Ihmiset rakkaat, arvostaako kukaan enää ihan oikeasti kauneutta, elli hyvyyttä ja oikeamielisyyttä ja ylipätään kaikkea sitä mitä maailmassa voi kauniiksi kokea..? Tunnen olevani yksin ja voimaton maailman rumuuden edessä. USein hyvätkin teot ovat itsekkäiden ja rumien motiivien ohjaamia, lohdutonta. En itse ole mikään aktiivinen hyväntekijä, koska voimani ovat lopussa. Mutta kaikessa mitä teen, otan muut huomioon ja YRITÄN nähdä ja tehdä kauneutta. Kauneus on myös visuaalista ja muilla aisteilla havaittavaa, ja siitä saa paljon voimaa kuka tahansa. Siksi on niin vaikea ymmärtää ja sietää íhmisiä jotka eivät välitä edes välittömästä ympäristöstään vaan esim. roskaavat tai kuseskelevat kaduille jne.
Todella harvoin kohtaan miestä, jonka silmistä näen hyvyyttä ja lempeyttä ja ylpeyttä. Todella harvoin, ja se näännyttää minut. Yleensä kohtaan vain humalaisia huutelijoita, jotka pilaavat päivän Enkä enää itsekään jaksa hymyillä vaan liian helposti kuljen vihainen ilme suojanani. Näinkö se leviää. Tartutamme toisiimme rumuutta?!!
Yritetään, jooko!!!!! On niin väärin ettei me suomessa osata pitää hauskaa itseä ja muita kunnioittavilla tavoilla, vai mitä? Elämä voisi olla hyvääkin, kai.
Todella harvoin kohtaan miestä, jonka silmistä näen hyvyyttä ja lempeyttä ja ylpeyttä. Todella harvoin, ja se näännyttää minut. Yleensä kohtaan vain humalaisia huutelijoita, jotka pilaavat päivän Enkä enää itsekään jaksa hymyillä vaan liian helposti kuljen vihainen ilme suojanani. Näinkö se leviää. Tartutamme toisiimme rumuutta?!!
Yritetään, jooko!!!!! On niin väärin ettei me suomessa osata pitää hauskaa itseä ja muita kunnioittavilla tavoilla, vai mitä? Elämä voisi olla hyvääkin, kai.
Vastaukset 13
Vanhimmat
on eläimen katse
Kertokaa onko teidän elämässänne todellista rakkautta ja hyvyyttä ja kauneuden arvostusta? Tarvitsen hiukan toivoa...
vain eläimen vaistot
kyllä sielu löytyy ja syvästi tunteva,oot törmännyt "vääriin" misuihin!
rakastavia ja kauneudentajuisia ihmisiä - miehiäkin - on vielä olemassa. Joka päivä niitä tuolla maailmalla tapaa, onneksi! :)
Itse kaipaan samaa. Maailma näyttää joskus todella rumalta.
Omassa elämässäni yritän löytää hyvyyttä pienistä asioista. Oman miehen hellyttävyydestä, kultaisesta sydämestä. Naapurin lasten leikkiminen ja kysymykset pihalla saavat hymyn kareilemaan suupielissä, vaikka olisi kuinka huono päivä. Itse kasvatettujen kukkien puhkeaminen täyteen loistoonsa, rakastetun hartioiden hierominen, soitto äidille ja isälle, kolikon lahjoittaminen keräykseen...
Pitäisi pyrkiä tekemään yksi hyvä teko joka päivä. Kerran päästin iäkkään miehen rollaattorilla ohitseni kauppajonossa ja mies sanoi minulle: "Siinä oli päivän hyvä työsi." Sillä ei ehkä pelasta koko maailmaa, mutta se on hyvä alku. Jostakinhan täytyy aloittaa.
Kun sinulla on joku jota rakastaa, joku jota helliä ja joka hellii sinua. Ilman sitä näivettyy hiljaa pois.
Ja muistan arvostaakin sitä, vaikka täytyy myöntää että ihmisen inhimillisyyteen kuuluu myös taito välillä olla sokea elämänsä hyville asioille.
Olen varma, että sinuakin joku rakastaa. Et ehkä tiedä sitä vielä? Kannattaa pitää silmät auki.
Haleja:)
Arvoja ihmisissä eniten arvostan ja niitä ominaisuuksia myös toisista haen.
Kirjoituksestasi heräsi kuitenkin toivo. Kiitos, että kirjoitit.
Pitkään aikaan en ole lukenut täältä mitään mieltä ylentävää...pelkästään jotain sellaista mitä ei edes olisi halunnut nähdäkään. Silti jaksaa etsiä ja katsella...sieltäkin mistä ei luulisi mitään edes löytyvän.
Jaksa sinäkin! :)
Onko se rumuutta kun kuvittelee toisten ihmisten olevan itsekkäitä ja omaavan rumia motiiveja- ottamatta asiasta ensin selvää?
rumaa ja negatiivista.
On se rumuutta, ja toivoisin ettei mieleni olisi niin saastunut tästä kaikesta että usein nään juuri noita ikäviä motiiveja. Toisaalta ihmismielen jonkinlaisena asiantuntijana valitettavasti näin on. On myös rumuutta sinulta olettaa etten ota ensin selvää. En tyhjästä nyhjäise, voin kertoa. Mutta on selvää toki, että ahdistukseni ja masentuneisuuteni vaikuttaa perspektiiviini.
Ja omista motiiveistani lisäys sen verran, että kyllä näenkin ihmisiä, joista ainakin pintapuolisesti saa sellaisen kuvan, että ovat hyviä, mutta tässä puhuu nyt tietysti oma katkeruus (se se vasta tekee ihmisestä ruman) ja sen asian VAIKEA nieleminen, että minun on niin hirveän vaikea löytää ihmistä jonka kanssa todella synkkaisi. Tunnen eläväni ihan toisessa maailmassa. Näen liikaa. Mutta toivo elää vielä heikkona liekkinä, enhän muuten jaksaisi asiasta purnatakaan.