Itse olen noin kaksi vuotiaana jäänyt pahasti yksin kun äiti joutui sairaalaan. Kun äiti sitten tuli sieltä takaisin olin muuttunut kuulemma ihan täysin. Myöskin minulla on ollut lapsena yksin vähänkin pidemmäksi aikaa jäädessäni kovasti ikävä isää ja äitiä.
Nykyään minut on diagnosoitu pakko-neuroottiseksi. Minulla on edelleen kovasti ikävä ja surua, mutta ei enää äitiä eikä isää kohtaan. On vain valtava ikävä eikä sille surulle ole enää edes kohdetta. Toki olen välillä muutenkin aika yksinäinen, mutta mulla voi tuo yksinäisyyden ja totaalisen hylätyksi tulemisen tunne kasvaa niin voimakkaaksiihan tuttujen ihmistenkin seurassa, että kaksi kertaa olen ollut sairaalassa psykiatrisella osastolla tuosta johtuen. Ja vain äärimmäisessä tilanteessa se todellinen suru tulee esille ja alan itkemään jolloin heti helpottaa tuo yksinäisyyden tunne hetkeksi. Sit tuohon vaaditaan aina toinen ihminen jolta saan myötätuntoa ja joka ottaa sen surun vastaan. Mutta aina vain tuo toistuu eikä tuolle surulle tule loppua.
Eli äiti on edelleen elossa, mutta suru on silti niin valtavaa, että sitä voisi verrata siihen, että olisi menettänyt kaksi omaa lastaan vaikka jossain onnettomuudessa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia totaalisesta hylätyksi tulemisen tunteesta tai, että tuntuu että olisi yksin koko maan päällä. Muutenkin minua pelottaa valtavasti kaikki yksin jäämiseen liittyvät jutut ja pelkoja nousee mieleeni automaattisesti hyvinkin usein.
Nykyään minut on diagnosoitu pakko-neuroottiseksi. Minulla on edelleen kovasti ikävä ja surua, mutta ei enää äitiä eikä isää kohtaan. On vain valtava ikävä eikä sille surulle ole enää edes kohdetta. Toki olen välillä muutenkin aika yksinäinen, mutta mulla voi tuo yksinäisyyden ja totaalisen hylätyksi tulemisen tunne kasvaa niin voimakkaaksiihan tuttujen ihmistenkin seurassa, että kaksi kertaa olen ollut sairaalassa psykiatrisella osastolla tuosta johtuen. Ja vain äärimmäisessä tilanteessa se todellinen suru tulee esille ja alan itkemään jolloin heti helpottaa tuo yksinäisyyden tunne hetkeksi. Sit tuohon vaaditaan aina toinen ihminen jolta saan myötätuntoa ja joka ottaa sen surun vastaan. Mutta aina vain tuo toistuu eikä tuolle surulle tule loppua.
Eli äiti on edelleen elossa, mutta suru on silti niin valtavaa, että sitä voisi verrata siihen, että olisi menettänyt kaksi omaa lastaan vaikka jossain onnettomuudessa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia totaalisesta hylätyksi tulemisen tunteesta tai, että tuntuu että olisi yksin koko maan päällä. Muutenkin minua pelottaa valtavasti kaikki yksin jäämiseen liittyvät jutut ja pelkoja nousee mieleeni automaattisesti hyvinkin usein.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensinnäkin ajattelin, että saisit varmaan vastauksia kohtalontovereilta mielenterveys/masennus -palstalta.
Minä en varmasti pysty sinua auttamaan tilanteessasi, mutta ymmärrän kyllä. Olet kokenut kovia lapsena, ei epäilystäkään etteikö tuo juontaisi lapsuutesi kokemuksiin. Hylätyksi tulemisen pelko toki jonkin asteisena on varmasti jokaisella. Itsekkin usein sellaista poden. Tai lähinnä lapsieni/vanhempien ja muiden läheisten menettämisen pelkoa ja sen seurauksena tulee yksin jäämisen pelko. Välillä tuntuu etten kestä omia ajatuksiani.
Sinulla tuo tuntuu haittaavan normaalia jokapäiväistä elämää niin suuresti, että on ymmärrettävää, että olet tarvinnut ammattiapua. Onko sinun elämässäsi mitään iloisia asioita, harrastuksia tai hyviä ystäviä? Onko sinulla vapaa-ajan menoja, tarkoitan että onko sinulla sellaista tekemistä mikä veisi nuo synkät ajatukset edes hetkeksi pois? vai oletko vain kotona murehtimassa?
Kuten alussa sanoin, sinun kannattaa kysellä tuolta masennus/mielenterveyspalstalta. Saattaisi olla kohtalontovereita, jotka kertoisivat omista tunemuksistaan.
Positiivista on, että olet halukas ottamaan apua ja neuvoja vastaan ja haluat keskustella asiasta. Useinhan ongelmat lakaistaan maton alle eikä niitä haluta myöntää tai niitä vähätellään. Toivottavasti saat käydä terapiassa tuon takia, jos et, niin hakeudu ihmeessä sellaiseen.
Aurinkoista kesää kaikesta huolimatta Sinulle!
Itse paloin pahasti 2v. ja jouduin olemaan sairaalassa kuukauden. Siihen aikaan vanhemmat eivät saaneet edes käydä katsomassa.
Lakkasin puhumasta jne. Mutta ihme kyllä se ei vaikuttanut minun tietoisella tasolla.
En ole koskaan ajatellut, että johtuu siitä.
Sisareni ovat olleet aina erittäin sosiaalisia, joskus mietin omaa arkuuttani ja vetäytymistä. Mutta se saattaa johtua muustakin.
Kohtaa traumasi, mutta älä jää sen vangiksi, terapian lisäksi jokin kriisityöskentely voisi olla hyvä juttu, erm tai psykodraama.
Lähetän voimia sinulle. Ja muista kaikki se ihana ja hyvä jota myös elämässä on.
2 ja puolivuotiaana kun isäni kuoli, äiti jätti meidät ja adoptoitiin eri perheisiin, unohdin koko aiemman elämäni mutta tiedän että sieluuni jäi syvä haava, joka vaikeuksien (ihmissuhteissa)tullessa ikäänkuin aukenee, ahdistus ja tuska ovat tuttuja..., silti olen selvinnyt ja mitä vähemmän keskityn tunteisiini sen parempi.