heips.
kamala lukea täältä joitain tekstejä!
ihme kun ihmiset eivät edes yritä tulla toimeen!
ensinnäkin miniän ja anopin tehtävä on kestää toisiaan ja olla sovussa.
näitä riitojahan ei syntyisi ilman mustasukkaisuutta.
ja anopit hei! te olette itsekkin joskus olleet miniöitä! muistelkaapas sitä!
ja miniät, teistä varmaan ainakin osasta tulee anoppeja.
minä olen nuori äiti, lapseni on vasta 1v mutta kyllä jo nyt pystyn kuvittelemaan kuinka tuskaista olisi hänestä luopua toisen ihmisen vuoksi.
elämä menee eteen päin, tärkeintä, että yritetään pysyä hyvinä tuttuina, ihan se rakkaan miehen/pojan vuoksi.
minun anoppini on samaa mieltä kanssani.
olemme hyviä tuttuja, emme ystäviä, emme kaveruksia. olemme hyvät tutut. emme nosta kauheaa äläkkää pienistä erimielisyyksistä.
eikös se niin ole, että mies ei voi olla onnellinen ihmisen kanssa, jonka takia on joutunut luopumaan rakkaastaan? tai välttelemään rakastaan?
oma vaimo ja äiti ovat miehelle todella tärkeitä, ei häntä saa laittaa valitsemaan.
toisaalta miniät! anoppinne on kasvattanut ja synnyttänyt sen teidän ihanan miehenne! se ihana mies on myös puoliksi anoppinne verta.
anopit. antakaa poikanne tehdä omat päätöksensä elämässään. virheitä tulee, mutta niistähän te olette itsekin selvinneet ja niistä oppii! se on rakkautta kun antaa toiselle tarpeeksi tilaa!
turhaa tapella tällaisista asioista, joille ei voi mitään!
tulipa pitkä ja epäselvä vuodatus...;))
kamala lukea täältä joitain tekstejä!
ihme kun ihmiset eivät edes yritä tulla toimeen!
ensinnäkin miniän ja anopin tehtävä on kestää toisiaan ja olla sovussa.
näitä riitojahan ei syntyisi ilman mustasukkaisuutta.
ja anopit hei! te olette itsekkin joskus olleet miniöitä! muistelkaapas sitä!
ja miniät, teistä varmaan ainakin osasta tulee anoppeja.
minä olen nuori äiti, lapseni on vasta 1v mutta kyllä jo nyt pystyn kuvittelemaan kuinka tuskaista olisi hänestä luopua toisen ihmisen vuoksi.
elämä menee eteen päin, tärkeintä, että yritetään pysyä hyvinä tuttuina, ihan se rakkaan miehen/pojan vuoksi.
minun anoppini on samaa mieltä kanssani.
olemme hyviä tuttuja, emme ystäviä, emme kaveruksia. olemme hyvät tutut. emme nosta kauheaa äläkkää pienistä erimielisyyksistä.
eikös se niin ole, että mies ei voi olla onnellinen ihmisen kanssa, jonka takia on joutunut luopumaan rakkaastaan? tai välttelemään rakastaan?
oma vaimo ja äiti ovat miehelle todella tärkeitä, ei häntä saa laittaa valitsemaan.
toisaalta miniät! anoppinne on kasvattanut ja synnyttänyt sen teidän ihanan miehenne! se ihana mies on myös puoliksi anoppinne verta.
anopit. antakaa poikanne tehdä omat päätöksensä elämässään. virheitä tulee, mutta niistähän te olette itsekin selvinneet ja niistä oppii! se on rakkautta kun antaa toiselle tarpeeksi tilaa!
turhaa tapella tällaisista asioista, joille ei voi mitään!
tulipa pitkä ja epäselvä vuodatus...;))
Vastaukset 7
Vanhimmat
Juuri tuota anopin verta inhoan miehessäni ja se voi olla syy mikä aiheuttaa eromme.
vihaan muuten niin rakkaassa miehessäni hänen äitinsä piirteitä ulkonäössä, eleissä, ilmeissä, tavoissa... Se aiheuttaa ristiriidan, johon on vaikea sopeutua. Rakastan kuitenkin miestäni ja ihmettelen usein kuinka anoppini kaltainen ihminen on voinut saada aikaiseksi niin ihanan ihmisen kuin mieheni on...
äidit ovat poikansa rakkaudella kasvattaneet , lähes
poikkeuksetta näin...
paljon pahaa, siis todella pahaa, on miniän täytynyt kokea että noin vihaa miehensä äitiä. siitä viha siirtyy aikaa myöten mieheenkin.
tiedän että hän on poikansa rakkaudella kasvattanut ja hyvin onkin. mutta jossain vaiheessa vaan niiden äitien pitäisi laskea lapsensa elämään omaa elämää, ja hyväksyä lastensa tekemät valinnat(kyse on aikuisista ihmisistä, ei mistään teini-ihastuksista!!!!) -kuten kumppanin valinnat.
hänen poikansa on valinnut minut elämän kumppanikseen, hänen poikansa rakastaa minua ja on minun kanssa onnellinen. Ja mina rakastan hänen poikaansa ja kunnioitan, koska parempaa kumppania en olisi voinut itselleni saada. tätä anopin on vaan vaikea sulattaa, vaikka kaiken jären mukaan hänen pitäisi olla onnellinen siitä, että hänen poikansa on onnellinen.
mutta siinäpä se vika taitaa ollakin: hän ei ole korvaamaton pojalleen, hänen poikansa on löytänyt elämäänsä toisen naisen, joka pystyy pitämään huolen hänen rakkaimmastaan. anopin pitäisi vaan tajuta se etten ole hänen äidin paikkaansa viennyt, olen hänen pojalleen vaimo en äiti!
en kaipaa anopista ystävää itselleni, riittäisi että saisin hieman kunnioitusta ja arvostusta -niinkuin minäkin olen yrittänyt (turhaan) anoppia kohdella. valitettavasti minut on kasvatettu kunnioittamaan itseäni vanhempia ihmisiä ja tästä syystä en koskaan ole pystynyt "hyppimään silmille", vaan yrittänyt korrektisti sanomaan mielipiteeni. nykyään yritän vain vältellä anoppia, koska mukaan ei tunnu auttavan. ehkä näin on helpompaa kaikille. anoppi voi kuvitella ettei minua ole olemassakaan. poissa silmistä, poissa mielestä.
sinulla on näkemystä, oikeanlaista.
sovussa eläminen ja toinen toisensa tukeminen ovat tärkeitä asioita, harva ihminen tulee toimeen vain pelkästään oman ydinperheen kanssa. tarvitaan isovanhempia, muita sukulaisia, ystäviä.
ihmissuhteet ovat aina ongelmallisia, mutta vaikeudet on tehty voitettaviksi.
useimmat ihmiset voivat tulla toimeen keskenään, ja jos joku on sairauden takia oikein "hankala", niin hänet pitäisi ohjata hoitoon, läheisten toimesta.
ystävyyttä, toveruutta, toinen toistenne kunnioitusta etsikää, yhdessä onnistumme kun oikein yritämme, ja silloin olemme kaikki onnellisempia.
hyvä hyvä!
Eikä se poika ole yksin anopin verta ja geenejä vaan myös ne miniän synnyttämät lapsetkin..., eli enemmästä kysymys kuin kaveruudesta.
Siltikin anopin tulis olla se, joka nyt pysyttelee siellä taustalla ja niinhän me tehdäänkin, suurin osa. Kyllä ne poikaset on tarkotus lennättää aina pesästä, eikä ihmislaji eroa eläimistä tässä suhteessa, mutta kai sitä silti saa kanssakäymistä olla, eihän ne siteet kokonaan katkea mitenkään ellei sitten tahallaan katkaista (surullista).
Jokaisella on oma vastuu paitsi omasta elämästään, myös siitä, miten muita kohtelee...
"eikös se niin ole, että mies ei voi olla onnellinen ihmisen kanssa, jonka takia on joutunut luopumaan rakkaastaan? tai välttelemään rakastaan? "
Erittäin hyvin sanottu. Oma naiseni ei pidä äidistäni koska hän antaa neuvoja, hyviä neuvoja joissa ei ole mitään vikaa. Naiseni ei vain voi sulattaa sitä että joku neuvoo miten tehdä asia helpommin. Aina äitini on ystävällisesti sanonut.
Naiseni isä antaa minulle välillä neuvoja, otan ne vastaan ilomielen koska se auttaa meidän yhteistä elämäämme. En koe sitä että naiseni isä vähättelisi minua vaan koen sen positiivisena. Jos en ole neuvosta samaa mieltä en tee niin, niin yksinkertaista se on.
Naiseni ei vain kestä että joku osaisi tehdä jonkin asian helpommin.
Tulen surulliseksi aina kun joudun menemään naiseni kanssa kylään koska hän näyttää ilmeillään hyvin selvästi ettei kaipaa apua missään. Äitini ja muut sukulaiset on ihmeissään miksi miniä kääntää selän ja loukkaantuu kaikesta tuesta jne. Ei olla oltu kylässä vähään aikaa eikä mennä.
Näköjään aina monella naisella on vaikeuksia ottaa vastaan apua tai neuvoja, jostain syystä. Sitten täällä haukutaan miehiä kun eivät puolusta vaimojaan. Miksi pitää loukkaantua niin herkästi. Miksi mies ei saisi olla läheinen sukunsa kanssa. Miksi pitää haastaa riitaa suvun kanssa vain sen takia että saisi miehen kokonaan pikkusormen ympärille.
Saan naisen isältä hyviä neuvoja joista olen todella tyytyväinen, hyvät käytän ja huonot jätän käyttämättä, ei siinä mitään sen kummempaa ole. Naisten olisi hyvä ajatella samanlailla, hyvät otat vastaan ja huonoja et käytä.
En ole kovin onnellinen, toivon että naiseni ajattelisi samanlailla kuin sinä. Tsemppiä!