Olen yrittänyt lueskella muiden jättämiä viestejä, muttei kenelläkään tunnu olevan ihan samaa ongelmaa kuin itselläni. Toivottavasti joku osaisi tarjota uuden näkökulman... En tiedä, onko minun ja poikaystäväni parisuhteessa vakaviakin ongelmia, vai kuvittelenko vain. Monellakin tapaa tuntuu, että suhteestamme puuttuu moniakin asioita – vaan odotanko vain liikoja?
Olemme olleet yhdessä jo yli kaksi vuotta ja asuneet yhdessä helmikuusta asti. Suhteemme on kumppanuuden kannalta erinomainen: harrastamme joitain samoja asioita, vietämme aikaa tarpeeksi yhdessä ja olemme täysin samalla aaltopituudella. Huumorintajumme on samanlainen ja voimme jutella melkein mistä vain. Olemme molemmat tahollamme erilaisissa työpaikoissa, mutta toisen menestys kiinnostaa ja on molemmin puolin arvostettua.
Suhteen fyysinen puoli kuitenkin puuttuu. Poikaystäväni on aina välttänyt liiallista koskemista, eikä pidä halaamisesta tai muunlaisista hellyyden osoituksista. En itsekään ole "touchy-feely" tyyppiä, mutta tämä häiritsee. Jos halaan, saan kuulla siitä valituksia saman tien. Kerran kokeilin, saako häneltä yhtäkään halausta tai pusua, jos vaan itse lopetan kaiken fyysisen kontaktin. Ei saanut (jaksoin odottaa muutaman viikon). Tällä hetkellä seksielämämmekin on lähes olematon, viime kerrasta on pari kuukautta. Emme ennenkään ole olleet niin kovin aktiivisia (hänen tahdostaan, ei minun), mutta omasta mielestäni joku oli vialla jo silloin, kun seksi/rakastelu oli kuin automaattisesti omistettu vain lauantaiaamuille. Olen pistänyt tästä suurimman osan stressin piikkiin, ja olemme molemmat juuri aloittaneet uusissa työpaikoissa, joten katselen ja seuraan, josko tilanne paranee. Se hellyyden puuttuminen tuntuu kuitenkin näin kaiken kaikkiaan pahemmalta.
En painosta poikaystävääni mihinkään, sillä se ei ainakaan auta. Mietin vain, voiko mies jollain tavalla "oppia" välittämään? Tiedän, että tämä on stereotypia, mutta meidän kohdallamme ihan pätevä sellainen: kun sanon, ettei hän tunnu välittävän minusta samalla tavalla kuin ennen, hän menee ja korjaa autoni tms. Kun yritän ottaa tämän kaiken puheeksi, vitsivaihde tulee päälle, eikä hän tunnu ottavan mitään vakavasti. En oikein tiedä, miten tästä puhuisin ilman että hän tuntee olonsa uhatuksi.
Talvella hän sai oli mukana projektissa, joka oli lähellä hänen sydäntään ja antoi kokemusta tämän harrastuksen jatkamiselle. Sen loputtua hän oli pitkään kuin toinen ihminen: onnellisemman oloinen, rakastava ja hellä. Tiedän siis, että hän kykenee siihen – onko tässä vain keksittävä keinoja pitää suhde jännittävänä ja erilaisena? (Itse olisin siihen valmis, mutta hän ei aina innostu ideoista, jotka eroavat siitä mihin hän on tottunut.)
Poikaystäväni on minua 9 vuotta vanhempi ja sanoo, että oli parikymppisenä romanttinen kunnes häntä huonosti kohdelleet tyttöystävät saivat hänet tuntemaan toisin. Minä tiedän, että osaan olla huomaavainen ja rakastava partneri, mutta tällä hetkellä hän ei anna minulle siihen mahdollisuutta. Hyväksyn sen, etten ole hänelle maailman tärkein asia, mutta uskon, että hän silti välittää minusta ja rakastaa minua omalla tavallaan.
Parisuhteemme on hyvällä pohjalla, mutta onko kaiken muun puuttuminen liikaa? Olen vasta 23, mutta olisi silti kiva tietää että yhteinen tulevaisuus olisi edes mahdollisuus – nyt en ole niin varma. En halua mitään liian vakavaa enkä ole häitä suunnittelemassa, mutta kaipaan vain silloin tällöin halauksia tai osoituksen siitä, että eroan jotenkin vain tavallisesta kaverista/kämppiksestä. Missä menee raja, kuinka paljon voi kestää ennen kuin pitää harkita, onko suhteen jatkamisessa järkeä? Omasta mielestäni olen itse muuttunut tarpeeksi, hänkin voisi panostaa tähän edes jonkun verran. Poikaystäväni tietää, että rakastan häntä, ja uskallan sanoa tuntevani hänet tarpeeksi hyvin jotta voin sanoa, ettei toisesta naisesta missään nimessä ole kysymys (hän tunnustaisi sen varmaan saman tien, jos mitään koskaan tapahtuisi). Luotamme toisiimme.
Missä siis vika? Kuinka puhun hänelle tästä hänen omilla ehdoillaan ja saisin hänet edes ymmärtämään minun kantani? Jatko on hänestä kiinni, hänen on päätettävä, olenko tarpeeksi tärkeä, että muuttuminen kannattaa.
Olemme olleet yhdessä jo yli kaksi vuotta ja asuneet yhdessä helmikuusta asti. Suhteemme on kumppanuuden kannalta erinomainen: harrastamme joitain samoja asioita, vietämme aikaa tarpeeksi yhdessä ja olemme täysin samalla aaltopituudella. Huumorintajumme on samanlainen ja voimme jutella melkein mistä vain. Olemme molemmat tahollamme erilaisissa työpaikoissa, mutta toisen menestys kiinnostaa ja on molemmin puolin arvostettua.
Suhteen fyysinen puoli kuitenkin puuttuu. Poikaystäväni on aina välttänyt liiallista koskemista, eikä pidä halaamisesta tai muunlaisista hellyyden osoituksista. En itsekään ole "touchy-feely" tyyppiä, mutta tämä häiritsee. Jos halaan, saan kuulla siitä valituksia saman tien. Kerran kokeilin, saako häneltä yhtäkään halausta tai pusua, jos vaan itse lopetan kaiken fyysisen kontaktin. Ei saanut (jaksoin odottaa muutaman viikon). Tällä hetkellä seksielämämmekin on lähes olematon, viime kerrasta on pari kuukautta. Emme ennenkään ole olleet niin kovin aktiivisia (hänen tahdostaan, ei minun), mutta omasta mielestäni joku oli vialla jo silloin, kun seksi/rakastelu oli kuin automaattisesti omistettu vain lauantaiaamuille. Olen pistänyt tästä suurimman osan stressin piikkiin, ja olemme molemmat juuri aloittaneet uusissa työpaikoissa, joten katselen ja seuraan, josko tilanne paranee. Se hellyyden puuttuminen tuntuu kuitenkin näin kaiken kaikkiaan pahemmalta.
En painosta poikaystävääni mihinkään, sillä se ei ainakaan auta. Mietin vain, voiko mies jollain tavalla "oppia" välittämään? Tiedän, että tämä on stereotypia, mutta meidän kohdallamme ihan pätevä sellainen: kun sanon, ettei hän tunnu välittävän minusta samalla tavalla kuin ennen, hän menee ja korjaa autoni tms. Kun yritän ottaa tämän kaiken puheeksi, vitsivaihde tulee päälle, eikä hän tunnu ottavan mitään vakavasti. En oikein tiedä, miten tästä puhuisin ilman että hän tuntee olonsa uhatuksi.
Talvella hän sai oli mukana projektissa, joka oli lähellä hänen sydäntään ja antoi kokemusta tämän harrastuksen jatkamiselle. Sen loputtua hän oli pitkään kuin toinen ihminen: onnellisemman oloinen, rakastava ja hellä. Tiedän siis, että hän kykenee siihen – onko tässä vain keksittävä keinoja pitää suhde jännittävänä ja erilaisena? (Itse olisin siihen valmis, mutta hän ei aina innostu ideoista, jotka eroavat siitä mihin hän on tottunut.)
Poikaystäväni on minua 9 vuotta vanhempi ja sanoo, että oli parikymppisenä romanttinen kunnes häntä huonosti kohdelleet tyttöystävät saivat hänet tuntemaan toisin. Minä tiedän, että osaan olla huomaavainen ja rakastava partneri, mutta tällä hetkellä hän ei anna minulle siihen mahdollisuutta. Hyväksyn sen, etten ole hänelle maailman tärkein asia, mutta uskon, että hän silti välittää minusta ja rakastaa minua omalla tavallaan.
Parisuhteemme on hyvällä pohjalla, mutta onko kaiken muun puuttuminen liikaa? Olen vasta 23, mutta olisi silti kiva tietää että yhteinen tulevaisuus olisi edes mahdollisuus – nyt en ole niin varma. En halua mitään liian vakavaa enkä ole häitä suunnittelemassa, mutta kaipaan vain silloin tällöin halauksia tai osoituksen siitä, että eroan jotenkin vain tavallisesta kaverista/kämppiksestä. Missä menee raja, kuinka paljon voi kestää ennen kuin pitää harkita, onko suhteen jatkamisessa järkeä? Omasta mielestäni olen itse muuttunut tarpeeksi, hänkin voisi panostaa tähän edes jonkun verran. Poikaystäväni tietää, että rakastan häntä, ja uskallan sanoa tuntevani hänet tarpeeksi hyvin jotta voin sanoa, ettei toisesta naisesta missään nimessä ole kysymys (hän tunnustaisi sen varmaan saman tien, jos mitään koskaan tapahtuisi). Luotamme toisiimme.
Missä siis vika? Kuinka puhun hänelle tästä hänen omilla ehdoillaan ja saisin hänet edes ymmärtämään minun kantani? Jatko on hänestä kiinni, hänen on päätettävä, olenko tarpeeksi tärkeä, että muuttuminen kannattaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei minusta silä ole mitään tekemistä hellyyden kanssa, mitä edelliset naiset ovat tehneet. Korkeintaan ei uskalla enää seurustella/rakastua.
Voihan se olla että hän välittää sinusta, mutta pyrkii olemaan etäinen ettei vaan taas rakastu. Helpompaa sitten kun menee poikki.
Onko miehellä mitään erektio-ohngelmia? Silloin varmasti mieluummin välttelee mitään joka voisi viedä lähellekään sekstailua.
Jos hän vain on semmonen luonne, ettei hellyys nappaa?
Itse tulen heti masentuneeksi, jos pitää olla päiväkin ilman hellyyttä. Ilman seksiäkin jaksaa sinnitellä, mutta jos asuu saman katon alla kyläkön kanssa, niin masis pukkaa.
>Omasta mielestäni olen itse muuttunut tarpeeksi, hänkin voisi panostaa tähän edes jonkun verran.
Kuulostat aivan ok-ihmiseltä, kärsivälliseltä varsinkin. Miksi sinun pitäisi muuttua, ja millaiseksi? Pitäisikö sinusta tulla kylmä, eloton esine? Jokaisella on oikeus lämpöön ja läheisyyteen suhteessa, sillä ne ovat ihmisen perustarpeita. Maailma on tarpeeksi kova ja kylmä - ei kotona tarvitse elää jääkaapin kyljessä kiinni.
Miehesi voi tietysti olla hyvin herkkä ja kantaa kaunaa ex-naistensa touhuista, mutta miksi hän kostaa sen sinulle? Hänen olisi paras avautua ja kertoa juurtajaksain kokemuksistaan, ehkä ne sitten eivät enää tuntuisi niin hirveiltä. Puhumallahan me naisetkin junnaamme asioita kyllästymiseen asti, niin että niistä lähtee energia... Jos ei hän pysty puhumaan sinulle, terapeutteja on olemassa.
Olen itse yrittänyt elää homouteen taipuvaisen miehen kanssa. Hän oli kyllä hyvä ystävänä, mutta "unohduin" liian usein häneltä omiin oloihini eli seksi ei oikein toiminut. En jaksanut, rakastuin toiseen ja erosin.
Jos ja kun miehesi mitä todennäköisimmin ei tule muuttumaan, ehkä teidän(kin) pitäisi olla vain kavereita. Eihän ihmistä tarvitse aina kokonaan hylätä vaikka elämänkumppaniksi hän ei soveltuisikaan.
Kannattaa kuunnella tuota TT:n puhetta. Elämä on lyhyt, ainutkertainen, ja yksi suurimpia virheitä on alkaa odottaa että toinen muuttuisi; tai yrittää muuttaa toista.
Kun mies hylkää fyysisesti ja tunnetasolla, elkämästä tulee ankeaa autiomaata.
Sinä olet ansainnut hellyyttä, leikkiä, hauskaa erotiikkaa ja kauniita sanoja, kuten jokainen nainen jota mies rakastaa, ja jokainen mies, jota oma nainen rakastaa. Rakkaus on hellyyttä ja toisen huomioimista, pienissä arjen asioissa.
Itse elän pitkää avioliittoa, jossa ei ole erotiikkaa eikä hellyyttä ollut vuosiin. Tiedänmistä puhun. En ole rohjennut ajatella eroamistakaan, kuten TT. Sitähän on kiintynyt ja haluaa pitää huoltakin toisesta. Mutta tämä autiomaa ja yksinäisyys, naiseuden unohtaminen.
Erotiikka ja seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisenä elämistä ja elämän onnea.
menen nyt perinteisen terapian puolelle ja kysyn, minkälainen lapsuus hänellä oli ja nykyinen suhde vanhempiinsa? Itse nimittäin en muista että isäni tai äitini olisi koskaan halannut minua, saati muutenkaan huomioineet, joten minusta kasvoi kosketusta inhoava ja kai sitten aika tunneköyhä.. En uskalla rakastua kunnolla, vaikka nytkin seurustelen ja asun yhdessä miehen kanssa. Meilläkin on jatkuvasti "kriisejä" lähinnä minun kylmyydestäni johtuen. En kuitenkaan voi itselleni mitään, olen se mitä olen. Minulle koskettelu on luonnotonta ja tarpeetonta, suostun siihen vain välillä toisen mieliksi. Tiedän poikaystäväni kärsivän suuresti, sillä hänen perheessään edelleenkin harrastetaan paljon halailua yms. Toisaalta en voisi kuvitellakaan asuvani miehen kanssa, joka olisi samanlainen jäävuori kuin minä. Silloin kosketteluja ja seksiä ei olisi lainkaan, eläisimme kuin kämppikset! En siis tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olenko minä vain sellainen ihminen, jonka kuuluisi pysytellä yksin?