Haastatteluun menossa... iik taas jänskättää!

Valitsijalla kai pitäisi olla ratkaisuun tarvittavat tiedot, ellei, niin yleispätevät ohjeet tähän juhlalliseen kysymykseen, ensin motivaatiosta: koska olen halunnut aina tänne - vain tänne - en voi ajatellakaan tekeväni mitään muuta - en voisi olla muussa paikassa - olen aina unelmoinut tästä - vain tämä sopii minulle
Muista kyvyistä: olen paras - olen kiinnostunut vain tästä - olen kiinnostunut vain velvollisuuksistani - haluan vain tehdä työtä - ole kuullutkaan aystä - olen vaaraton - olen syntynyt tätä varten jne. Eli "koska hain tätä paikkaa", "mä osaan tän jo" ja "kun nyt sais jotain duunia" ei riitä.

Kyllä se menee, kun luotat vain itseesi ja suhtaudut siihen haastattelijaan ihmisenä, et ylijumalana.

Itse hain erästä paikkaa, vaikka en ollenkaan ollut varma, että täytän vaatimukset, kielitaito jne. Paikka oli sellainen, josta olen unelmoinut jo muutamia vuosia ja johon olen tahtonut. Kun olin hakenut paikkaa ja pääsin haastatteluuna sti, niin päässä alkoi pyörimään, että munaan itseni ja kuvittelen itsestäni taas liikoja ja että varmasti menen ihan puihin haastattelussa. Kun olin tätä jonkina ikaa pyöritellyt päässä, avasin suuni ja kerroin kavereille fiilareista, heitin vitsiä ja aloin preppaamaan haastattelua varten. Nimen omaan sitä kielitaitoa, vaikka olenkin sitä prepannut tässä jo pidemmän aikaa.

Koskaan en ole oikein osannut kehua itseäni, mutta kun se haastattelu "paniikki" on iskenyt päälle haastattelussa, niin olen vaan jotenkin vaistomaisesti osannut vastata oikein, useinmiten, ja saanut paikan. Tosin näin "vaativaa" paikkaa en ole ennen hakenut, kun olen ollut varma, että en pärjää kielitaidollani.

No sitten aloin miettimään, että hemmetti, millainen ihminen ja työntekijä olen. Rupesin kelaamaan entisiä työpaikkoja ja kaikkea sitä mitä tein työnantajien eteen ja millainen työntekijä olin. Vaikka silloin, työssä ollessa, tunsin olevani laiska ja lusmuilija, niin jälkikäteen, kun aloin miettimään, niin se ei pitänyt paikkaansa. Tein useasti ruokatunnilla töitä, vaikka se oli palkaton, koska minusta oli kiva tehdä duunia päättäen itse mitä saisin tehdä. Joka asian mitä pyysin tein aina ja niin hyvin kuin osasin. Pesin roskikset jos pyydettiin, keräsin pihalta, työpaikan ulkopuolelta roskat, jos niin haluttiin. Jos työaika ei riittänyt työntekemiseen (muuten kuin nopeasti ja hutiloiden) tein huolella ja ajan kanssa, vaikka yli olisi mennyt. Jos paikan pomo oli kiva ja tunsin työpaikan "toiseksi kodikseni" hoidin sitä myös sen mukaan, eli rakkaalle työlle antaa omaa panosta, vaikka siitä ei maksua saisikaan. em. ostin kukkia tms. omalla rahalla, ihan vaan siitä ilosta, että pystyi. Ja loppujen lopuksi, tulin siihen tulokseen, että olen ollut taivaan lahja, jopa niille tosi kenkkumaisille työnantajille, ihan oikeasti. Eli kiinnitin kaiken huomion siihen, mitkä ovat ne hyvät puoleni ja jätin kokonaan pois sen kamalan itsekritiikin ja nöyristelyn. Ja tulin tulokseen, että hemmetti, minä olen hyvä työntekijä, ihan oikeasti!

Kun menin haastatteluun, niin tottakai jännitti, mutta ajattelin, että ne ihmiset loppujen lopuksi ovat siellä ihan samanlaisia kuin minä, ihmisiä, vikoinen ja puutteineen, sekä hyvine puolineen. Työnantajia ja ihmisiä, jotka pystyisivät tarjoamaan minulle elantoni, mutta hei, sitä vastaan minä tarjoan heille heidän elantonsa, tekemällä töitä yrityksen hyväksi, joten se on molemminpuolinen kauppa. Ja saadakseen parhaan mahdollisen tuoton, minä tosiaan olisin paras mahdollinen siihen tehtävään.

Sen jälkeen kun olin tervehtinyt haastattelijaa, kaikki meni omalla painollaan. Hän oli hirmuisen mukavan tuntuinen ja kiinnitin kaiken huomion siihen, mukaville ihmisille on mukava jutella ja jotenkin siinä vapautui, kuin mietti "että toihan on varmaan tosi hyvä tyyppi". Ensimmäistä kertaa elämässäni, minä tosiaan kehuin itseäni ja seisoin jopa sanojeni takana, että olen tosiaan paras mahdollinen tehtävään (koska tosiaan uskoin niin ja uskon yhä vielläkin), jotenkin otin heti haastattelussa sen asenteen, että tämä on tuleva työpaikkani, jonka eteen olen valmis tekemään kaiken, jotta se voisi hyvin, jolloin minäkin voin ja se varmasti näkyi haastattelussa, koska sain paikan ja pärjäsin haastattelussa tosi hyvin, koska tosiaan uskoin, että olen paras.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa todella epätoivoiselta, jos tuntee, että on samalla viivalla muiden kanssa. Olen lukenut samanmoisia viestejä itse ja tuuminut, että hyvä se on sanoa, kun on niin hyvä, mutta kun minä en ole...olen samanlainen kuin muut.

Mutta enpäs olekkaan! Minä olen minä ja toista tämmöistä ihmistä ei maailmassa ole, joten...ja minä tunnen ja tiedän itseni, joten tiedän, mitä olen tarjoamassa työnantajalle ja kun tosiaan olen rehellinen itselleni sekä sille työnantajalle, niin mikään ei voi mennä vikaan.

No on tässä viellä koeaika, mutta uskon, että tässä käy samoin, kuin eräässä työpaikassa, jossa pomo oli tosiaan todella ihana (vaikak aluksi pelkäsin häntä kuin ruttoa) ja olin oikeasti valmis tekemään hänen sekä hänen yrityksen eteen kaikkeni, koska pidin hänestä. Sitä vastaan sain ihan sitä samaa ja ehkä viellä enemmänkin.

Olen tosiaan ihminen, jolla ei ole hirveän hyvä itsetunto ja silloin kuin tuo pomo josta pidin, pyysi minua jatkamaan töissä, olin todella hämmästynyt, koska kuvittelin olevani hirveä työntekijä ja hänen kehuvan vaan huvikseen (juu, taitaa olla kiven alla ne ansaitutkin) ja kysyin silloin häneltä "Oletko tosissasi, siis oikeasti haluat, että minä jatkan, luulin olevani todella surkea" mutta hän jaksoi kehua, siinä missä soimatakkin, kun opetti. Ja sen erään kerran sanoikin minulle "kuule, jos mä en pitäisi sinusta ja välittäisi siitä, miten sinulle elämässä kävisi, niin en olisi näin tiukka. Mutta sinä olet oikeasti tosi fiksu ja hyvä ja tämä kaikki on sinun parhaaksesi, saman olen itse käynyt aikoinani läpi, mutta se opetti ja siksi olen tässä tänään." Ja vasta nyt hiljattain, vaikka tästä on vuosia, olen tajunnut sen, että oikeasti tuo pomo oli oikeassa, siinä että olen hyvä, mukava ja painoni arvosta kultaa työnantajalle ;)

Tästä ei muuten ole kauaa, kun juteltiin puhelimessa (n. vuosi) jolloin hän jaksoi sen saman mantran sanoa, että olen fiksu ym. Mutta tätä ennen ajattelin, että hän oli vain niin hyväsydäminen ihminen...kunnes aloin ihan oikeasti miettiä hieman objektiivisemmin itseäni ja työhistoriaani.

Ja usko pois, sinä olet varmasti kanssa tosi hyvä tyyppi! Kun kuulet kehun läihesiltäsi tai työnantajiltasi, niin usko se ja pidä mielessä (samoin anna kehuja myös itse) ja ajattele, että oikeasti sinusta on siihen mihin itse uskot ja että olet hyvä, ellet paras...koska loppujen lopuksi, se on totuus.

Ok. myönnän, pahojakin ihmisiä on olemassa, mutta heilläkin on useinmiten hyvät puolensa ;)

Paljon tsemppiä siihen haastatteluun ja kysymykseen "miksi sinä"

Koska olen paras, koska hoidan työni niin kuin se pitääkin. En myöhästele, tulen ajoissa, teen sen mitä pyydetään. Koska oikeasti, haluan tänne töihin.

Älä kerro niitä asioita joita kuulet täällä sanottavan vaan se mikäs inusta on totuus, miksi sinusta se työpaikka pitäisi olla sinun, sen he haluavat kuulla.