppini ei minun sielunrauhaani häiritse enää mitenkään. Kyllä minä ne hänen parin päivän visiittinsä kestän ja muuta yhteyttä en enää häneen pidä. Minä yritin aikani tuota yleistä "nielen ja nöyrryn" -systeemiä, mutta sehän ei missään ihmissuhteessa toimi.
Olen yrittänyt oman elämäni rakentaa niin, että miniäsuhde ei ole minulle mikään pakollinen juttu. Jos tuleva miniäni ei halua minun luonani käydä, minulla on omat ystäväni ja muut sukulaiseni. Jos taas poikani ei halua viettää lapsuuden kodissaan aikaansa, se tietysti harmittaa, mutta se ei kyllä voi olla miniän vika. Jos joku onnistuu kääntämään esimerkiksi pojan pään sukuaan vastaan, niin saattaapi olla suhteissa vikaa jo ennen sitä.
Juuri tuostahan suurin osa anoppi/miniä-ongelmista johtuu. Anoppi ei osaa olla puuttumatta lastensa perheen asioihin ja saa välit tulehtumaan. Kukaan nainen ei halua reviirilleen toista naista neuvomaan (paitsi pyydettäessä) että miten homma hoidetaan. Anopilla on omat tapansa, mutta aika menee eteenpäin ja nykyaikana on uudet systeemit. Olen alkuperäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että jos anopit kohtelisi miniöitä samanlailla kun muitakin tuttuja, niin paljon ongelmista olisi vältetty.
Miesystäväni oli kerran suhteemme alussa työni vuoksi "lapsenvahtina" koululais-tytölleni ja oli minulta kysymättä ottanut äitinsä mukaan. Anoppi oli heti alkanut keräämään mattoja ja siivoamaan, kun oli meille tullut. Tyttöni soitti hämmennyksissään minulle töihin, kun anoppikokelas oli huseerannut ja tytöltäkin luutua kysellyt.
Minulla nousi jo tytön puhelun jälkeen kiukku. Kotimatkalla suorastaan kiehuin. Kun pääsin kotiin, anoppikokelas istui keittiön pöydän ääressä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja poikansa eli miesystäväni keitteli kahvia.
Siltä seisomalta ovensuussa kiitin ensin vaivannäöstä, mutta samaan hengenvetoon sanoin, etten tarvitse/halua, että kukaan tulee minun kotiini siivoamaan ilman pyytämistä. Olin kohtelias mutta tiukka. Anoppi tietenkin selitti, että halusi olla avuksi, mistä AJATUKSESTA kiitinkin häntä. Sanoin kuitenkin, että itse huushollini hoidan.
Sen jälkeen anoppi on käynyt kylässä, mutta ei ole hapsun hapsuun matoissani koskenut tai yrittänyt pölyjä pyyhkiä. Hän on meillä kylässä, kuten kuka tahansa läheinen vieras. Viime kesänä sai poimia herukat, kun yhdessä sovittiin ja halusi niin tehdä.
Eli kannatan alusta saakka tiukkaa linjaa, vaikka itsekin olen "kiltti tyttö". Rumasti ei asioita tarvitse sanoa, mutta asiallisesti ja tiukasti omasta kiinni pitää. Anoppikokelas tietenkin loukkaantui ja lähti pian kotiinsa, mutta jälkikäteen olemme olleet ihan hyvin väleissä.
Anoppi kauhu on yleinen ilmiö.
Minulla oli anoppi joka tuli kuin pyöremyrsky.
Oli kateelinen pojastaan,kestin 20 vuotta sitten karkasin en kestänyt enään.
Otin lapseni ja pakenin.
Omaisuuteni jäi olemme menneet eteenpäin,mutta ei ole ollut helppoa.
Miksi anopeilla on lupa särkeä lapsiensa kodit.
Raamattua jos lukee siellä sanotaan,poika erotkoon äidistään kun liittyy vaimoon.
sama kehoitus koskee vaimoja.
On ihan biologinen juttu, että lapset lentävät kodista, hakevat itselleen parin ja hankkivat lapsia, jos haluavat. Niin se elämä menee eteenpäin eläinmaailmassakin, ei vain ihmiskunnassa.
Ei siinä mitään raamatunlauseitakaan tarvita. Mutta mistä olet saanut päähäsi, että raamatussa käskettäisiin vaimon erota miehestään? Vai mitä ihmettä tarkoitit?
Minä en ainakaan ole sieltä löytänyt muuta kuin toteamuksen, että mies erotkoon vanhemmistaan ja kun hän avioituu, sanotaan, että "kahdesta tulee yksi liha". Avioliittoon ei sovi kolmatta pyörää sitten millään. Vanhempien täytyy uskoa, että biologiset tosiasiat täällä maan päällä jylläävät.
Olemme mieheni kanssa olleet kihloissa jo 8vuotta ja saman ajan asuneet yhdessä. Anoppi on suvainnut vierailla meillä vain kutsuttaessa, koska asunto alunperin oli minun nimissäni. Nyt rakensimme talon appivanhempien kotitilojen läheisyyteen. Tästä on seurannut se, että anopin mieletä hän voi häärätä talossa ja puutarhassa ihan kuin kotonaan. Nythän talosta tulee hänen POIKANSA talo.
Mikään ei ole niinkuin anoppi haluaisi. En osaa tehdä mitään, koska en tee villasukkia tai kudo mattoja. Muu käsillä tekeminen on turhanpäiväistä näpertelyä. Rakennusvaiheessa olin päivät töissä, illat ja viikonloput raksalla apuna. Nautin siitä hommasta, mutta anoppi muisti aina mainita, että matot on pesemättä, illalliset tiskit tiskaamatta jne. Auta armias, jos löysi minut välillä lepämästä; ei minun pidä levätä(olen vain laiska), mutta mieheni saa kyllä levätä.
Appivanhemmat tulevat meille, kun heille sopii. Ja jos sattuvat ilmoittamaan tulostaan, saattaa mukana olla puoli sukua, joiden tulosta ei ole puhuttu mitään. Jos nätisti yrittää sanoa, ettei juuri nyt sovi, olen kamala miniä, jota ei saa häiritä. Mieltään anoppi osoittaa miehelleni. Jos hän yrittää selittää tilannetta anopille, alkaa anoppi itkeä miten huono äiti hän on. Ei ole osannut opettaa poikaansa äitiään kunnioittamaan.
Anoppi seuraa kaikki meidän tekemiset, syömiset ja laskee viinipullot kaapissa. Olemme pahasti rappiolla jos joskus viikonloppuna juomme pullon hyvää viiniä ruuan kanssa. (anopille maistuu "lasillinen" aina kun vain viitsii tarjota)
Miten tälläisesta pääsee irti, kun kuitenkaan en haluaisi rikkoa mieheni välejä vanhempiinsa. He ovat kuitenki vaikeasta anopista huolimatta äiti ja poika.
itketään kuinka huonosti on poikansa kasvattanut, kun ei kunnioita jne. Olen aina kuvitellut, että vain meillä on meneillään tämä kauhudraama. Ja olen myös kuvitellut, että jos itse käyttäytyy hyvin, niin saa samaa myös osakseen. Hups, eihän se kyllä niin mennyt anopin kanssa.
Meilläkään ei ole mikääm niinkuin anoppi haluaisi. Minä saan osakseni koko ajan jotain pikkuvittuilua.
Mieheni siskolle hän oli soittanut, että kun miehelläni on niiin vaikeaa, ettei hän nyt vain tee mitään itsellensä. Miksiköhän miehelläni on niin vaikeaa...miniä.
Meille anoppi soitti juhannuksena ja muistutti miestäni, että "ethän sitten juo ja aja kännissä, teistä kun ei tiedä". Heh, mieheni on lähes absolutisti, minä meillä saatan juoda lasillisen viiniä joskus.
Ja tätähän vois jatkaa loputtomiin.
En osaa sanoa miten tälläisestä pääsee irti, mutta minä ole irroittautunut sillä, että tapaan anoppia niin vähän kuin mahdollista ja sellaisissa tilanteissa, että en jää altavastaajaksi. Mieheni kanssa olen asian puhunut. Minulle vika tikki oli se, että kun olimme anopin muuttoa auttamassa, hän suuttui meille lasten kasvattamisesta ja sanoi miehelleni, että mistä sitä tietää kenen nuo lapset ovat. Ensin annoin asian olla ja mennä, en tehnyt siitä numeroa, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että kyllä se sittenkin kirpaisi. Ja minun ei tarvitse olla tekemisissä ihmisen kanssa joka ei arvosta tai kunniota minua, noin ei puhuta kenellekkään. Anoppi on myös minua haukkunut koko suvulleen, välillä käy ilmi milloin mitäkin hänen sanomaansa. Minuun suhtaudutaan välillä aika törkeästi. Ehkä ainoa oikea neuvo, jonka voin antaa, että toimi niinkuin sinulle on hyvä. Kukaan muu tuskin sitä voi tehdä. Ja miehen on oltava perheensä tukena, äiti ei ole enää samalla lailla perhettä kuin vaimo ja lapset. Valitettavasti. Meillä mies voi mennä lasten kanssa niin usein kuin ehtii äitinsä luo, mutta minulla on silloin ylensä niin tiukkaa töissä, etten ehdi. Kai sitä voisi joskus anopille sen oikeankin syyn sanoa.