Erottiin reilu 2 kk sitten , minä toimin jättäjänä, oli pikku riitoja ollut, ei mitään vakavia ja tekoni oli TÄYSIN harkitsematon ja ajattelematon teko ja sitä olen yrittänyt miehelleni sanoa, ei vaan usko.
Nyt ilmotin jättäväni hänet ihan rauhaan, olen selväksi tehnyt mitä tunnen, mitä tiedän, mitä haluan ja selvittänyt ja analysoinut tapahtuneen MEIDÄN takia,siis perin pohjin ja on selvinnyt työstressiä, liikunta-riippuvuutta ja mieheni puolelta ahdistusta (kyttäys, valvonta) Kaiken olen hänelle kertonut ja ilmoittanut että haluan jatkaa, en erota. Mies ei vaan usko. Sanoo ettei ole saanut ajatuksiaan kasaan vielä,ei ole "ehtinyt" ajatella.
No, annoin hänelle viime viikolla sen tiedon, että nyt hän saa sitä aikaa, minusta ei tule kuulemaan mitään niin sanoi sitten että voinhan mä sentään tekstiviestejä laittaa, jämäkästi kieltäydyin. Pari vkoa olen yrittänyt lopputavaroitani saada haettua, mutta mikään päivä ei ole käynyt ja hän sanoo vain että ilmoittaa.
Alkaa kyllästyttää tää vehtaaminen, mikä siinä on että pitää niitä tavaroita siellä hautoo? Eihän ne mitään kiireellisiä ole ja se että mies pyytää minua antamaan aikaa ja olla rauhassa eikä USKO kirjeitä joita pyysi kirjoittamaan,,,huh, jos itse saisin sellaisia niin olisin jo sulaa vahaa se että olen juurta jaksain kaikki selvittänyt. Ja kumpikin edelleen rakastaa toisiaan. Heikko itsetunto miehellä (on oikeasti heikko), olo että on kaiken antanut ja mitään ei jäänyt, aina elämässä vaan vedätetty...Enkä minä saa millään uskomaan että minä en ole kusettaja tyyppiä.
Nyt olen päättänyt että yhteydenotot minun puolelta loppu tähän. Viimeisessä puhelussa hän sanoi taas että "palataan" sanoin että "palaile" niin sieltä tuli vain niin että älä nyt tollai sano. Tein selväksi että minä en yhteyttä ota. Helvetti! Alkaa olemaan sellanen olo että itte tässä on joutunut vedätetyksi, vaikka mies kuinka vannoo rakkauttaa ym. Toista naista ei ole, eikä hän sellaista hae, sen tiedän.
Huh, tätä elämää, mutta eteenpäin on mentävä. Itke en enää hänen perässään, pallon olen antanut hänelle ja jos hän ei siihen tartu niin sitten saa olla.
Nyt ilmotin jättäväni hänet ihan rauhaan, olen selväksi tehnyt mitä tunnen, mitä tiedän, mitä haluan ja selvittänyt ja analysoinut tapahtuneen MEIDÄN takia,siis perin pohjin ja on selvinnyt työstressiä, liikunta-riippuvuutta ja mieheni puolelta ahdistusta (kyttäys, valvonta) Kaiken olen hänelle kertonut ja ilmoittanut että haluan jatkaa, en erota. Mies ei vaan usko. Sanoo ettei ole saanut ajatuksiaan kasaan vielä,ei ole "ehtinyt" ajatella.
No, annoin hänelle viime viikolla sen tiedon, että nyt hän saa sitä aikaa, minusta ei tule kuulemaan mitään niin sanoi sitten että voinhan mä sentään tekstiviestejä laittaa, jämäkästi kieltäydyin. Pari vkoa olen yrittänyt lopputavaroitani saada haettua, mutta mikään päivä ei ole käynyt ja hän sanoo vain että ilmoittaa.
Alkaa kyllästyttää tää vehtaaminen, mikä siinä on että pitää niitä tavaroita siellä hautoo? Eihän ne mitään kiireellisiä ole ja se että mies pyytää minua antamaan aikaa ja olla rauhassa eikä USKO kirjeitä joita pyysi kirjoittamaan,,,huh, jos itse saisin sellaisia niin olisin jo sulaa vahaa se että olen juurta jaksain kaikki selvittänyt. Ja kumpikin edelleen rakastaa toisiaan. Heikko itsetunto miehellä (on oikeasti heikko), olo että on kaiken antanut ja mitään ei jäänyt, aina elämässä vaan vedätetty...Enkä minä saa millään uskomaan että minä en ole kusettaja tyyppiä.
Nyt olen päättänyt että yhteydenotot minun puolelta loppu tähän. Viimeisessä puhelussa hän sanoi taas että "palataan" sanoin että "palaile" niin sieltä tuli vain niin että älä nyt tollai sano. Tein selväksi että minä en yhteyttä ota. Helvetti! Alkaa olemaan sellanen olo että itte tässä on joutunut vedätetyksi, vaikka mies kuinka vannoo rakkauttaa ym. Toista naista ei ole, eikä hän sellaista hae, sen tiedän.
Huh, tätä elämää, mutta eteenpäin on mentävä. Itke en enää hänen perässään, pallon olen antanut hänelle ja jos hän ei siihen tartu niin sitten saa olla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Viestistäsi tuli olo, että mies voi ihan oikeutetusti tuntea olonsa vedätetyksi, sillä sinä jätit hänet aluksi. Kyllä siinä tulee olo kenelle tahansa, että matto vedetään alta. Se ei ole mikään pikkujuttu, joka pitäisi heti unohtaa ja olla kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Ottaa aikansa. Anna hänelle se nyt, mutta älä suutu jos hän on ihmeissään SINUN tekemästäsi jättämisestä.
Se on vaan niin vaikeaa. Aikaa menee ja paljon ja asiaa vaikeuttaa se että osa tavaroistani edelleen siellä enkä saa niitä haettua kun miehelle ei ikinä käy.
Mieheni todella heikko itsetunto on myös asian hidastajana tässä. Pitää itseään epäonnistujana (on aina pitänyt)ja se että hän sanoo vaan että kun aikaa menee niin huomaan että en halua hänenlaisensa miehen kanssa olla.
Tuntuu vain itseltänikin siltä että on vedätetty. Mieheni näytti seurustelun aikana todella että rakastaa minua ja puhuimme tulevaisuudesta ja jättöpäivänä hän pyysi minua vielä miettimään ennen kuin teen mitään radikaalia ja sanoi että hän odottaa että herään koska olen hänen elämänsä. Nyt tuntuu siltä että kaikki ne puheet ovat olleet puutaheinää, sillä olen reilun kuukauden hänelle selittänyt ja selvittänyt mistä kaikki äkkipikaisuus johtui, miksi sanoin niin miten sanoin --> ja syy ei todellakaan ollut miehessä ja sen olen tehnyt enemmän kun selväksi. Miehenikin sanoi jättöpäivänä että meillä ei ole edes mitään oikeita ongelmia.
Ja nyt sitten tämä...
No, ehkä en tajua täysin tätä asiaa, koska en ehkä kuitenkaan ymmärrä minkälainen vaikutus minulla oli mieheeni ja on edelleen! Ja sen tiedän minkälainen vaikutus hänellä on minuun, rakastan häntä enemmän kun ihmistä voi rakastaa.Eikä hänenkään tunne ole hävinnyt. Ehkä hän tosiaan vaan tarvii aikaa..
Odottavan aika on pitkä. Rakkaus kuitenkin yleensä aina voittaa! Ja jollaa tapaa uskon että tässäkin tapauksessa näin käy. Me olemme luoneet niin vahvan siteen toistemme väliin, jonka uskon kestävän ja voittavan nämä kaikki. Pää vain meinaa hajota välillä
en voi sanoa muuta kun tsemppiä t.yks poju
Sitä tässä tarvitaan, tsemppiä. Harmittaa vielä kun asun pienellä paikkakunnalla (JUMALAN SELÄN TAKANA!!) Muutin mieheni takia tänne, lähemmäs häntä ja täällä sitä nyt ollaan, ihan yksin ja täysin neuvottomana. Kaikki ystäväni asuvat niin kaukana että vain puhelinyhteydet ovat tulleet kyseeseen, ovat olleet pelastavia, onneksi edes niin.
No, kai se on muutettava takasin sinne mistä alunperin muutinkin, jätän tavarani miehelle, tehköön mitä tekee niille. Joudun vaan aloittamaan kaiken alusta; uusi työpaikka, koska nykyisestä joudun muuton takia luopumaan, uusi asunto jne. Mutta pääsenpähän ainakin ystäviäni lähemmäs ja pystyn ehkä heidän avullaa sitten nopeammin ja paremmin jatkamaan elämääni. Ei ainakaan tarvitse asua yksin täällä "metsän keskellä".
Tsemppiä myös sinulle! Muista että kaikki paska kääntyy aina hyväksi!