Mulla on ystävä, joka on useimmiten iloinen, energinen ja sympaattinen ihminen. Hänen seurassaan monet viihtyvät, minä mukaanlukien. Kun tapaamme, nauramme ja hulluttelemme. Niistä hetkistä jää tosi mukavia muistoja.
Noita hetkiä on kuitenkin hyvin vähän. Ystävälläni on paljon ystäviä minun lisäkseni. Hänellä on aikaa minulle hyvin harvoin. En ole enää aikoihin pyydellyt häntä mihinkään, koska vastaus on aina, ettei aika riitä. Siis hänen aikansa.
Toisinaan, joskin hyvin harvoin, ystäväni kuitenkin ehdottaa tapaamista, mutta nykyisin suhtaudun noihin tapaamisehdotuksiin hyvin epäillen. Ne tapaamiset nimittäin miltei joka ikinen kerta peruuntuvat. Hänelle tulee jotain tärkeämpää, joten se siitä sitten. Olen pettynyt liian monta kertaa siihen, että hän jokatapauksessa peruu tapaamisen, jota olen kuitenkin odottanut. Taidan nyt seuraavan kerran vuorostani sanoa, ettei minulle sovi. En halua pettyä taas.
Yksi tilanne kuitenkin tekee poikkeuksen. Kun tällä ystävälläni on vaikeuksia, hän soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa ja olettaa, että minulla on aikaa kuunnella. Yleensä minulla kyllä onkin, eipä silti. Ei tällä ystävälläni kovin usein vaikeuksia ole, joten en voi sanoa hänen olevan sinänsä minulle taakaksi. Vaikeuksiaan kertoessaan ystäväni kylläkin on aika rastasta kuultavaa, silloin hän ei ole oma iloinen ja empaattinen itsensä vaan täysin epätoivon partaalla, kärttyisä ja itsekeskeinen.
Kai minun pitäisi olla ylpeä siitä, että ystäväni tahtoo kertoa vaikeutensa kaikista ympärillään olevista ihmisistä juuri minulle. Mutta en osaa iloita siitä! Tunnen itseni pikemminkin hyväksikäytetyksi. Hänellä ei ole aikaa jakaa kanssani iloisia hetkiä eikä aikaa minulle myöskään silloin kuin tarvitsisin kuuntelijaa. Mutta silloin, kun hänellä on vaikeaa, hän muistaa minut säännönmukaisesti ja soittaa.
Puhelu päättyy siihen, että hän lupaa, että sitten kun on parempi päivä, hän ottaa yhteyttä minuun ja tehdään jotain hauskaa yhdessä. Mutta kun parempi päivä tulee, niin hänestä ei kuulukaan yhtään mitään.
Noita hetkiä on kuitenkin hyvin vähän. Ystävälläni on paljon ystäviä minun lisäkseni. Hänellä on aikaa minulle hyvin harvoin. En ole enää aikoihin pyydellyt häntä mihinkään, koska vastaus on aina, ettei aika riitä. Siis hänen aikansa.
Toisinaan, joskin hyvin harvoin, ystäväni kuitenkin ehdottaa tapaamista, mutta nykyisin suhtaudun noihin tapaamisehdotuksiin hyvin epäillen. Ne tapaamiset nimittäin miltei joka ikinen kerta peruuntuvat. Hänelle tulee jotain tärkeämpää, joten se siitä sitten. Olen pettynyt liian monta kertaa siihen, että hän jokatapauksessa peruu tapaamisen, jota olen kuitenkin odottanut. Taidan nyt seuraavan kerran vuorostani sanoa, ettei minulle sovi. En halua pettyä taas.
Yksi tilanne kuitenkin tekee poikkeuksen. Kun tällä ystävälläni on vaikeuksia, hän soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa ja olettaa, että minulla on aikaa kuunnella. Yleensä minulla kyllä onkin, eipä silti. Ei tällä ystävälläni kovin usein vaikeuksia ole, joten en voi sanoa hänen olevan sinänsä minulle taakaksi. Vaikeuksiaan kertoessaan ystäväni kylläkin on aika rastasta kuultavaa, silloin hän ei ole oma iloinen ja empaattinen itsensä vaan täysin epätoivon partaalla, kärttyisä ja itsekeskeinen.
Kai minun pitäisi olla ylpeä siitä, että ystäväni tahtoo kertoa vaikeutensa kaikista ympärillään olevista ihmisistä juuri minulle. Mutta en osaa iloita siitä! Tunnen itseni pikemminkin hyväksikäytetyksi. Hänellä ei ole aikaa jakaa kanssani iloisia hetkiä eikä aikaa minulle myöskään silloin kuin tarvitsisin kuuntelijaa. Mutta silloin, kun hänellä on vaikeaa, hän muistaa minut säännönmukaisesti ja soittaa.
Puhelu päättyy siihen, että hän lupaa, että sitten kun on parempi päivä, hän ottaa yhteyttä minuun ja tehdään jotain hauskaa yhdessä. Mutta kun parempi päivä tulee, niin hänestä ei kuulukaan yhtään mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kannattaisi vaan lopettaa se kaveruus. Tai kun se soittaa sulle niin et vastaa puhelimeen. Sä olet selvästi se vähemmistö hänen käveripiirissään, jota ei kelpuuteta. Sellainen ihminen jolle ei ole aikaa, muuten kuin silloin kun on huono päivä ja täytyy jollekin kitistä. Mieti nyt mitä sä haluat...
Minullekkin kävi juuri noin,ystävällä oli aikaa vain kun muuta hänelle mieluisaa seuraa ei ollut.
Tätä kummallista venytystä ja vanutusta katselin ja seurasin parivuotta.
Kyllästyin pompotteluun ja teinkin suunnitelman.
En ollut enää aina paikalla ja tavattavissa niinkuin hän oletti.
Olin myöskin "unohtavinani" tapaamisiamme.
Hänen syntymäpäiväkin "livahti" ohi,kun on niin paljon "muuta".
Haa,arvatkaa mitä,ystävyys lopppui niin että koko perhe lakkasi tervehtimästä ja kääntävät päänsä pois mielenosoituksellisesti kadulla nähdessään.
Todella kypsää,vai mitä.
Ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista ja sellaista, että ystävyydessä viihtyy. Jos nämä kaksi eivät toteudu, niin jotain on vialla. Ystäväthän voi valita, vaikka moni ei tätä helpolla niele.
Minulla on ystävä, jota näen erittäin harvoin. Aina kun tapaamme (korkeintan kerran vuodessa), niin meillä on hirveän hauskaa. Ystävyyteni tämän ihmisen kanssa toimii näin. Jos tapaisimme useammin, ei meillä välttämättä olisi niin kivaa. Meillä kummallakin on samanlainen käsitys ystävyydestä, ja se on tärkeää.
Monilla ihmisillä ystävyys tuntuu olevan sitä, että toinen säännöllisesti soittaa huonona päivänä ja valittaa ongelmiaan. Minulla on ystävä, jolle olin vuosikaudet 'terapeuttina'. Kun tämä ystävä sitten hakeutui lopulta oikeaan terapiaan, huomasin, että meillä ei ole paljoakaan puhuttavaa enää. Minä hyväksyin tilanteen, mutta ystäväni hyökkäsi tämän jälkeen vielä kimppuuni väittäen, että en ole tarpeeksi kiinnostunut hänen asioistaan (- kun olin ENNEN ollut se, joka aina auttoi häntä kaikessa). Se, oliko tämä ystäväni kiinnostunut minun asioistani, ei ollut hänelle edelleenkään merkityksellistä. Tein omat johtopäätökseni tästä ystävyydestä.
Mulla on myös tuollainen ns.ystävä =( paitsi tänäpäivänä tällä menee sen verran hyvin ettei minuun kannata pitää yhteyttä.
Minulla ei häntä ole ikävä ja nimenomaan tämä hyväksikäytettynä oleminen on loppunut.
Silloin kun kaverilla oli vielä vaikeeta,niin tämä puhua pälpätti tunnin suu vaahdossa,itki omaa elämäänsä,sääli itseään,haukkui muita jne...minä kuuntelin ja kuuntelin,pyydettäessä sanoin mielipiteeni. Sitten vähän ennen tapaamisen päättymistä tämä sanoi" Ai niin...,mitäs sulle kuuluu?" KUn aloin kertoa kuulumisiani niin kaveri oli rauhaton,ei jaksanut siis oikeasti olla kiinnostunut minun asioistani ja kun näin kävi monta kertaa peräkkäin niin lopulta vastasin kuulumisten kyselyyn" eipä mitään uutta" -ja kaveri oli tyytyväinen.
Ei ole mitään ikävämpää kuin vastavuoroisuuden puuttuminen,enkä enään tosiaankaan ala hänen terapeutikseen,maksakoon ammattilaiselle siitä hommasta!!