Jotenkin karmaisee näitä anoppi-miniä-juttuja lukiessa -siitäkin huolimatta että oma anoppini on myös erittäin hankala ihminen. Taikki ehkäpä juuri sen takia. Tiedän miltä teistä muista tuntuu. Oma anoppini on siis tällainen "klassikko", joka parhaansa mukaan terrorisoi mieheni ja minun elämää. Yksi syy tähän on se, että kun meillä ei vielä ole lapsia, on se yhtäkuin että meillä ei myöskään ole omaa elämää. Anoppi kuvittelee voivansa määrätä meidän tekemiset ja menemiset, ja kun minä en ole antanut periksi näissä asioissa, niin silloin minä olen paha ja olen pilannut hänen poikansakin (toisin sanoen mieheni on löytänyt oman tahdon ja oppinut sanomaan asioissa vastaan). Ja sitten esitetään marttyyriä kun asiat ei mene niin kun anoppi haluaa.
Ehkä kuitenkin kaikkein pahinta, sen määräilyn ja kyttäämisen (säännölliset tarkastus soitot missä ollaan, mitä tehdään) lisäksi, on kuitenkin se välinpitämättömyys minua kohtaan. Olen anopilleni kuin ilmaa. Tänä kahden vuoden aikana kun ollaan mieheni kanssa yhdessä oltu, ei anoppi ole kertaakaan kysellyt mitään minun sisaruksista, vanhemmista, heidän työstään, minun kouluista, töistä, harrastuksista, minua kiinnostavista asioista, tulevaisuuden suunnitelmista, ei mistään! Tuskinpa etes tietää milloin olen syntynyt. Kaikki mitä anoppi minusta tietää olen itse pyyteettömästi kertonut (taikka mieheni) ja se ei ole paljon se, sillä heti alusta asti olen karsastanut anoppini tapaa juoruilla ja haukkua muita ihmisiä selän takana, ja siksi en ole ollut kovin innokas kertomaan asioistani. Se onkin aihe josta sillä riittäis juttua vaikka useammaksi päiväksi, mutta en ole lähtenyt siihen mukaan kun en niitä ihmisiä tunne joita anoppi haukkuu.
Tää välinpitämättömyys näkyy myös monessa muussa asiassa: minun tekemisiä ja sanomisia ei arvosteta, ei etes oteta huomioon. Minulle ei kerrota asioista, minua(kin) koskettavia asioita ei kerrota minulle suoraan vaan aina mieheni kautta. Ja vaikka seisoisin vieressä kun jostakin asiasta puhutaan, anoppi puhuu vain pojalleen vaikka asia tosiaan koskisi minuakin. Ja kun sanon jotain väliin saan osakseni vain katseen "ole-sinä-hiljaa-sinä-mitään-mistään-tiedä".
Tää kaikki on ollut tosi kuluttavaa. Varsinkin alku aikoina kun suhde oli vielä aika hataralla pohjalla, ei tunnettu oikein vielä toisiammekaan eikä mieheni suostunut uskomaan että hänen äitissään vois jotain vikaa olla, sanoi monesti että kuvittelen vaan. Mut on onneks pikkuhiljaa alkanut tajuamaan kuinka tylysti äitinsä oikeesti käyttäytyy minua kohtaan.
Parin viimeisen kuukauden aikana ei juurikaan olla oltu anopin kanssa tekemisissä. Päätin että en enää väkisin tyrkytä itteeni. Kerta toista ei kaikesta yrityksestä huolimatta kiinnosta, niin vähän vaikeeta se on...Viimenen pisara oli kun anoppi ja appi oisivat olleet tulossa kylään. Soittivat ensin miehelleni ja kun saivat tietää että olen yksin kotona, oli anoppi vaan tokassu "no ei me sitten sinne mennä". Sillon ajattelin et kiitti mulle riitti.
Jos tään kaiken tarkotus on vaan rikkoa mieheni ja minun välit, siinä se epäonnistuu! Ollaan aikuisia ihmisiä ja odottasin anopiltakin pikkasen kypsempää käyttäytymistä. En kaipaa anopistani mitään sydänystävää, sellanen minulla jo on, mutta haluaisin vaan hieman kunnioitusta ja huomioon ottamista -samallalailla kun minäkin olen yrittänyt anoppia kohdella. Se kunnioitus vaan ainakin rakoilee jo pahasti...
Yhtä asiaa en vain jaksa lakata ihmettelemästä: miten anoppini kaltanen kylmä ja ilkee ihminen on saanu aikaseks niin ihanan ihmisen kun minun mieheni on...?? Elämä on kummallista.
Ehkä kuitenkin kaikkein pahinta, sen määräilyn ja kyttäämisen (säännölliset tarkastus soitot missä ollaan, mitä tehdään) lisäksi, on kuitenkin se välinpitämättömyys minua kohtaan. Olen anopilleni kuin ilmaa. Tänä kahden vuoden aikana kun ollaan mieheni kanssa yhdessä oltu, ei anoppi ole kertaakaan kysellyt mitään minun sisaruksista, vanhemmista, heidän työstään, minun kouluista, töistä, harrastuksista, minua kiinnostavista asioista, tulevaisuuden suunnitelmista, ei mistään! Tuskinpa etes tietää milloin olen syntynyt. Kaikki mitä anoppi minusta tietää olen itse pyyteettömästi kertonut (taikka mieheni) ja se ei ole paljon se, sillä heti alusta asti olen karsastanut anoppini tapaa juoruilla ja haukkua muita ihmisiä selän takana, ja siksi en ole ollut kovin innokas kertomaan asioistani. Se onkin aihe josta sillä riittäis juttua vaikka useammaksi päiväksi, mutta en ole lähtenyt siihen mukaan kun en niitä ihmisiä tunne joita anoppi haukkuu.
Tää välinpitämättömyys näkyy myös monessa muussa asiassa: minun tekemisiä ja sanomisia ei arvosteta, ei etes oteta huomioon. Minulle ei kerrota asioista, minua(kin) koskettavia asioita ei kerrota minulle suoraan vaan aina mieheni kautta. Ja vaikka seisoisin vieressä kun jostakin asiasta puhutaan, anoppi puhuu vain pojalleen vaikka asia tosiaan koskisi minuakin. Ja kun sanon jotain väliin saan osakseni vain katseen "ole-sinä-hiljaa-sinä-mitään-mistään-tiedä".
Tää kaikki on ollut tosi kuluttavaa. Varsinkin alku aikoina kun suhde oli vielä aika hataralla pohjalla, ei tunnettu oikein vielä toisiammekaan eikä mieheni suostunut uskomaan että hänen äitissään vois jotain vikaa olla, sanoi monesti että kuvittelen vaan. Mut on onneks pikkuhiljaa alkanut tajuamaan kuinka tylysti äitinsä oikeesti käyttäytyy minua kohtaan.
Parin viimeisen kuukauden aikana ei juurikaan olla oltu anopin kanssa tekemisissä. Päätin että en enää väkisin tyrkytä itteeni. Kerta toista ei kaikesta yrityksestä huolimatta kiinnosta, niin vähän vaikeeta se on...Viimenen pisara oli kun anoppi ja appi oisivat olleet tulossa kylään. Soittivat ensin miehelleni ja kun saivat tietää että olen yksin kotona, oli anoppi vaan tokassu "no ei me sitten sinne mennä". Sillon ajattelin et kiitti mulle riitti.
Jos tään kaiken tarkotus on vaan rikkoa mieheni ja minun välit, siinä se epäonnistuu! Ollaan aikuisia ihmisiä ja odottasin anopiltakin pikkasen kypsempää käyttäytymistä. En kaipaa anopistani mitään sydänystävää, sellanen minulla jo on, mutta haluaisin vaan hieman kunnioitusta ja huomioon ottamista -samallalailla kun minäkin olen yrittänyt anoppia kohdella. Se kunnioitus vaan ainakin rakoilee jo pahasti...
Yhtä asiaa en vain jaksa lakata ihmettelemästä: miten anoppini kaltanen kylmä ja ilkee ihminen on saanu aikaseks niin ihanan ihmisen kun minun mieheni on...?? Elämä on kummallista.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Noh, pisti minua kirjoituksesi, silä minäkin käyttäydyn anoppina hieman samaan tapaan.
En kuitenkaan siksi, etten välittäisi miniästä, vaan juuri siksi että en halua olla kiusaksi.
En kysele miniältä paljon mitään, koska olen ajatellut sen olevan epähienoa utelemista.
Emme ole menneet kylään, jos siellä on ollut miniä yksin, koska olemme ajatelleet, että hän kiusaantuu ja häiriintyy.
Välillä soittelen pojalleni ja kyslen, mitä oot tehnyt ja mitä aiotte tehdä, kyselen en niinkään udellakseni, vaan pitääkseni yhteyttä.
Poikani ja minun, siis äidin suhde elää omaa kehityskaartaan riippumatta miniästä.
Puhun "pahaa" siis harrastan herkkujuoruilua, muta käsi sydämelle: ettekö miniät koskaan itse juorua?
En paljon kiinnitä miniän tekemisiin huomiota, koska haluan kunnioittaa häntä pitämällä rajaa. Odotan, että hän itse alkaa kertoa asioistaan.
Miniän syntymäpäivä tuppaa välillä unohtumaan, mutta unohdan kyllä pojankin synttärit joskus.
Että huomaan olevani just klassikko-anoppi minäkin!
On eri asia olla välinpitämätön kuin kohtelias. tätä on tietysti vaikea selittää vieraalle, tässä tapauksessa ei tosiaankaan ole kyse kohteliaisuudesta. Arvostan sitä että annat oman miniäsi olla "rauhassa", ehkä olet vaistonnut että hänkin haluaa sitä. Minun anoppini vain kertakaikkiaan käyttäytyy kylmästi, välinpitämättömästi ja halveksuvasti minua kohtaan. Syy ei voi olla pelkästään minun persoonassani tai käyttäytymisessäni. Olen ihan tavallinen nuori nainen, joka on saanut kunnollisen kotikasvatuksen, kasvatettu käyttäytymään kohteliaasti ja ottamaan toiset huomioon ja tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Sille minä en taas mitään mahda ettei anoppi minusta pidä eikä minuun halua tutustua. Yrittänyt olen.
Ja mitä tähän "kyttäämiseen" tulee, asumme muutaman kilometrin päässä appivanhemmista ja mieheni työ on sellaista että hän joutuu käymään päivittäin kotonaan, (aamuin, illoin, enkä ole koskaan kieltänyt häntä pitämästä yhteyttä vanhempiinsa) joten hän kyllä ehtii vaihtamaan kuulumisia äitinsä kanssa, mutta siitä huolimatta puhelin soi kerran, pari illassa, vapaa päivinä heti aamusta alkaen. Se todella rasittaa!!! Eihän siinä sinänsä mitään "pahaa" ole, mutta se on vaan rasittavaa!!! Jos sitä olisi vain silloin tällöin, se olisi ihan ok, mutta liika on aina liikaa! Et kai sinäkään pävittäin ja monta kertaa päivässä, poikasi/miniäsi tekemisiä kysele?? Toivottavasti et... Ja kun nämä puhelut ei ole pelkästään sitä mitä-teille-kuuluu-puheluja, vaan useimmiten käskyjä ja määräyksiä, mitä meidän/mieheni on mentävä tekemään. Sillä ei ole mitään väliä jos meillä on omia menoja suunniteltuna taikka vain ruualaitto kesken, sillon kun käsky käy, on mentävä ja jos ei totella, lyödään luuria korvaan ja leikitään marttyyriä. Kuulostaako tämä muka sinusta terveeltä ja normaalilta?
Niin ja sitten vielä se juoruaminen. Tottakai me miniät juorutaan!!!! Mutta me puhutaan paljon muustakin. Jälleen kerran anoppini tapauksessa, juoruaminen on ainut asia mistä hänen kanssaan pystyy keskustelemaan muutamaa lausetta enemmän. Pahimmalta tuntuu kun hän haukkuu vävyään ja hänen vanhempiaan. Varsinkin kun itsellä ei ole heistä mitään pahaa sanottavana. Ihan tavallisia ihmisiä niin kuin minäkin ja minun vanhemmat.
Näin täällä. Taidetaan puhua vähän eri asioista.
taitaa olla. Ennen sinua anoppi on saanut käskeä poikaansa ja pompotella mielinmäärin ja nyt sinä olet tullut anopin mielestä 'väliin' ja pompottelu on muuttunut vaikeammaksi kun äiti ei millään tahdo ymmärtää,et joskus ne lapsukaiset rupee elää omaa elämää ja OSAAVAT elää kans eikä tarvi 24h/vrk ohjeita. Pojan pitäis vaan itse valistaa äitiä silleen et se ymmärtää,et teillä on nyt oma elämä eikä se kuulu äidille. Tää ongelma koskee varmasti VAAN niitä miehiä,joilla on ollu jo lapsuudessa ne lähimmät siteet äitiin. Voin ymmärtää,et itsetunto on lujilla jos anoppi käyttäytyy kylmästi ja välinpitämättömästi,vaikka itse käyttäytyisit kuinka hyvin. Mut sun ei tarvi miellyttää anoppiasi eikä olla kaveri,koska se ei onnistu anoppisi tolla asenteella kumminkaan.Anoppisi on PÄÄTTÄNYT käyttäytyä näin,lapsellista.Ongelma on nyt anopissasi ,ei sinussa,muista se. Parempi pitää vaan välimatkaa ja nauttia vaan suhteesta miehesi kanssa. Tsemppiä ja onnea! t.kokemuksesta viisastunut nuori nainen
et eihän sun missään muissakaan ihmissuhteissa tarvi elää silleen,et pitäs miellyttää koko ajan toista ja tehdä kun toinen käskee,tulla heti kun toinen soittaa,se ois todella hermoja rassaavaa ja epätervettä.Multa ainakin häviis kaikki ystävät varmasti alta aikayksikön:).Anoppi on kuitenki vielä eri kuin omat kaverit,hän on miehesi äiti.Mutta rajansa kaikella.
kiitos, sinä ymmärsit heti mistä kyse!! juuri noin se menee, ilmeisesti sinulla samantapaisia kokemuksia. Noin minäkin sen olen ajatellut, että olen tullut anopin ja pojan väliin. Muuta en keksi syyksi, sillä ihan oikeasti olen ihan tavallinen, kunnollinen ja fiksu nuori nainen eikä minulla ole etes se kuuluisa peukalo keskellä kämmentä!!! mutta kaikkia ei voi miellyttää, niin se vain menee...
Ja kyllä, mieheni kanssa ollaan keskusteltua useasti tästä äiti-poika suhteesta, mutta hän ei halua loukata äitiään... Olen yrittänyt selittää, ettei ihminen siihen kuole, ei myöskään hänen äitinsä, jos hän joskus sanoisi äidilleen asiat niin kuin ne on. Mutta hän on oppinut siihen että vähemmällä nalkutuksella ja meuhkaamisella pääsee kun tekee mitä käsketään...Isänsä on aivan samanlainen, ali sieltä mistä aita on matalin.
Ehkä tämä tästä :)...vielä joskus...
Ehken niin paha sentään ole kuin anoppisi.
Mielestäni sinä saat ja kuulut viedä pojan, se on elämän laki, että miehen on erottava vanhemmistaan.
Älä yritä liikaa miellyttää anoppiasi. Et varmaan pysty "ostamaan" käytökselläsi hyväksyntää.
Ole vain oma itsesi ja hyväksy negatiiviset tunteet anoppia kohtaan. Paras kai pitää matalaa profiilia. Mitä vähemmän hän elämästäsi tietää, sen parempi sinulle, hän ei pääse silloin mellastamaan ja hallitsemaan.
Olen todella pahoillani puolestasi ja hävettää tuollaiset anopit. He pilaavat kilttien anoppienkin maineen.
...kilttejäkin anoppeja. Isälläni ja äidilläni on ollut sellaiset, samoin kuin sikoillani ja useammalla kaverillanikin. En siis yleistä. Onneksi myös sinun poikaasi rakastamalla ihmisellä on sellainen! :)
Ihanat kiitokset!
Toivottavasti anoppisi ymmärtää jonain päivänä omistavansa kultaisen miniän.