Me oltiin yhdessä melkein vuos (lokakuussa ois ollu vuos). Niin lyhyt, mutta kuitenkin nuorelle ihmiselle niin pitkä aika elää tiiviisti jonkun toisen ihmisen kanssa. Mä rakastin, rakastan edelleen, tätä miestä...mä palvoin häntä, jumaloin ja nostin hänet kaiken muun edelle. Myös hän sanoi tuntevansa samoin mua kohtaan. Hän oli rakastunut kerran aikaisemminkin, mulle kerta oli ensimmäinen...koska eihän mun, kaikista maailman ihmisistä, kuulunut rakastua tai olla onnellinen. Mä menetin mun neitsyyteni tälle miehelle, tietenkin naivina luulin meidän suhteen kestävän ikuisesti...varsinkin, kun olin valmis tekemään niin paljon sen eteen. Ikuisuus on pitkä aika, mutta oikean ihmisen kanssa siitä voi tehdä paljon muutakin, kuin vain kuoleman odottelua. Hassua sanoa näin, mutta kun rakastuu - henkisellä ja fyysisellä tasolla - korviaan myöten, tuntuu ettei ole edes elämää ilman tätä toista ihmistä. Ainakin musta tuntui ja tuntuu edelleen siltä. Alussa meidän suhde lähenteli täydellisyyttä...ei riidelty ikinä, rakastettiin toisiamme, kaikki oli kuin unta. Kuitenkin vähän ajan jälkeen sain kuulla (tottakai olin epäillytkin jotain outoa olevan tekeillä), ettei mies olekaan aivan rehellinen mulle. Paljastui, että melkein kaikki mitä hän oli puhunut oli vain valetta...Olin siinä vaiheessa täysin turta - epäilykseni olivat varmistuneet todeksi. En tosin vieläkään voi olla varma, oliko mies pettänyt minua jo tuossa vaiheessa. Anyway, en ikinä kertonut miehelle (tähän päivään mennessä en ole kertonut), että tiedän jokaisen hänen tarinansa olevan valhetta. Tosin, tuosta päivästä lähtien en enää itsekään ollut niin rehellinen hänelle. Jos toinen julmasti valehtelee sulle, en ainakaan minä halua kunnioittaa häntä olemalla hänelle täysin rehellinen. Noniin, sitten kuitenkin vain jatkoimme seurustelua...taas kaikki oli täydellisesti - käytiin yhdessä miehen kotimaassa matkalla, tutustuin hänen perheeseensä ja kaikki vaikutti täydelliseltä. Olin myös vaihtamassa jo miehen kotimaasta palattuani uskontoa muslimiksi, mutten sitä kuitenkaan tehnyt...olin käyttänyt n. kuukauden huivia, kunnes minulla välähti, etten voisi ikinä kääntyä muslimiksi jos elän näin. En voisi olla onnellinen, käyttää huivia ja esim. valehdella omalle miehelleni - se ei olisi ainakaan minun etiikallani oikein. Siispä, otin huivin pois päästä ja päätin jatkaa islamin opiskelua tutustumalla Koraaniin jne...Se kuitenkin vie mua lähemmäksi Jumalaa, varsinkin kun uskon juuri islamin olevan mulle se oikea uskonto (pidempään olen jo etsinyt uskonnollista minääni). No joka tapauksessa, sitten mieheni tuli itsekin takaisin Suomeen. Ensinnäkin, hän suuttui tavattomasti että olin ottanut huivin pois, kertoi kuinka paljon rumemmalta näytin ilman sitä ja että kuinka minusta ei nyt voisi ikinä tulla muslimia...sain kuulemma yhden tilaisuuden, ja pilasin sen. Omasta mielestäni taas, en vain ollut valmis vielä em. syistä. Sen jälkeen mies teki selväksi, etten saa kääntyä muslimiksi niin pitkään, kuin seurustelen hänen kanssaan. Eikö uskonto ole kuitenkin loppujenlopuksi jokaisen oma asia? Yritin keskustella miehen kanssa asiasta, mutta hän torjui minut täysin ja sanoi, ettei tule ikinä olemaan kanssani jos käännyn muslimiksi. Myös hän toi esille, ettei tule ikinä menemään kanssani naimisiin - siihenkin menetin mahdollisuuteni. Olimme meneet kihloihin miehen kotimaassa, ja nyt siis sekin menetti merkityksensä. Hassua tuntua kuuluvansa siihen "tyhmien nuorten ryhmään", jotka eivät tajua kihlauksen merkitystä...tosin, en henkilökohtaisesti tunnekaan kuuluvani siihen - toisin kuin mieheni. Tuon matkaltapalaamisen jälkeen alkoikin sitten todellinen helvetti (ehkä turhan jyrkkä sanavalinta, mutta käytän sitä kumminkin). Mies suoraan sanoen mollasi kaikki ystäväni, en saanut olla kenenkään kanssa tekemisissä..miespuoliset ystävät, olivatpa he sitten homoja tai heteroja, olivat erityisen kiellettyjä. Minun piti ilmoittaa jokaikisestä liikkeestäni hänelle (jos unohdin joskus ilmoittaa, että lähden koiran kanssa lenkille, niin hän saattoi suuttua tavattomasti). En myöskään saanut harrastaa mitään...minun piti käytännössä olla vain kotona, aina odottamassa milloin hänelle mahdollisesti sopisi nähdä minua. Joskus saatoin ilmoitusluontoisesti kertoa, että olen lähdössä äitini kanssa ostoksille - olin siis jo sopinut äidin kanssa tapaamisen -, mutta hän tyrmäsi heti ajatuksen ja sanoi, etten ole lähdössä minnekään. Hän alkoi kaiken tämän lisäksi myös harjoittaa erittäin törkeää henkistä väkivaltaa...hän haukkui minua minkä kerkesi. Hän pyrki löytämään sanat, joiden tiesi satuttavan minua kaikkein eniten. Minun on henkilökohtaisesti erittäin vaikea kuulla jonkun rakastamani ihmisen suusta, että olen vaikkapa "huora, lutka" tms. vaikean lapsuuteni takia. Mies on myös lyönyt minua, kun olen tehnyt todella pahasti väärin (hänen mielestään). Nyt tiedän myös varmasti hänen pettäneen minua (sain sukupuolitaudin, ja kuten sanottu, olin neitsyt kun hänen kanssaan aloin seurustella, enkä ole kenenkään muun kanssa ollut).
Tiedän miltä tämä nyt kuulostaa. Mutta rakastan miestä niin sokeasti, että olen valmis toistuvasti antamaan hänelle tekonsa anteeksi.
Nyt eilen kuitenkin mies ilmoitti, ettei hän enää jaksa minua. Hän ilmoitti, ettei halua enää kuulla minusta mitään ja kielsi myös yhteyden pitämisen yhteisiin tuttaviimme jne. Itkin hänelle puhelimessa, yritin kysellä syitä hänen tekemälleen ratkaisulle, mutta sain häneltä vain haukkuja ja hän kielsi lopettaa näyttelemisen (aina kun minulla on paha mieli tms., näyttelen vain hänen mielestään). Ainoa syy, jonka hän antoi on, että menin treenaamaan ilman hänen lupaansa. Hän oli kuulemma kieltänyt treenaamisen ehdottomasti aijemmin, mutta kuitenkin itse muistan hänen sanoneen, että jos se tekee mut onnelliseksi niin voin satunnaisesti vaikka treenatakin.
Nyt en ole kuullut hänestä mitään...ja suurinpiirtein hypin seinille täällä kotona! En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä...tekisi vain mieli soittaa hänelle, kertoa että rakastan häntä ja toivoa että kaikki olisi kuten ennenkin. Kuitenkin tiedän, ettei mikään enää tule olemaan samanlaista...Hän ei enää halua minua - that's it :( Tuntuu pahalta myöntää se, mutta pakkohan se on joskus hyväksyä.
Kuten jo aijemminkin mainitsin, minun on vaikea löytää tällä hetkellä hyviä syitä elää...Kuten kirjoittamastani tekstistäkin voi päätellä - suorastaan elin tälle miehelle. Minulla ei todellakaan ole mitään "omaa" enää, siitä hän piti kyllä suhteemme aikana huolen.
En voi myöskään edes kuvitella uutta suhdetta (toki nyt on vielä liian aikaista kuvitella ylipäänsä mitään). Tuntisin itseni erittäin likaiseksi, jos antautuisin jollekin toiselle miehelle. Olen aina pitänyt seksiä suorastaan pyhänä, kahden ihmisen välisenä aktina, jonka harjoittaminen naisen tulisi säästää avioliittoon asti. Siinäkin suhteessa voin pahoin...en usko voivani enää ikinä olla onnellinen.
Niin paljon on vain kirjoitettavaa, ja kuitenkin varmaan harvempi jaksaa lukea tämän edes puoliksikaan...Kuitenkin, jos joku ihana ihminen jaksoi lukea tämän...please, vastaa mulle jotain :( Tarvitsisin ihan oikeasti nyt ulkopuolisen ihmisen näkemystä tähän tilanteeseen...Kiitos tuhannesti jo etukäteen
Tiedän miltä tämä nyt kuulostaa. Mutta rakastan miestä niin sokeasti, että olen valmis toistuvasti antamaan hänelle tekonsa anteeksi.
Nyt eilen kuitenkin mies ilmoitti, ettei hän enää jaksa minua. Hän ilmoitti, ettei halua enää kuulla minusta mitään ja kielsi myös yhteyden pitämisen yhteisiin tuttaviimme jne. Itkin hänelle puhelimessa, yritin kysellä syitä hänen tekemälleen ratkaisulle, mutta sain häneltä vain haukkuja ja hän kielsi lopettaa näyttelemisen (aina kun minulla on paha mieli tms., näyttelen vain hänen mielestään). Ainoa syy, jonka hän antoi on, että menin treenaamaan ilman hänen lupaansa. Hän oli kuulemma kieltänyt treenaamisen ehdottomasti aijemmin, mutta kuitenkin itse muistan hänen sanoneen, että jos se tekee mut onnelliseksi niin voin satunnaisesti vaikka treenatakin.
Nyt en ole kuullut hänestä mitään...ja suurinpiirtein hypin seinille täällä kotona! En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä...tekisi vain mieli soittaa hänelle, kertoa että rakastan häntä ja toivoa että kaikki olisi kuten ennenkin. Kuitenkin tiedän, ettei mikään enää tule olemaan samanlaista...Hän ei enää halua minua - that's it :( Tuntuu pahalta myöntää se, mutta pakkohan se on joskus hyväksyä.
Kuten jo aijemminkin mainitsin, minun on vaikea löytää tällä hetkellä hyviä syitä elää...Kuten kirjoittamastani tekstistäkin voi päätellä - suorastaan elin tälle miehelle. Minulla ei todellakaan ole mitään "omaa" enää, siitä hän piti kyllä suhteemme aikana huolen.
En voi myöskään edes kuvitella uutta suhdetta (toki nyt on vielä liian aikaista kuvitella ylipäänsä mitään). Tuntisin itseni erittäin likaiseksi, jos antautuisin jollekin toiselle miehelle. Olen aina pitänyt seksiä suorastaan pyhänä, kahden ihmisen välisenä aktina, jonka harjoittaminen naisen tulisi säästää avioliittoon asti. Siinäkin suhteessa voin pahoin...en usko voivani enää ikinä olla onnellinen.
Niin paljon on vain kirjoitettavaa, ja kuitenkin varmaan harvempi jaksaa lukea tämän edes puoliksikaan...Kuitenkin, jos joku ihana ihminen jaksoi lukea tämän...please, vastaa mulle jotain :( Tarvitsisin ihan oikeasti nyt ulkopuolisen ihmisen näkemystä tähän tilanteeseen...Kiitos tuhannesti jo etukäteen
Vastaukset 2
Vanhimmat
olet luultavasti aika nuori likka.
otappa puhelin käteesi ja soita parhaalle kaverillesi ja vuodatat hälle tämän tarinan ja vatvotte sitä läpi yhdessä.
tai omalle äidille siskolle tädille,kenelle vaan joka on kiinnostunu susta
kaikkea hyvää sulle ja nosta nenä pystyyn nyt ja reipastu ja mene kävelemään tai muuta.
terveisin ulla jonka sydän särkyi eilen.
Unohda se mies!