Mitä ajatuksia herättää miehessä tämä naisen henkilöhistoria?:
Kahdesti eronnut, viimeksi 10 vuotta sitten. Lapsia kolme (eli lapsiluku täynnä eikä siinä mielessä pesänrakennusviettiä enää) eikä viimeisen (!) eron koommin edes vakavissaan haaveillut kestävästä suhteesta. Sekin oma valinta ja asennekysymys, piti valita aikanaan eikä ihan helppo ollut - mutta täysin sopeutunut ajatukseen, että kahdesti eronneen kuuluukin jo yksin huolehtia jälkikasvunsa ja jättää omat tarpeet arjesta sivuun. Toisaalta, koska lasten isä on hoitanut osuutensa ja viettänyt aikaa lastensa kanssa, sitä omaa vapaa-aikaakin on ollut ja näihin vuosiin mahtuu useampikin tuttavuus, joiden seurassa ei jalat ristissä olla istuttu vaikka kotiin lasten silmien eteen en tuonutkaan… Vakipanoja, se on kai osuva kuvaus, mutta joista on jäänyt jopa muutama ystäväksi, joten en täysin koneenakaan ole kohdellut..
Tilanne ja suhtautuminen kuitenkin muuttui reilu vuosi sitten, kun joku kolahti persoonallaan ja lujaa. Eli aikuinen, velvollisuudentuntoinen kunnon mies (vrt. seikkailunhaluinen nuori kolli) osui kohdalle ja sekoitti pakan tyystin. Ei ollut seksileikkejä vailla vaan oikeaa yhteisymmärrystä, ja pitkään pysyttiinkin ystävyystasolla, mutta… Väistämätöntähän se oli että rakastelu tuli mukaan ja tuon ”housut jalassa lähentymisen” ansiosta se sitten olikin jotain ennen kokematonta. Rakkaustarinakin tuntuu vähättelevältä (niitä aitoja kun ei yhteen elämään montaa mahdu ja sana kärsinyt inflaation) ilmaisulta, nyt kun vaikutuksensa ajatusmaailmaani jo voi todeta pitkäkestoiseksi ja itseni ja miehiin suhtautumisen kannalta käänteentekeväksi. Reginan artikkelehin ei sisälly sitä määrä ystävyyttä ja läheisyyttä samassa paketissa. Ikääkin on jo 40 joten itse asiassa oli jo aikakin :-). Miksi suhteella ei ollut jatkuvuutta on oma stoorinsa, mutta luopuminen oli molemmin puolin erittäin vaikea. Silti lopullinen.
Nyt on ollut vaikea edes realistisesti ajatella mitään intiimiä kenenkään miehen kanssa. Niin paljon viisastuin näistä tapahtumista (mielestäni, jonkun mielestä ehkä tyhmistyin :-)), en voisi tyytyä entiseen tapaani ”kiksauttella” kenenkään entisen tutunkaan kanssa, vaikka kieltämättä fysiikkakin sitä elämän osa-aluetta hetkittäin vaatisi. Tuntuu vaan niin pinnalliselta, että ilmankin pärjään (ja iso tyttöhän pärjää ominkin avuin :-)), toisaalta en vielä edes pääse sen kynnyksen yli ettäkö sietäisin edes suutelua tai ylipäätään fyysistä kosketusta kenenkään kanssa. Ulkoisesti ja suorasukaiselta olemukseltani takuulla viestitän, että estoisen oloiseksi ei voi pahalla (tahi hyvällä :-)) tahdollakaan sanoa, mutta se ei ole tietoinen valinta.
Joillakin deiteillä olen käynyt ja useamman kanssa tehnyt tuttavuutta verkossa; täysin vilpittömästi kertonut – ainakin päällisin puolin – tämän historiani ja mitä mietteitä / etenemisen esteitä nyt pyörittelen mielessäni. Vaikuttaa vain että miehet eivät pidä perustelujani uskottavina, ikään kuin joutuisin puolustelemaan kantaani että istun tätä nykyä jalat ristissä (9 kk takana) vaikka viuhka käy. Käykö se miehisen itsetunnon päälle, että kerron joskus ”harrastelleeni”, mutta nyt en voi? On nimittäin vaikuttanut siltä, että tämä otetaan henkilökohtaisesti ja minut tulkitaan lähinnä nirppanokaksi jolle ”ei vaan kukaan kelpaa”. Itselleni nuo syyni ovat kyllä täyttä totta.. Eikä minun kynnyksen yli pääsemistäni ainakaan edistä se, että miehelle kaiken kiireisin lähentymisen toteuma on seksileikit.
Vai haiskahtaako jopa siltä eläisin vielä jonkun asteisen kriisin keskellä? Itse kun kuitenkin koen oivaltaneeni jotain arvokasta (muistutan iästäni ja siitä etten tynnyrissä ole päässyt kasvamaan :-)), mutta miltä tämä kertomani miehen korvissa vaikuttaa? Tasapainon löytäneeltä vaiko juuri sen menettäneeltä? Viittaan vielä alkupään riveihini, että joitakin todisteita löytyy tietystä konservatiivisuudesta jo ”aikojen alusta” – vaikka nuoruuden valinnoissa virheitä tehnytkin niin itse pyrkinyt niistä vastuun ottamaan ja jostain hennonut luopuakin... Ymmärrän kyllä tietyn miehen itsesuojeluvaiston ja että jos historiaa on näinkin paljon, niin automaattisesti on vaikea täysin vilpittömänä pitää. Siihen epäilyyn vaan jos kaatuu tutustuminen, niin ei voi ikinä edes tietää menettikö jotain…
Poikkeustapaus on että tänne kirjoitan – luen kyllä paljon - ja lähinnä kai tässä mietiskelenkin itsekseni. Mutta, muutama ”vakkari” näillä palstoilla pyörii, jotka ovat aivan mestareita kiteyttämään sekä kysymyksiä että vastauksia. Tekstini on pitkä ja ajatuksenjuoksuni varmasti harhailevakin, sitä suuremmalla syyllä odottaisin sitä suoraa miehen logiikan mukaista vastausta :-).
Kahdesti eronnut, viimeksi 10 vuotta sitten. Lapsia kolme (eli lapsiluku täynnä eikä siinä mielessä pesänrakennusviettiä enää) eikä viimeisen (!) eron koommin edes vakavissaan haaveillut kestävästä suhteesta. Sekin oma valinta ja asennekysymys, piti valita aikanaan eikä ihan helppo ollut - mutta täysin sopeutunut ajatukseen, että kahdesti eronneen kuuluukin jo yksin huolehtia jälkikasvunsa ja jättää omat tarpeet arjesta sivuun. Toisaalta, koska lasten isä on hoitanut osuutensa ja viettänyt aikaa lastensa kanssa, sitä omaa vapaa-aikaakin on ollut ja näihin vuosiin mahtuu useampikin tuttavuus, joiden seurassa ei jalat ristissä olla istuttu vaikka kotiin lasten silmien eteen en tuonutkaan… Vakipanoja, se on kai osuva kuvaus, mutta joista on jäänyt jopa muutama ystäväksi, joten en täysin koneenakaan ole kohdellut..
Tilanne ja suhtautuminen kuitenkin muuttui reilu vuosi sitten, kun joku kolahti persoonallaan ja lujaa. Eli aikuinen, velvollisuudentuntoinen kunnon mies (vrt. seikkailunhaluinen nuori kolli) osui kohdalle ja sekoitti pakan tyystin. Ei ollut seksileikkejä vailla vaan oikeaa yhteisymmärrystä, ja pitkään pysyttiinkin ystävyystasolla, mutta… Väistämätöntähän se oli että rakastelu tuli mukaan ja tuon ”housut jalassa lähentymisen” ansiosta se sitten olikin jotain ennen kokematonta. Rakkaustarinakin tuntuu vähättelevältä (niitä aitoja kun ei yhteen elämään montaa mahdu ja sana kärsinyt inflaation) ilmaisulta, nyt kun vaikutuksensa ajatusmaailmaani jo voi todeta pitkäkestoiseksi ja itseni ja miehiin suhtautumisen kannalta käänteentekeväksi. Reginan artikkelehin ei sisälly sitä määrä ystävyyttä ja läheisyyttä samassa paketissa. Ikääkin on jo 40 joten itse asiassa oli jo aikakin :-). Miksi suhteella ei ollut jatkuvuutta on oma stoorinsa, mutta luopuminen oli molemmin puolin erittäin vaikea. Silti lopullinen.
Nyt on ollut vaikea edes realistisesti ajatella mitään intiimiä kenenkään miehen kanssa. Niin paljon viisastuin näistä tapahtumista (mielestäni, jonkun mielestä ehkä tyhmistyin :-)), en voisi tyytyä entiseen tapaani ”kiksauttella” kenenkään entisen tutunkaan kanssa, vaikka kieltämättä fysiikkakin sitä elämän osa-aluetta hetkittäin vaatisi. Tuntuu vaan niin pinnalliselta, että ilmankin pärjään (ja iso tyttöhän pärjää ominkin avuin :-)), toisaalta en vielä edes pääse sen kynnyksen yli ettäkö sietäisin edes suutelua tai ylipäätään fyysistä kosketusta kenenkään kanssa. Ulkoisesti ja suorasukaiselta olemukseltani takuulla viestitän, että estoisen oloiseksi ei voi pahalla (tahi hyvällä :-)) tahdollakaan sanoa, mutta se ei ole tietoinen valinta.
Joillakin deiteillä olen käynyt ja useamman kanssa tehnyt tuttavuutta verkossa; täysin vilpittömästi kertonut – ainakin päällisin puolin – tämän historiani ja mitä mietteitä / etenemisen esteitä nyt pyörittelen mielessäni. Vaikuttaa vain että miehet eivät pidä perustelujani uskottavina, ikään kuin joutuisin puolustelemaan kantaani että istun tätä nykyä jalat ristissä (9 kk takana) vaikka viuhka käy. Käykö se miehisen itsetunnon päälle, että kerron joskus ”harrastelleeni”, mutta nyt en voi? On nimittäin vaikuttanut siltä, että tämä otetaan henkilökohtaisesti ja minut tulkitaan lähinnä nirppanokaksi jolle ”ei vaan kukaan kelpaa”. Itselleni nuo syyni ovat kyllä täyttä totta.. Eikä minun kynnyksen yli pääsemistäni ainakaan edistä se, että miehelle kaiken kiireisin lähentymisen toteuma on seksileikit.
Vai haiskahtaako jopa siltä eläisin vielä jonkun asteisen kriisin keskellä? Itse kun kuitenkin koen oivaltaneeni jotain arvokasta (muistutan iästäni ja siitä etten tynnyrissä ole päässyt kasvamaan :-)), mutta miltä tämä kertomani miehen korvissa vaikuttaa? Tasapainon löytäneeltä vaiko juuri sen menettäneeltä? Viittaan vielä alkupään riveihini, että joitakin todisteita löytyy tietystä konservatiivisuudesta jo ”aikojen alusta” – vaikka nuoruuden valinnoissa virheitä tehnytkin niin itse pyrkinyt niistä vastuun ottamaan ja jostain hennonut luopuakin... Ymmärrän kyllä tietyn miehen itsesuojeluvaiston ja että jos historiaa on näinkin paljon, niin automaattisesti on vaikea täysin vilpittömänä pitää. Siihen epäilyyn vaan jos kaatuu tutustuminen, niin ei voi ikinä edes tietää menettikö jotain…
Poikkeustapaus on että tänne kirjoitan – luen kyllä paljon - ja lähinnä kai tässä mietiskelenkin itsekseni. Mutta, muutama ”vakkari” näillä palstoilla pyörii, jotka ovat aivan mestareita kiteyttämään sekä kysymyksiä että vastauksia. Tekstini on pitkä ja ajatuksenjuoksuni varmasti harhailevakin, sitä suuremmalla syyllä odottaisin sitä suoraa miehen logiikan mukaista vastausta :-).
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tjaa, mitähän tuosta kaikesta sanoisi. Ensinnäkin on perin sähäkkää toimintaa jos ehtii eroamaan kaksi kertaa ennen 30-vuotis päiväänsä. Minä en vilkkaasta seuraelämästäni huolimatta ehtinyt vielä edes naimisiin.
Olematta minkään sortin psykologi tai ihmissuhdeterapeutti minusta tuntuu, että menosi on väkinäistä. Yrität elää jarru päällä, koska jonkinmoiset moraalikoodit ovat sinulle tärkeitä. Kuitenkin olet ehtinyt yhtä sun toista, joka kielii, että lähinnä omat arvosi ja tekosi eivät ole sopusoinnussa.
Suin päin ei oman itsensä vuoksi kannata poukkoilla ympäriinsä parisuhdemarkkinoilla, mutta sen minkä tekee, tekee täysillä ja jälkeenpäin katuminen on vähän falskia.
Jos sinusta tuntuu, ettet ole valmis suhteeseen, älä etsi sitä. Kun lopulta olet, elä elämääsi täysillä. Enkä tarkoita tässä erityisesti yhdenyön suhteita. Mutta jos siltä tuntuu, niin ole niidenkin suhteen armollinen itseäsi kohtaan.
Ps. Lopeta uskottelemasta itsellesi, että sinä olet jo niin vanha ja elämän viisastuttama. Vanhoja emme vielä ole, eikä pikkuvanha ajatusmaailma tee kenestäkään itseään fiksumpaa.
Jotkut psykologit puhuvat nuoruudesta uutena mahdollisuutena saada onnellinen lapsuus. Itse taas olen huomannut, että monet ihmiset ovat saaneet juuri tuossa neljänkympin korvilla mahdollisuuden uuteen onnelliseen nuoruuteen. Enkä nyt tietenkään tarkoita sitä, että jätetään perhe ja aletaan elää vimmaista nuoruutta uudestaan vaan sitä, että aletaan elää kuten nuoruuden olisi pitänyt unelmien mukaan mennä, elleivät hormonit olisi pistäneet päätä pyörälle.
Monella on kai nuoruudessaan suurena romanttisena haaveena löytää Se Oikea, jonka kanssa voisi perustaa perheen ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ne hormonit ja se nuoruuden epävarmuus... Tulee tehtyä virhevalintoja, sekoiltua, testattua viehätysvoimaa, harrastettua seksiä siellä sun täällä, etsittyä, eksyttyä ja taas etsittyä. Ei siinä ole tietenkään mitään väärää, sellainen kuuluu nuoruuteen ja kaikki mikä ei tapa karaisee ja tekee kenties vähän viisaammaksi.
Minusta tuntuu, että olet nyt lopullisesti päässyt yli siitä ensimmäisestä hektisestä nuoruudestasi ja astumassa uuteen, varmempaan ja tasapainoisempaan nuoruuteen. Kenties tarvitsit sitä yhtä kokemusta suuresta rakkaudesta tai kenties olet muuten vain kypsynyt. Luultavasti molempia. Pääasia on se, että näytät löytäneen uutta itsevarmuutta ja tunnut tietävän nyt mitä tarvitset. Miesten pinnalliset seksivonkaukset eivät enää pure sinuun, etkä halua enää pelkkää päämäärätöntä seikkailua. Ei se osoita mitään nirppanokkaisuutta, vaan itsetietoisuutta ja henkistä selkärankaa.
Uskon, että pärjäät vallan mainiosti ilman miestäkin, juurtuneena vahvasti omaan aitoon itseesi. Kun pidät sen mielentilan ja asenteen, se tulee loistamaan sinusta ulospäin kuin kirkas majakan valo ja ohjaamaan ennen pitkää sen juuri oikean luoksesi.
Joskus aika nostaa jalka jarrulta,jakokeilla.Tuntuu tarinastasi päätellen,että sulle on jäännyt jonkinlainen itsetutkiskelu vaihe päälle.mun mielestä sun ei kannata lähteä hakemaan muiden hyväksyntää,sille koska on aika tehdä mitäkin.
Ei tuossa minusta mitään outoa ole. Olet saanut kokemusta ja nyt sulattelet sitä. Kannattaa olla yksin ihan rauhassa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Kyllä maailmassa miehiä riittää, sitten kun niitä taas haluat lähellesi.
Ainakaan minulle tuollainen suhtautuminen ei olisi mikään kynnyskysymys. En ole niitä miehiä joiden aivot ovat haaroissa. Siksi haluan tutustua naiseen ensin muuten ja sitten vasta myöhemmin seksin merkeissä. Luultavasti muitakin tällä tavalla ajattelevia on olemassa, vaikka niitä tuntuu kovin vähän olevan liikkeellä tässä nettideittimaailmassa.