Minun anoppini tai siis anoppikokelaani on aika hiljainen. Tulen anoppini kanssa todella hyvin juttuun, mutta aina minä olen se, joka pitää yllä keskustelua. Asiaa häiritsee minua, koska oma äitini on puheliaampi ja jututtaa aina poikaystävääni. Todellakaan tässä ei ole kysymys siitä, että anoppini ei pitäisi minusta, vaan on kyllä sanonut minulle, samoin kuin appeni, että pitävät minusta. Ja tämän kyllä uskonkin. Ikinä eivät ole minua loukanneet tai haukkuneet, päinvastoin kehuneet. Mutta kun anoppi on niin hiljainen, on välillä vaikea keksiä puhuttavaa.
Hiljainen
anoppi
4828
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mitenkähän pitkään olette tunteneet toisenne?
antaisit mummoraukan olla rauhassa. Joko hän on hiljainen tai hänellä ei ole mitään sanottavaa juuri sinulle - ei se tarkoita vihamielisiä tunteita. Ei kaikkien tarvitse olla amerikkalaistyylisiä "small talkeja" (= mitäänsanomatonta tarpeetonta hölötystä).
Ajattelepas, jos vaikkapa anoppisi ajattelee, että kauhian kiva likka muuten mutta olisi edes joskus hiljaa :)
mieheni kysyi minulta tiedänkö kenen kanssa, kolmesta miniästään, hänen äitinsä olisi tullut parhaiten juttuun.
Anoppini nim. kuoli muutaman kuukauden kuluttua, siitä kun meidät oli vihitty. Ehdin kuitenkin tuntea hänet n. 1,5 v. Hän oli hyvin hiljainen, mutta ystävällinen ihminen, joka ei olisi koskaan puuttunut asioihimme. Ilm. hän oli aikalailla samanlainen kuin sinun anoppisi. Kyllä hän minun kanssani puhui, mutta tuskin itse kovin paljon juttua teki.
Tiesin heti, ketä miniöistä mieheni tarkoitti. Keskimmäisen pojan vaimoa, joka oli maalta, köyhistä oloista, kotoisin. Me kaksi muuta olimme koulutettuja. Toinen ison talon tytär ja minäkin suht. varakkaasta perheestä ja kaupunkilainen. Mieheni sanoi, että hänen äitinsä olisi jännittänyt meitä kahta, eikä olisi pystynyt olemaan luonnollinen.
Uskon, että hän kuitenkin piti minusta, joka olin ainoa miniä, johon hän ehti tutustua.
Onhan se kyllä muutenkin niin, ettei kaikkien ihmisten kanssa juttu luista samalla tavalla koskaan. Minä esim. tulen hyvin juttuun molempien muiden miniöiden kanssa, mutta mieheni siskon kanssa minulla on ilm. vähän sama tilanne kuin sinulla anoppisi kanssa. Varsinkin puhelimessa se on joskus ollut tuskastuttavaa. Ikävä kyllä, nykyisin kun lapset, olemme toistemme lasten kummeja, ovat aikuisia, eikä ole enää mitään juhlia, kanssakäyminen on lähes olematonta. Pitkällä välimatkallakin on tietenkin osuutensa asiaan. Se on ikävää, mutta ajan mittaan siihen on tottunut.
Kiitä nyt vain onneasti, jos tuo on se suurin ongelma
anopin kanssa.
Eivät kaikki ole mitään small talkin mestareita, vaan
jotkut ovat luonnostaan hiljaisempia. Ei kai sitä
koko ajan tarvitse olla puhumassa sitä sun tätä?
Jos tulet kerran hyvin toimeen hänen kanssaan, älä
kehitä ongelmia tyhjästä. Anna hänen olla hiljainen
jos se kuuluu hänen luonteeseensa. Ihmiset ovat erilaisia.
Ei sitä puhumista tarvitse yrittää tyhjästä keksiä.