Vuosia on kulunut, ja elän uudessa, kaikin puolin hyvässä suhteessa. Tottakai on joitain asioita, jotka ärsyttävät, mutta niinhän on kaikissa suhteissa.
Minua vaivaa silti se, etten tunne yhtä syvää rakkautta miestä kohtaan kuin olen joskus tuntenut toista kohtaan. Tiedän, ettei rakkauksia kannata vertailla, sillä kaikki suhteet ovat erilaisia. Kuitenkin...ajattelin jo eron hetkellä, että pystynkö enää koskaan tuntemaan yhtä vahvasti ketään kohtaan. Olimme monta vuotta yhdessä, enkä nyt sekoita rakastumista ja rakastamista keskenään. Onko se normaalia, että ensimmäisen vakavan suhteen jälkeen ei enää tunne niin täydellä liekillä? Jos on, niin se on todella harmittavaa.
En haikaile muiden miesten perään, sillä harvoin ruoho on vihreämpää aidan toispuolella. Eka suhteeni oli tietyissä asioissa aika ongelmainen. En luultavasti edes uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että jättäisin kunnollisen mieheni, joka todella arvostaa minua. Tuntuu, että nykyään tällaisia miehiä on todella harvassa. Alan lisäksi lähestymään kolmeakymmentä, joten perheen perustaminenkin olisi jo ajankohtaista.
Mikä ihme siis mättää? Onko se niin, että tosirakkaus joko syntyy tai ei synny, riippumatta toisen hyvistä ja huonoista puolista? Nyt ollaan oltu vajaat pari vuotta yhdessä. Miehellä vaan tunteet syvenee koko aika. Niin minullakin aiemmassa suhteessa...mitä kauemmin oli yhdessä, sitä enemmän rakastin. Mutta nyt tunnen vain suurta välittämistä ja kiintymystä. En tiedä onko tämä rakkautta...ainakaan siinä mielessä jona minä rakkauden koen.
Tunnen erään naisen, joka rakasti aikoinaan niin syvästi, ettei koskaan enää pystynyt samaan kenenkään muun kanssa. Kai siinä osittain on kysymys siitä, että elää menneessä. Mutta en todellakaan halua samaa kohtaloa, elää vanhana piikana siksi, ettei rakasta ketään niin paljon kuin jotain entistä heilaansa. Ovatko nämä ongelmat kiinni omasta ajattelusta, vai voiko rakkaus olla tosiaan niin voimakasta, että se vie mahdollisuuden tulevilta parisuhteilta?
Minua vaivaa silti se, etten tunne yhtä syvää rakkautta miestä kohtaan kuin olen joskus tuntenut toista kohtaan. Tiedän, ettei rakkauksia kannata vertailla, sillä kaikki suhteet ovat erilaisia. Kuitenkin...ajattelin jo eron hetkellä, että pystynkö enää koskaan tuntemaan yhtä vahvasti ketään kohtaan. Olimme monta vuotta yhdessä, enkä nyt sekoita rakastumista ja rakastamista keskenään. Onko se normaalia, että ensimmäisen vakavan suhteen jälkeen ei enää tunne niin täydellä liekillä? Jos on, niin se on todella harmittavaa.
En haikaile muiden miesten perään, sillä harvoin ruoho on vihreämpää aidan toispuolella. Eka suhteeni oli tietyissä asioissa aika ongelmainen. En luultavasti edes uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että jättäisin kunnollisen mieheni, joka todella arvostaa minua. Tuntuu, että nykyään tällaisia miehiä on todella harvassa. Alan lisäksi lähestymään kolmeakymmentä, joten perheen perustaminenkin olisi jo ajankohtaista.
Mikä ihme siis mättää? Onko se niin, että tosirakkaus joko syntyy tai ei synny, riippumatta toisen hyvistä ja huonoista puolista? Nyt ollaan oltu vajaat pari vuotta yhdessä. Miehellä vaan tunteet syvenee koko aika. Niin minullakin aiemmassa suhteessa...mitä kauemmin oli yhdessä, sitä enemmän rakastin. Mutta nyt tunnen vain suurta välittämistä ja kiintymystä. En tiedä onko tämä rakkautta...ainakaan siinä mielessä jona minä rakkauden koen.
Tunnen erään naisen, joka rakasti aikoinaan niin syvästi, ettei koskaan enää pystynyt samaan kenenkään muun kanssa. Kai siinä osittain on kysymys siitä, että elää menneessä. Mutta en todellakaan halua samaa kohtaloa, elää vanhana piikana siksi, ettei rakasta ketään niin paljon kuin jotain entistä heilaansa. Ovatko nämä ongelmat kiinni omasta ajattelusta, vai voiko rakkaus olla tosiaan niin voimakasta, että se vie mahdollisuuden tulevilta parisuhteilta?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voi ei kuinka pelottava teksti.
Kohta kaksi vuotta kulunut erosta ja uusi suhde puolitoista vuotta. Mies on kunnollinen aikin puolin, tehnyt monia asioita eteeni ja rakastaa minua, mutta en vain saa sitä tunnetta enää mikä oli vanhassa suhteessa. Kysymys ei ole onnellisuudesta vaan siitä tunteiden syvyydesta, joka saa sydämen hakkaamaan ja hengen salpautumaan. Edellinen oli ensirakkauteni ja suhde kesti 4 vuotta. Tiedän kyllä että näin kunnollista miestä saa hakea ja että hänestä tulisi täydellinen perheenisä-täysin vastakohta exälleni, mutta en kiellä ettenkö välillä odottaisi itseltäni enemmän, jotain suurempaa tunnetta kun mitä hänen kanssaan nyt on. Ero ei ole ratkaisu todellakaan ainakaan minulle, koska voi olla ettei sitä tunnetta enää ikinä saa mitä ensimmäisen kanssa oli. Ensimmäinen suhde kaatui siis erilaisuuteemme ja erilaisiin elämäntapoihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Eli täysin tuhoon tuomittu suhde jo alusta alkaen, silti rakastin niin että kestin 4 vuotta miehen rinnalla, aina pettyen erilaisiin asioihin. Plaah, onneksi en ole yksin tämän asian kanssa.
juuri noin. Tilannetta ei helpota se, että mies olisi valmis jo astelemaan alttarille. Olisi ihanaa vastata kyllä, mutten tiedä olisiko se oikein niin minua kuin miestäkään kohtaan. Olen aina ajatellut, että menen naimisiin vain todellisesta rakkaudesta. Jos ex olisi kosinut, olisin luultavasti suostunut ongelmista huolimatta. Se ei TODELLAKAAN olisi ollut järkiliitto... Nyt taas on tilanne toisinpäin. Olisi järkevää viettää tämän miehen kanssa loppuelämä. Hyvää seuraa, hyvä isä, hyvä mies. Riittääkö se rakkauden vannomiseksi? Alttarilla kyllä kysytään "tahdotko rakastaa"...kyllähän minä tahdon, mutta ei kaikki ole siitä tahdosta kiinni. Jotain pitäis syntyä itsestäänkin, omassa sydämessä. Ehkä olen miettinyt tätä niin paljon, etten enää huomaa, jos oikeasti rakastankin. Pakkohan sen on olla erilaista kuin ensirakkauden kohdalla...kai. No hyvä tietää, etten ole yksin näiden pulmien kanssa.
Ehkäpä se rakkaus syntyy erilaisista vaikutteista erilaisissa elämänvaiheissa. Minulle ensimmäinen suhde oli jotain uutta ja ihanaa, että onkin joku joka haluaa olla kanssani. Viis siitä että riitelemme paljon ja olemme toistemme vastakohtia, kyllä rakkaus voittaa...No niin ei käynyt, päädyimme katkeriksi ihmisiksi, joiden piti aina luopua jostain toisen takia, oli se sitten vaikka perjantai- illanvietto tai perheen perustaminen jne. Halusimme täysin eri asioita elämältä. Silti olin varma että tässä oli elämäni mies ja enää en toista rakasta kuten häntä. Ehkä olen aivopessyt itseni??? Kuka tietää. Nykyään on hetkittäin semmoinen tunne että rakastaa täysillä, mutta toisessa hetkessä taas olo tuntuu jotenkin yhdentekevältä ja hoen itselleni että pääasia että meillä sujuu hyvin, arkielämässä ei ole mitään vikaa. luulen että jos on jo kerran rakastanut ja ehkä pettynyt johonkuhun tai asioihin jotka eivät ole vaan menneet niin kuten piti, niin seuraavassa suhteessa osaa olla varovaisempi ja edetä hitaammin. Naimisiin ei ole mikään kiire ja turhia lupauksia ei tarvitse antaa. itse haluaisin jo kovasti perustaa perheen nyt kun vihdoinkin olen sopivan ihmisen siihen rinnalleni löytänyt...mutta pelottaa jos joskus vaikka vuosien jälkeen huomaan rakastuneeni johonkuhun toiseen, yhtä tulisesti kuin ensimmäiseeni. Tämä epäilys kalvaa ja pistää miettimään asioita mutta enhän voi odottaa koko elämää että näin tapahtuisi, nyt on kuitenkin kaikki asiat ja elämä niin hyvällä mallilla että tunnen itseni typeräksi kun edes tällaisia mietin. Minulle riittää että välitän suuresti nykyisestäni ja että hän rakastaa minua. En ole sanonut vielä häntä rakastavani, ja hän tietää että jos ja kun sen sanon, niin sitä todella tarkoitan. Tunnen jo kuitenkin, että nykyisen kanssa kuulumme yhteen, ja jo pienen eron koittaessa häntä ikävöin suuresti. yritetään vaan muistaa nauttia elämästä ja arvostaa sitä mitä meillä on!!!
Vastakohdat ja täydellisen erilaiset tulevaisuuden haaveet. Täysin eri elämäntilanne ja silti aivan tulisesti rakastunut. Ero ja järkyttävä tuska. Kuinka voi olla mahdollista?
tästä viestistä mietelmä: pahin virhe, minkä elämässä voi tehdä, on koko ajan pelätä tekevänsä virheitä (ja näin ollen olla tekemättä yhtään mitään) !!!
Miksi ajatella asioita noin pitkälle, että entä jos joskus en enää tunnekaan näin tai noin?? Miltä sinusta tuntuu NYT???
Ja mikä tulee alkuperäiseen viestiin, niin ajatukseni on, että jokainen ihminen, joka vastaasi kävelee, on erilainen. Niin myös tunteesi ovat erilaiset jokaista eri ihmistä kohtaan. Et voi tuntea kahta eri ihmistä kohtaan täysin samoin. Mutta näin naisena kehoitan vaan kuuntelemaan sydäntäsi. Loppujen lopuksi se kertoo oikean vastauksen, vaikka sitä joskus yritetään järjen ja järjettömyydenkin äänellä peitellä.
että exäni oli "se oikea". Se ei ollut ensimmäinen suhteeni, mutta en ole ikinä tuntenut ketään kohtaan niin vahvasti!!!Jotenkin minulla on ainakin semmoinen tunne etten ikinä elämäni aikana tule sitä tunnetta uudelleen kokeemaan!!!Eli toi tekstisi pitää ainakin minun kohdallani paikkansa. Tämän takia, minusta todennäköisesti myös jää vanhapiika koska mikään muu mies ei saa aikaan minussa minkäänlaisia tunteita. Enkä kyllä exääkään takaisin ottaisi.
Neljääkymppiä lähestyessä on tullut koettua sekä suhteita, joissa on ollut vahvat tunteet ja salamannopea rakastuminen, että myös kaksi sellaista hiljaa rauhallisemmin syttyvää suhdetta. Nuo salamarakkaudet (ensirakkaus ja yksi toinen eron jälkeen) kipeine arpineen jäivät molemmat lyhyiksi kun taas toinen näistä rauhallisimmista on lasteni isä ja toinen nykyinen miesystäväni. Täältä kaukaa katsoen tuntuu, että jälkimmäiset ovat niitä joiden kanssa elämänsä voi jakaa pitempiaikaisesti.
Kun on liian vahvat tunteet mukana on välillä sellainen olo, että hukkuu. Yhtä taivaallisia kuin ovat jotkut hetket, niin yhtä helvetillisiä ovat pahimmat myös. Siksi en sellaisia enää halua kokea, sillä se kaikki epävarmuus ja yhteensovittamattomuus rikkoo ainakin minua liikaa. Tuntuu hyvältä nyt kun on sekä järki, että tunteet mukana. On halu rakastaa toista ja kuitenkin pysyä maanpinnalla samalla aikaa ; ).
Ymmärrän jokseenkin hyvin sinua. Itse olen ollut naimisissa jo reilut 10 v. ja lapsiakin on. MUTTA aina silloin tällöin vuosien saatossa olen muistanut ensirakkauteni, ja se siitä. Mutta nyt jostain syystä tämän vuoden alkupuolella se kaikki taas palautui mieleeni, enkä hitto vie saa sitä pois päästäni. Olimme molemmat toistemme ensimmäisiä ja uskon todella, että se ei ollut ihan mikä vaan juttu. Ehdittiin olla vuoden päivät yhdessä sitten kaikki asiat vaan meni jotenkin pieleen ja se päättyi. Hän otti minuun vielä muutaman kuukauden päästä uudelleen yhteyttä, ja pyysi josko voisimme ainakin tavata jne. Torjuin. Uskon nyt että moni asia jäi jotenkin kesken kuitenkin, ainakin se seurustelun päättäminen olisi pitänyt tehdä keskustelemalla asiat selviksi. Kait ne jotenkin tuolla päässä nyt kummittelee. Enkä minäkään voi verrata nykyistä miestäni tähän ensirakkauteen. Kaikki ollaan erilaisia. Ja jos meidän juttu silloin vuosia sitten olis jatkunutkin, olisimmeko enää yhdessä, onnellisia? Kukapa tietää. Haluaisin niin kovasti hänet kohdata edes kerran ja kuulla mitä kuuluu ja tottakai sen että onko hänelle koskaan tullut mieleen vanhat ajat. Tiedän missä hän perheineen asuu, mutta enhän voi mennä ottamaan yhteyttä. En haluaisi loukata ketään, vähiten tietysti nykyistä miestäni. Sitä, mikä se perimmäinen syy tähän on, en edes itse tiedä. Se nyt on selvää, että en ole niin onnellinen nykyisessä suhteessa kuin haluaisin, mutta sellaistahan tämä elämä on. Mietin miettimistäni, että miksi hän tuli päähäni. Vaikea pukea asioita sanoiksi, mutta luulenpa sinun ymmärtävän, kait jossain määrin samoilla linjoilla ollaan.
Ei muuta kuin eteenpäin ja se tapahtuu, minkä on tarkoitus tapahtua, sen turvin minä ainakin olen tämän vuoden jotenkin jaksanut.
Hyvää kesän jatkoa sinulle.