Oletko sinut avoliitossa ?

Piru periköön barbie-leikit. Minäkin haluaisin eroon siitä ajatuksesta.

"Olipa kerran... -- Ja niin prinssi sai prinsessan avovaimokseen, he ostivat pienehkön remontoitavan kerrostalohuoneiston, kävivät 7 vuotta lapsettomuushoidoissa tuloksetta ja elävät siitä huolimatta onnellisena elämänsä loppuun saakka... vaikka prinsessa jäikin työttömäksi ennen kuin asuntolaina saatiin maksettua, ja prinssillä on älytön autokuume."

Pienen pieni, aivan viaton ja hetkellinen katkeruuden pisara eksyi edelliseen viestiini. Sitten radiosta alkoi soida Glenn Madeirosin "Nothing's gonna change my love for you". Olen onnellinen. Pitää vain yrittää muistaa se, vaikkei valkoista mekkoa olekaan =)

5 vuotta avoliittoa takana, ja haluaisin todella naimisiin. TODELLA. En tiedä onko se jokin onneton prinsessahaave, pelkkää romantiikan tavoittelua tai jotain naisten haihattelua, mutta todella haluaisin kosinnan ja kuulla mieheltäni että hän tahtoo minut oikeasti.

Ei, en halua isoja häitä, en edes kirkkoa saati morsiuspukua, enkä edes häämatkaa! Minulle riittäisi, jos mies edes sivulauseessa ohimennen kosaisisi, ja sen jälkeen maistraatti, pari todistajaa ja lupaukset... Mutta kun ei. Olen tiedustellut naimisiinmenosta muutaman kerran. Saan osakseni aiheen välttelyä, naureskelua, ihmettelyä ja puhetta siitä kuinka vaivalloista se kaikki olisi.. Minulle vakuutellaan, että olen vaimo jo nyt, vaikka se kauhea 'avo'-etuliite siinä keikkuisikin. Minusta tuntuu edelleen tyttöystävältä, ja siltä ettei rakkautemme ole tarpeeksi syvää..

Harmittaahan se, ja pelottaakin, vaikka kaikki on muuten hyvin. Lapsia ei vielä ole, mutta haluaisimme molemmat. Haluaisin vain 'oikean' perheen. Sellaisen perinteisen. Mutta ei kai auta, kuin totutella ajatukseen ettei sellaista ole tämän miehen kanssa ikinä tulossa...

Jos niin sama olisi, eikö sitä voisi mennä naimisiin. Kakkua ei voi säästää ja syödä yhtäaikaa.

Tsempata ajatus pois? Ei onnistu, sama kuin yrittäisi vaatia sinua muuttamaan yhtäkkiä persoonallista tapaasi pukeutua tms. Sekin olisi helpompaa ja nopeampaa.

Luulen, että kyse on siitä, että nämä sitoutumispelkoiset aiheuttavat turvattomuuden tunteen puoliskolleen. Turvallisuus on yksi tärkeimistä ihmisen perustarpeista, miten perustarpeen voi aivopestä pois?

Keskustele puoliskosi kanssa, miten tärkeäksi koet tämän lopulliseksi kokemasi sitoutumisen eli avioliiton. Mielestäni kyse on tahdosta rakastaa, lisäksi sille nyt ei voi mitään, mutta avoliitto ei ole meidän sivistysvaltiossa arvostettu olomuoto, ei muodollisesti eikä epämuodollisestikkaan.

No, meillä puhuttiin asiat, mentiin naimisiin. Mikä energianhukka olikaan siinä, kun ei oltu vielä naimisissa? Turhaa murhetta ja epäilyä. Vaikka lapsikin oli, mutta lopullinen sinetti on avioliitto ollut. Silloin todella tunsin, että naiseuteni on arvossa.

PS Olenpa vuosien kuluessa itse kuullut, miten avopuolisot selittelevät naimisiin menemättömyyttään silloin kun puolisko ei ole paikalla. Kun eihän sitä koskaan tiedä onko se oikea, miksi siis mennä naimisiin. Siis jos maitoa saa kaupasta, miksi ostaa koko lehmä?

Tsemppiä, puhumalla asiat paranevat, tuleen ei kannata jäädä makaamaan.Onnea matkaan, koko perheelle.

Sori, en pysty tsemppaamaan ajatuksia päästäsi. Itse elin avossa 10 vuotta ja kaikki oli ihan niin kuin molemmat haluttiin. Sitten jostain syystä aloin haluta muutosta, en vieläkään tiedä, mikä sen aiheutti. Avoni ei ollut samaa mieltä, ja perusteet olivat ihan samat kuin omallasikin eli naimisiin menolla ja rakkaudella ei ollut tekemistä toistensa kanssa.

Asiasta keskusteltiin aika pitkään. En tiedä, mikä muutti puoliskoni mielen, mutta naimisiin menimme. Molemmat olemme olleet asiaan äärimmäisen tyytyväisiä eli ehkä se sittenkin toi jotain ekstraa suhteeseemme.

Yhden asian tiesin koko ajan varmaksi. Puoliskoni on itse haluttava naimisiinmenoa, se ei saa tapahtua pelkästään siksi, että "kun sinä kerta haluat". En osaa jälkikäteen sanoa, miten asiat olisivat nyt, jos ne olisivat edelleen toisin.

Ehkä voisit yrittää kysyä puoliskoltasi, miksi hän ei halua naimisiin. Tuo kertomasi syyhän on peruste sille, miksi jatkaa nykymenoa, mutta ei sille, miksi ei voisi olla toisin. Siitä huolimatta voi käydä niin, että teille ei avioliittoa ole tarkoitettu. Kokemukseni perusteella toivon, että löydätte yhteisen sävelen ja jos ette, niin jaksamista sinulle, vaikka tiedän, että se voi olla aika vaikeaa välillä.

joku aika sitten, se oli jo kolmas kerta minä poika suostuin. Että käy se näinkin.

Kerronpa tähän oman tarinani. Avoliitossa 13 vuotta, 2 lasta, 2 kertaa rakennettu omakotitalo...
Ei meidän elämä ruusuilla tanssia ole ollut koskaan, mutta kun on mielestäni sitouduttu näinkin rankasti niin ajattelin, että miksi ei naimisiin ? Avomieheni ei halunnut, koska ei ollut tarpeeksi onnellinen, se kuulosti liian lopulliselta jne. Kaikki tämä kaksi vuotta sitten ja kuvitelkaa minä jäin- riideltiin ja riideltiin, mutta jo lasten takiakin yritin ymmärtää...
Nyt tajuan, että naimisiin meno olisi ollut paha virhe ... aion erota ja löytää vielä oikean onnen elämässäni (enkä silti aio pakottaa ketään naimisiin-ei se onnea tuo).

Myöhäinen vastaukseni tulee vielä mukaan ketjuun. :)
Elän itse avoliitossa ja perheeseemme kuuluu myös pieni lapsi. Vaikka kaikki on jo nyt varsin mallikkaasti, pidän avioliitosta kiinni. Järkevää syytä ei meilläkään ole, mutta häät ovat meille naisille kuitenkin aina ne häät - ja se pitää miehien ymmärtää.

Itsekään en tahdo mitään suvun kansainvaellusta järjestää, mutta haluan miehen sanovan oman ja hänen lähimpien ihmisten läsnä ollessa, että haluaa olla kanssani nyt ja aina. Tahdon yhteisen sukunimen ja yleisesti ottaen virallisellakin tasolla meistä perheyksikön, yhteisellä sukunimellä luonnollisesti. Syynä ei ole se, että avioliitosta olisi miehen vaikeampi lähteä, mutta elinikäinen lupaus on minulle tärkeää.