Onko kellään samanlaista kokemusta isä-tytär suhteesta..? Aina tullut toimeen äitin kanssa, isää olen aina suorastaan vihannut. En ole koskaan saanut kehuja isältä, vain huutoa. Sitten se ostalee kalliita lahjoja synttärinä ja jouluna, niin kuin ne jotain korvaisi. Olen kohta 22 vuotias ja tää tilanne on aina ollut samanmoinen. Vähän on mun olo parantunut ja tilanne rauhoittunut nyt kun olen asunut jo pari vuotta omillani. Ei tarvitse olla koko ajan sitä äijää kuuntelemassa. Nykyäänkin jos liian pitkän aikaa tarvii olla sen kanssa niin menee hermot ja painun mieluummin hittoon sen läheltä kun jään kuuntelemaan enempää. Olisin varmaan jo tappanut itseni jos joutuisin asumaan edelleen kotona. Niin pahoin siellä voin.. Äiti oli onneksi kultaakin arvokkaampi tuki.
Muistan lapsuudesta/nuoruudesta miljoonia kertoja kun iskä on huutanut mulle ja siskolle, millon mistäkin ja me ollaan juostu itkien huoneisiimme ovet paukkuen. Koskaan kukaan ei pyytänyt anteeksi. Usein jopa pidin siskoni puolia ja huusin iskälle vaikka asia ei minuun suoraan liittynykään. Joskus pelkäsin, että iskä lyö, mutta koskaan ei ole lyönyt. Ketään.
Olin kovin masentunut nuori, en koskaan hakenut apua. Itkin melkein joka ilta itseni uneen, koska pelkäsin uutta päivää ja vihasin itseäni. Vihansin isääni koko sydämestäni ja usein mietin, että lopetan kutsumasta häntä isäksi. En koskaan lopettanut. Ajattelin sen olevan liian julmaa.. Tunsin aina huonoa omatuntoa siitä kun olin taas saanut iskän hermostumaan. Toisaalta myöhemmin olen ruvennut tajuamaan ettei vika todellakaan kokonaan ole minussa. Iskällä on hirvittävän lyhyt pinna ja tuntuu kuin se ei tajuaisi, että lapset on lapsia. Ne tekee hölmöyksiä. En muista, että iskä olisi koskaan yrittänyt jutella mulle kuin ihminen ihmiselle. Olen aina ollut alempana kuin hän. Arvoton. Luuseri. Tyhmä.
Huomaan iskän käyttäytyvän hillitymmin jos seurassa on joku vähän tuntemattomampi/etäisempi ihminen, kuten mun tai siskon poikaystävä, täti tai joku vaan. Perheen kesken se on rasittava paska, joka ei koskaan osaa olla hiljaa eikä ymmärrä ketään eikä mitään! Mua vaivaa ja ärsyttää suunnattomasti sekin kuinka se kohtelee äitiä, kuinka se puhuu sille. Niin epäkunnioittavaan sävyyn ja aina mollaamassa. Kaikki mitä muitten ihmisten suusta tulee on väärin tai muuten vaan tyhmää tekstiä. Ja sen saa myös kukin nahoissaan tuntea. Sitten iskä aina valittaa kun sille, ei kerrota asioita. Mä kerron kaikki asiani aina äitille ja se välittää niitä juttuja iskälle jos välittää. Mua ei kiinnosta tietääkö iskä vai ei.
Joitain asioita joudun väkisin hoitaa iskän kanssa, kuten mun mopoon tai kämppään liittyvät asiat tai laitteet. Oon huono vempainten kanssa. Onneks mulla on nyt poikaystävä, joka voi kiristää ruuvit jne. Ehkä en tarvii iskän apua enää nii paljon. Ärsyttää nimittäin pyytää..
Noh ehkä mä tän elämän kestän loppuun. Oon usein miettiny mahdanko edes itkeä sitten kun iskä kuolee..?
Muistan lapsuudesta/nuoruudesta miljoonia kertoja kun iskä on huutanut mulle ja siskolle, millon mistäkin ja me ollaan juostu itkien huoneisiimme ovet paukkuen. Koskaan kukaan ei pyytänyt anteeksi. Usein jopa pidin siskoni puolia ja huusin iskälle vaikka asia ei minuun suoraan liittynykään. Joskus pelkäsin, että iskä lyö, mutta koskaan ei ole lyönyt. Ketään.
Olin kovin masentunut nuori, en koskaan hakenut apua. Itkin melkein joka ilta itseni uneen, koska pelkäsin uutta päivää ja vihasin itseäni. Vihansin isääni koko sydämestäni ja usein mietin, että lopetan kutsumasta häntä isäksi. En koskaan lopettanut. Ajattelin sen olevan liian julmaa.. Tunsin aina huonoa omatuntoa siitä kun olin taas saanut iskän hermostumaan. Toisaalta myöhemmin olen ruvennut tajuamaan ettei vika todellakaan kokonaan ole minussa. Iskällä on hirvittävän lyhyt pinna ja tuntuu kuin se ei tajuaisi, että lapset on lapsia. Ne tekee hölmöyksiä. En muista, että iskä olisi koskaan yrittänyt jutella mulle kuin ihminen ihmiselle. Olen aina ollut alempana kuin hän. Arvoton. Luuseri. Tyhmä.
Huomaan iskän käyttäytyvän hillitymmin jos seurassa on joku vähän tuntemattomampi/etäisempi ihminen, kuten mun tai siskon poikaystävä, täti tai joku vaan. Perheen kesken se on rasittava paska, joka ei koskaan osaa olla hiljaa eikä ymmärrä ketään eikä mitään! Mua vaivaa ja ärsyttää suunnattomasti sekin kuinka se kohtelee äitiä, kuinka se puhuu sille. Niin epäkunnioittavaan sävyyn ja aina mollaamassa. Kaikki mitä muitten ihmisten suusta tulee on väärin tai muuten vaan tyhmää tekstiä. Ja sen saa myös kukin nahoissaan tuntea. Sitten iskä aina valittaa kun sille, ei kerrota asioita. Mä kerron kaikki asiani aina äitille ja se välittää niitä juttuja iskälle jos välittää. Mua ei kiinnosta tietääkö iskä vai ei.
Joitain asioita joudun väkisin hoitaa iskän kanssa, kuten mun mopoon tai kämppään liittyvät asiat tai laitteet. Oon huono vempainten kanssa. Onneks mulla on nyt poikaystävä, joka voi kiristää ruuvit jne. Ehkä en tarvii iskän apua enää nii paljon. Ärsyttää nimittäin pyytää..
Noh ehkä mä tän elämän kestän loppuun. Oon usein miettiny mahdanko edes itkeä sitten kun iskä kuolee..?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minulla on omituinen suhde isääni. Vaikkemme oikeastaan koskaan tappele niin usein vain vihaan häntä niin paljon. Emme koskaan puhu mitään, vain jos hän kysyy jotain niin vastaan. Aivan kuin ujostelisin, en voi vain sanoa mitään hänelle. En halua olla hänen seurassaan koska se on epämukavaa. Olen köyhä joten joudun asumaan vanhempieni luona ja se on kamalinta mitä tiedän. Jos isäni on poissa ja olen äidin kanssa kotona, niin tunnelma latistuu heti kun isä tulee kotiin. En vain voi olla vapautunut hänen seurassaan.
En ole varma mistä tämä inho johtuu. Pienetkin asiat hänessä suorastaan raivostuttavat minua. Olen aristanut häntä jo nuoresta lähtien, ihan tarkkaan en muista koska tämä alkoi.
Välillä tuntuu, että voisin tappaa hänet. Kun hän valittaa jotain yksinään keittiössä tai kun hän on juonut. Hän ei humalassa örvellä ja ole äänekäs, mutta inhoan sitä miten hän silloin istuu katsomassa tv:tä typerä ilme kasvoillaan, joka puolella haisee kalja ja hänellä on tapana silloin lukittautua tietokoneen ääreen katselemaan pornoa kuvitellen ettei kukaan muka tajua. Joskus selvin päin keskellä päivää kun minä ja äitini olemme poissa hän tekee samaa. Vihaan sitä eniten maailmassa ja vihaan häntä. Se typerä sika.
ajattelee, voisin melkein kuvitella. Hänellä on todella huonot välit isäänsä, tuntuu kuin olisi pelkkää vihaa molemmin puolin.
Onneksi minä äitinä tulen poikani kanssa hyvin toimeen. Isältään hän ei saa muuta kuin moitteita ja haukkumista, niin ja sitten rahaa ikäänkuin laastarina.
Humalassa hän on samanlainen, kuin sinä kuvailet omaasi. Ja humalassa hän on nykyään joka päivä.
Nyt olen tehnyt päätöksen erota, mutta olen miettinyt miten sen pojalleni kertoisin, muuttaahan asia hänenkin elämäänsä, asuinpaikkaa jne.
Meillä isä oli myös hyvin dominoiva ja ankara meitä tyttöjään kohtaan, kun olimme nuorempia. Itse katkaisin puhevälit isään ollessani 14 ja seuraavan kerran juttelimme kun olin jo täyttänyt kahdenkymmenen. Joten meillä on isäni kanssa ollut hyvin tappurainen suhde, joka on nyt oudolla tavalla muuttunut vuosi vuodelta paremmaksi. Olen nyt kolmenkymmenen ja näen isäni aivan toisin silmin, vanhana ja väsyneenä. Hän ei enään jaksa räyhätä (suom. kantaa huolta meistä).
Hän on henkistynyt jo jakamaan enemmän itsestään ja kertomaan meille kuin vertaisilleen tunnoistaan. Voi sanoa, että välimme ovat nyt paremmat kuin mitä minulla on yhdenkään ystäväni kanssa koskaan ollut. Monet ystävät ovat jääneetkin ajan virrasssa, mutta vanhemmat ja sisko pysyy tukena varmasti loppuun asti. Heidän kanssaan minulla on kuitenkin se lujin side, sitä ei mikään muuta.
Meillä isän kova kuori alkoi karista kun keksimme siskoni kanssa alkaa halamaan häntä aina tavatessamme, lisäksi kerroimme hänelle suoraan miltä meistä hänen käytöksensä tuntui.
Jotta solmut saa auki, täytyy olla vain rehellinen ja avoin, vaikka joutuisi itse tekemään aloitteen.
Mukavaa loppukesää sinulle :)
Mun isä-tytär suhde kuulostaa aika samanlaiselta kuin sun, siis tän ketjun aloittajan. Mäkin oon tullut toimeen aina paremmin äitini kanssa kuin isän. Isä ei koskaan päästänyt mua mihinkään, enkä mä osannut jutella sille, eikä se mulle. Kaikki omat asiani kerroin äidille, se kertoi isälle jos kertoi. Joskus äidin kautta sain kuulla, että "isä ei päästä sua sinne ja sinne". Voi kun kiva, se ei edes viitsinyt sitä itse kertoa mulle!
Isäni on jo aika vanha, ja hänellä varmasti on omat vanhoilliset käsitykset kasvatuksesta. Silti kaikkia asioita ei voi iällä kuitata, joidenkin ihmisten perusluonne vaan on mitä on - jotenkin negatiivinen. Omakin isäni on toki vieraampien (muut kuin perhe) seurassa yleensä mukavampi, ja useat pitävät häntä "suht rentona tyyppinä". Perheen kesken kuitenkin isä mustamaalaa asioita, haukkuu äitiä, ja silloinkun asuin kotona, nillitti mulle kaikesta.
Olen asunut jo neljä vuotta itsekseni, silloin kun menen kotona käymään, välimme ovat sellaiset viileän asialliset. ONNEKSI en enää asu siellä - en tiedä miten kestäisin.
Toisaalta joskus olen miettinyt, oliko se isä joka kuitenkin piti meidän perheen pystyssä, äitikin toisinaa on aika heikko luonne (vaikkakin hänen kanssaan tunnen 1000 x enemmän henkistä yhteenkuuluvutta). Olen myös miettinyt, mitä ajattelen kun isä kuolee. Sekin voi kuitenkin tapahtua melkeinpä milloin vain. (Isä on jo vanha, tosin hyvässä kunnossa vielä.) Itkenkö vai en, miten muuten sen asian tunnen - se jää nähtäväksi.
Tekstisi oli kuin omasta kynästäni kirjoitettu! Ihan samanlaisia tuntemuksia täällä. Itse tosin hain masennukseen apua ja lopetin isän kutsumisen isäksi. Nykyään puhun hänestä aina kaikille etunimellä. Jo seitsemättä vuotta. Millainen suhde vanhemmillasi on? Mun vanhemmilla ongelmallinen.
...suhde on.. no miten sen määrittelisi..? Ihan ok. Tosin iskä saa usein äitin tuntemaan itsensä huonoksi niin, että itku tulee. Isää se ei liikuta mitenkään. Äiti itkeekin yleensä piilossa. Kaikki mitä äiti tekee on jotenkin väärin, mitä ohjelmia katsoo tv:stä, mitä pistää suuhunsa.. Kaikki on muka iskän kommentoinnin arvoista! Oon joskus kysyny äitiltä, että onko se onnellinen. Se vastas että "no mä oon ihan tyytyväinen". Siis elämäänsä yleensä. On sillä fiksut, terveet ja onnelliset lapset, paljon ystäviä, omakotitalo, duuni, kaikki silleen kunnossa. Ja kyllähän ne tulee iskän kanssa toimeen. Iskä kitisee ja äiti ei ota kuuleviin korviinsa. Sitä äiti on mullekin aina toitottanu iskän suhteen, että älä välitä, älä kuuntele. No mutta kun mä välitän ja musta tuntuu pahalta! Ollaan äitin kanssa joskus juteltu, että tää on sitä henkistä pahoinpitelyä. Sitähän tää on. Iskä joskus kaljoissaan istuu yksin pimeässä keittiössä. Kai se joskus itkeekin siellä. Ei mun käy sitä ees sääliksi. Itepä on tän kaiken aiheuttanu eikä oo tehny mitään tilanteen korjaamiseksi. En oo kyllä minäkään. Ainoastaan oon äitistä huolissani kun se joutuu olemaan sen hirviön kanssa niin paljon ja kuulen puhelimessakin jos äitillä on taas paha olla. Tiedän, että äiti löytäisi kyllä paljon paremmankin. Se tutustuu helposti uusiin ihmisiin ja siitä pidetään kun se on niin puhelias ja välitön ihminen. Oon ajatellu joskus, että sanoisin äitille, että mä kyllä tuen ja autan sua jos haluat ottaa eron. Pitäishän sen sitten löytää oma kämppä ja alottaa ihan uusi elämä.. Se voi olla, ettei se koskaan uskalla, vaikka sinäänsä rohkea ihminen onkin..
Hei tää kuulostaa vielä enemmän mun isältä! Se kommentoi jokaista äidin tekemistä, miten se tuli taas niin myöhään kotiin (iltayhdeksältä mokiltä), missä ihmeessä se taas luuraa? (oli suihkussa), miten se ei tee ikinä ruokaa (oli kyllä just ihan samana tai edellisenä päivänä tehnyt) ym. Äiti on mullekin sanonut, että älä välitä isän sanomisista (koska äiti ei enää itsekään välitä). Mua tuollainen sanallinen alistaminen, henkinen väkivalta kyllä haittaa! Onneksi en vaan joudu enää sitä niin usein kuulemaan....