Mitä tapahtuu?

zen kirjoitti:

Niin tässä nyt sitten kävi.

Minä päätin meidän molempien puolesta, että hän saa nyt luvan etsiä oman asunnon.
En jaksa enää tätä omituista touhua jossa ei ole mitään järkeä. Haluan häneen etäisyyttä ennenkuin hän tekee minut hulluksi.

Se tavallinen tarina, me tavattiin ja rakastuttiin ihan hullunlailla toisiimme. Minä vasta 18 vuotias ja hän 26. Puolivuotta, muutimme yhteiseen kotiin minä toiselta puolelta suomea hänen luokseen.
Omapäinen ja itsepäinen, ylpeä; oman tiensä kulkija mutta kuitenkin hyvin kiltti ja herttainen mies.
Kuluu pari kuukautta, olen raskaana. Koulu keskeytyi. Maailmassa vallitseva järjestys muuttui kertaheitolla. Viikonloppujuhlimiset jäivät. Ainakin minun osaltani. Miehen osalta ei.
Tätä lasta hän halusi mutta tottavie pelotti, pystyisikö hän kantamaan siitä vastuun, ymmärsikö mies mistä perheenperustamisessa todellisuudessa on kysymys?
Ei tainnut. Jokaikinen viikonloppu omilla teillään. Minä yksin kotona kaukana perheestäni.
Mahtaako tämä katkeruus koskaan kulua pois?
Lapsi syntyi, menot hetkeksi miehellä vähenivät tosin ei kauaksi aikaa. Minä sain tarpeekseni.
Kahden vuoden jälkeen halusin lähteä kotiin! Lähemmäs perhettäni ja tukiverkkojani.
Sanoin, että mies tekee mitä tahtoo; tulee mukanani tai jääköön mutta tälläkertaa minä teen itsekkäästi sen, mitä haluan. Muutimme takaisin.
Miehelle kova paikka, ymmärsin jo etukäteen että hänellä kestää aikansa sopeutua. Luonnollisesti se ottaa koville, tiesinhän sen kokemuksesta. Edelleen painui viikonloppuriennoissaan eikä välittänyt mitä minä sanoin. Olin vain nalkuttava akka ja totaalisesti väärässä, minulla oli ongelma, ei hänellä. Hoidin lapsemme ja kotimme; helpompaa oli kestää kaikki tuo nyt kun omat läheiset ovat ulottuvilla. Seksi oli muuttunut hirveäksi! Ei puhettakaan hellyydestä. Se oli vain sitä itseään. Ehkä joskus puhuimme ongelmistamme mitä meillä oli. Mies sanoi että liioittelin ja tein kaikesta ongelmia. Asiat lakaistiin maton alle, ongelmajätettä joka ei maadu.
Minä aloin väsyä. Olen totaalisesti loppunpalanut.
Vuokran ja ruuan maksan pääasiassa minä niistä onnetomista tuloista mitä minulla on. Mies hoitaa kyllä laskut ja maksaa ne suht kiitettävästi. Välillä tosin jää roikkumaan kun on viikonloppuna vedetty ne rahat kurkusta alas. Tällähetkellä laskupino on valtava, öisin ei tahdo tulla uni silmään, kun ajattelee mistä nekin rahat oikein saan kokoon? Miten asiat voivat päästä tähän jamaan? Olen totaalisesti väsynyt ottamaan vastuuta kaikesta tästä. Mies luistaa kuin koira veräjästä ja sanoo että tätähän sinä halusit! Tännehän sinä halusit muuttaa, ole nyt sitten onnellinen kun sait mitä halusit!
Kuka tuo mies on, lapseni isä, mies jota joskus jumaloin?

Viimeviikolla asiat sitten kärjistyivät.
Mies tuli väsyneenä ja kiukkuisena kotiin töistä.
Riita lähti pienistä asioista, piikeistä joita singottiin toinen toisillemme kahvikuppiemme ylitse. Suutuin lopulta niin paljon että paiskasin kupin lattiaan ja aloin huutamaan ulos sitä epäoikeudenmukaisuutta jota taas osakseni sain.
Ei hän lyönyt mutta tarttui kiinni kurkustani. Harkitsematon teko, ja tahdon uskoa, että hän katuu sitä. Käsikähmä keittiössä.
Miten helvetissä asiat menivät näin? Sen oli pakko olla pahaa unta. Sanoin, että hänen on lähdettävä. Etsiköön itselleen asunnon. Kadotkoon elämästäni hetkeksi.
Kaikki jatkui kuitenkin muutaman päivän verran normaalista, ikään kuin kaksi ihmistä olisivat normaaleissa olosuhteissa viileän kohteliaita toisilleen ja kulkisivat varpaisillaan huoneistossa? Tuskin vain.
Ihmiset kysyivät minulta, mitä tapahtui. Minä kerroin totuuden. Tunsin itseni raukaksi mutta en halunnut kertoa kenellekään kulissipaskaa; hyvin menee rakastan ja rakastan! Mies suuttui. Ei tarvitse meidän asioita laverella, ei ymmärtänyt että se oli loppu. Me olimme loppu.
Pistin maksamaan niin kovan hinnan, että tavallaan häpeän sitä. Suutelin toista miestä, varmistin, että mieheni sai kuulla siitä.
Loputtomat viikonloppureissut, känniläträämiset, ikävät sanat ja teot.. Halveksunta, iva ja mitätöinti. Olin kurkkuani myöten täynnä mutta onko kostoni oikeutettu? Miksen vain voinut olla ja osoittaa, että olen parempi ihminen kuin hän. Se on vain elämää, muut sanovat. Sellaista sattuu, kyllä siitä selviää hengissä ja kaikesta oppii. Olen nuori, maailma täynnä vielä mahdollisuuksia.
Saa nähdä, itse en uskalla ajatella vielä niin pitkälle. Hetken mielijohteesta tein sen, mitä en itseni olisi koskaan uskonut tekeväni; tavallaan petin miestäni vaikka olin sanonut hänelle sen olevan ohi. Mietin miksi hän kävi käsiksi? Mitä niin pahaa minä tein että hän nöyryytti minua niin? Mitn hän voi tehdä niin lapsensa äidille, naiselle jota sanoi kauanaikaa sitten rakastavansa. Ei hän minua varsinaisesti satuttanut mutta tiedän, jos jatkamme, ensikerralla meistä jompikumpi satuttaa varmasti. Ensimmäinen askel on otettu, toinen on vielä helpompi.

Sattuu. Olen sekaisin kaikesta tapahtuneesta.
Välillä syytän itseäni, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Jos en olisi suuttunut hänelle niin, kaikki olisi hyvin tällähetkellä. Sairasta.
Mitä nyt tapahtuu? Pelkään olla kotona hänen kanssaan. Pelkään nukahtaa hänen viereensä. Pelkään jopa laspeni puolesta vaikka en usko, että hän ikinä voisi satuttaa omaa lastaan.
Takaraivossa kuitenkin tykyttää; entä jos?
Maailmassa tapahtuu asioita; ihmiset tappavat kokonaisia perheitään.

Anteeksi, sekava tilitys. Ystävillä ei tunnu olevan aikaa, heillä on omia murheitaan, omia asioitaan. Kukaan ei todella taida tietää miten sekaisin ja hämmentynyt tästä kaikesta olen.

Mitä minä teen, mitä tapahtuu?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä