Me oltiin yhdessä melkein vuos (lokakuussa ois ollu vuos). Niin lyhyt, mutta kuitenkin nuorelle ihmiselle niin pitkä aika elää tiiviisti jonkun toisen ihmisen kanssa. Mä rakastin, rakastan edelleen, tätä miestä...mä palvoin häntä, jumaloin ja nostin hänet kaiken muun edelle. Myös hän sanoi tuntevansa samoin mua kohtaan. Hän oli rakastunut kerran aikaisemminkin, mulle kerta oli ensimmäinen...koska eihän mun, kaikista maailman ihmisistä, kuulunut rakastua tai olla onnellinen. Mä menetin mun neitsyyteni tälle miehelle, tietenkin naivina luulin meidän suhteen kestävän ikuisesti...varsinkin, kun olin valmis tekemään niin paljon sen eteen. Ikuisuus on pitkä aika, mutta oikean ihmisen kanssa siitä voi tehdä paljon muutakin, kuin vain kuoleman odottelua. Hassua sanoa näin, mutta kun rakastuu - henkisellä ja fyysisellä tasolla - korviaan myöten, tuntuu ettei ole edes elämää ilman tätä toista ihmistä. Ainakin musta tuntui ja tuntuu edelleen siltä. Alussa meidän suhde lähenteli täydellisyyttä...ei riidelty ikinä, rakastettiin toisiamme, kaikki oli kuin unta. Kuitenkin vähän ajan jälkeen sain kuulla (tottakai olin epäillytkin jotain outoa olevan tekeillä), ettei mies olekaan aivan rehellinen mulle. Paljastui, että melkein kaikki mitä hän oli puhunut oli vain valetta...Olin siinä vaiheessa täysin turta - epäilykseni olivat varmistuneet todeksi. En tosin vieläkään voi olla varma, oliko mies pettänyt minua jo tuossa vaiheessa. Anyway, en ikinä kertonut miehelle (tähän päivään mennessä en ole kertonut), että tiedän jokaisen hänen tarinansa olevan valhetta. Tosin, tuosta päivästä lähtien en enää itsekään ollut niin rehellinen hänelle. Jos toinen julmasti valehtelee sulle, en ainakaan minä halua kunnioittaa häntä olemalla hänelle täysin rehellinen. Noniin, sitten kuitenkin vain jatkoimme seurustelua...taas kaikki oli täydellisesti - käytiin yhdessä miehen kotimaassa matkalla, tutustuin hänen perheeseensä ja kaikki vaikutti täydelliseltä. Olin myös vaihtamassa jo miehen kotimaasta palattuani uskontoa muslimiksi, mutten sitä kuitenkaan tehnyt...olin käyttänyt n. kuukauden huivia, kunnes minulla välähti, etten voisi ikinä kääntyä muslimiksi jos elän näin. En voisi olla onnellinen, käyttää huivia ja esim. valehdella omalle miehelleni - se ei olisi ainakaan minun etiikallani oikein. Siispä, otin huivin pois päästä ja päätin jatkaa islamin opiskelua tutustumalla Koraaniin jne...Se kuitenkin vie mua lähemmäksi Jumalaa, varsinkin kun uskon juuri islamin olevan mulle se oikea uskonto (pidempään olen jo etsinyt uskonnollista minääni). No joka tapauksessa, sitten mieheni tuli itsekin takaisin Suomeen. Ensinnäkin, hän suuttui tavattomasti että olin ottanut huivin pois, kertoi kuinka paljon rumemmalta näytin ilman sitä ja että kuinka minusta ei nyt voisi ikinä tulla muslimia...sain kuulemma yhden tilaisuuden, ja pilasin sen. Omasta mielestäni taas, en vain ollut valmis vielä em. syistä. Sen jälkeen mies teki selväksi, etten saa kääntyä muslimiksi niin pitkään, kuin seurustelen hänen kanssaan. Eikö uskonto ole kuitenkin loppujenlopuksi jokaisen oma asia? Yritin keskustella miehen kanssa asiasta, mutta hän torjui minut täysin ja sanoi, ettei tule ikinä olemaan kanssani jos käännyn muslimiksi. Myös hän toi esille, ettei tule ikinä menemään kanssani naimisiin - siihenkin menetin mahdollisuuteni. Olimme meneet kihloihin miehen kotimaassa, ja nyt siis sekin menetti merkityksensä. Hassua tuntua kuuluvansa siihen "tyhmien nuorten ryhmään", jotka eivät tajua kihlauksen merkitystä...tosin, en henkilökohtaisesti tunnekaan kuuluvani siihen - toisin kuin mieheni. Tuon matkaltapalaamisen jälkeen alkoikin sitten todellinen helvetti (ehkä turhan jyrkkä sanavalinta, mutta käytän sitä kumminkin). Mies suoraan sanoen mollasi kaikki ystäväni, en saanut olla kenenkään kanssa tekemisissä..miespuoliset ystävät, olivatpa he sitten homoja tai heteroja, olivat erityisen kiellettyjä. Minun piti ilmoittaa jokaikisestä liikkeestäni hänelle (jos unohdin joskus ilmoittaa, että lähden koiran kanssa lenkille, niin hän saattoi suuttua tavattomasti). En myöskään saanut harrastaa mitään...minun piti käytännössä olla vain kotona, aina odottamassa milloin hänelle mahdollisesti sopisi nähdä minua. Joskus saatoin ilmoitusluontoisesti kertoa, että olen lähdössä äitini kanssa ostoksille - olin siis jo sopinut äidin kanssa tapaamisen -, mutta hän tyrmäsi heti ajatuksen ja sanoi, etten ole lähdössä minnekään. Hän alkoi kaiken tämän lisäksi myös harjoittaa erittäin törkeää henkistä väkivaltaa...hän haukkui minua minkä kerkesi. Hän pyrki löytämään sanat, joiden tiesi satuttavan minua kaikkein eniten. Minun on henkilökohtaisesti erittäin vaikea kuulla jonkun rakastamani ihmisen suusta, että olen vaikkapa "huora, lutka" tms. vaikean lapsuuteni takia. Mies on myös lyönyt minua, kun olen tehnyt todella pahasti väärin (hänen mielestään). Nyt tiedän myös varmasti hänen pettäneen minua (sain sukupuolitaudin, ja kuten sanottu, olin neitsyt kun hänen kanssaan aloin seurustella, enkä ole kenenkään muun kanssa ollut).
Tiedän miltä tämä nyt kuulostaa. Mutta rakastan miestä niin sokeasti, että olen valmis toistuvasti antamaan hänelle tekonsa anteeksi.
Nyt eilen kuitenkin mies ilmoitti, ettei hän enää jaksa minua. Hän ilmoitti, ettei halua enää kuulla minusta mitään ja kielsi myös yhteyden pitämisen yhteisiin tuttaviimme jne. Itkin hänelle puhelimessa, yritin kysellä syitä hänen tekemälleen ratkaisulle, mutta sain häneltä vain haukkuja ja hän kielsi lopettaa näyttelemisen (aina kun minulla on paha mieli tms., näyttelen vain hänen mielestään). Ainoa syy, jonka hän antoi on, että menin treenaamaan ilman hänen lupaansa. Hän oli kuulemma kieltänyt treenaamisen ehdottomasti aijemmin, mutta kuitenkin itse muistan hänen sanoneen, että jos se tekee mut onnelliseksi niin voin satunnaisesti vaikka treenatakin.
Nyt en ole kuullut hänestä mitään...ja suurinpiirtein hypin seinille täällä kotona! En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä...tekisi vain mieli soittaa hänelle, kertoa että rakastan häntä ja toivoa että kaikki olisi kuten ennenkin. Kuitenkin tiedän, ettei mikään enää tule olemaan samanlaista...Hän ei enää halua minua - that's it :( Tuntuu pahalta myöntää se, mutta pakkohan se on joskus hyväksyä.
Kuten jo aijemminkin mainitsin, minun on vaikea löytää tällä hetkellä hyviä syitä elää...Kuten kirjoittamastani tekstistäkin voi päätellä - suorastaan elin tälle miehelle. Minulla ei todellakaan ole mitään "omaa" enää, siitä hän piti kyllä suhteemme aikana huolen.
En voi myöskään edes kuvitella uutta suhdetta (toki nyt on vielä liian aikaista kuvitella ylipäänsä mitään). Tuntisin itseni erittäin likaiseksi, jos antautuisin jollekin toiselle miehelle. Olen aina pitänyt seksiä suorastaan pyhänä, kahden ihmisen välisenä aktina, jonka harjoittaminen naisen tulisi säästää avioliittoon asti. Siinäkin suhteessa voin pahoin...en usko voivani enää ikinä olla onnellinen.
Niin paljon on vain kirjoitettavaa, ja kuitenkin varmaan harvempi jaksaa lukea tämän edes puoliksikaan...Kuitenkin, jos joku ihana ihminen jaksoi lukea tämän...please, vastaa mulle jotain :( Tarvitsisin ihan oikeasti nyt ulkopuolisen ihmisen näkemystä tähän tilanteeseen...Kiitos tuhannesti jo etukäteen
Tiedän miltä tämä nyt kuulostaa. Mutta rakastan miestä niin sokeasti, että olen valmis toistuvasti antamaan hänelle tekonsa anteeksi.
Nyt eilen kuitenkin mies ilmoitti, ettei hän enää jaksa minua. Hän ilmoitti, ettei halua enää kuulla minusta mitään ja kielsi myös yhteyden pitämisen yhteisiin tuttaviimme jne. Itkin hänelle puhelimessa, yritin kysellä syitä hänen tekemälleen ratkaisulle, mutta sain häneltä vain haukkuja ja hän kielsi lopettaa näyttelemisen (aina kun minulla on paha mieli tms., näyttelen vain hänen mielestään). Ainoa syy, jonka hän antoi on, että menin treenaamaan ilman hänen lupaansa. Hän oli kuulemma kieltänyt treenaamisen ehdottomasti aijemmin, mutta kuitenkin itse muistan hänen sanoneen, että jos se tekee mut onnelliseksi niin voin satunnaisesti vaikka treenatakin.
Nyt en ole kuullut hänestä mitään...ja suurinpiirtein hypin seinille täällä kotona! En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä...tekisi vain mieli soittaa hänelle, kertoa että rakastan häntä ja toivoa että kaikki olisi kuten ennenkin. Kuitenkin tiedän, ettei mikään enää tule olemaan samanlaista...Hän ei enää halua minua - that's it :( Tuntuu pahalta myöntää se, mutta pakkohan se on joskus hyväksyä.
Kuten jo aijemminkin mainitsin, minun on vaikea löytää tällä hetkellä hyviä syitä elää...Kuten kirjoittamastani tekstistäkin voi päätellä - suorastaan elin tälle miehelle. Minulla ei todellakaan ole mitään "omaa" enää, siitä hän piti kyllä suhteemme aikana huolen.
En voi myöskään edes kuvitella uutta suhdetta (toki nyt on vielä liian aikaista kuvitella ylipäänsä mitään). Tuntisin itseni erittäin likaiseksi, jos antautuisin jollekin toiselle miehelle. Olen aina pitänyt seksiä suorastaan pyhänä, kahden ihmisen välisenä aktina, jonka harjoittaminen naisen tulisi säästää avioliittoon asti. Siinäkin suhteessa voin pahoin...en usko voivani enää ikinä olla onnellinen.
Niin paljon on vain kirjoitettavaa, ja kuitenkin varmaan harvempi jaksaa lukea tämän edes puoliksikaan...Kuitenkin, jos joku ihana ihminen jaksoi lukea tämän...please, vastaa mulle jotain :( Tarvitsisin ihan oikeasti nyt ulkopuolisen ihmisen näkemystä tähän tilanteeseen...Kiitos tuhannesti jo etukäteen
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Sitä saa, mitä tilaa". Kyllähän kaikki tietävät, millaisia muslimit ovat. Jotkut naiset (heikko itsetuntoiset) vaan haluavat alistua, sitähän islam on suomeksikin, alistumista.
Pää pystyyn, olet nuori ja löydät vielä hyvän miehen. Ja lopeta se islamintoilu, se ei ole tasa - arvoon kasvaneen naisen uskonto. Mieti silti, mitä haluat. Haluatko tasavertaiseen suhteeseen, vai nyrkin ja hellan väliin?
Nyt järki käteen tyttöseni! Sinä et rakasta miestäsi, vaan jotain illuusiota, jonka olet ruumiillistanut häneen. Kuvaamasi mies kuulostaa aivan hirveältä, raa'alta ja tunteettomalta ihmiseltä, jota kenenkään ei voisi kuvitella rakastavasi. Ajattele siis kuten minä, että se, mitä rakastat ei ole miehesi tai miehessäsi, vaan sinussa itsessäsi. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?
Älä enää koskaan anna kenenkään kohdella itseäsi noin nöyryyttävästi.
Rakkaus on jotain muuta mitä teillä on, se on ystävyyttä, kunnioitusta, yhteisiä harrastuksia, suunnitelmia, luottamista, hyväksyntää jne, kaikki puuttuu teiltä eli kysymys on ihastumisesta rakkauden tunteeseen. Teillä on kysymys jopa kysymys alistamisesta (huivi) ja sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Paljon ulkomailla työskenneenä sanon, että muhamettilaisen kanssa et voi olla onnellinen, jos olet saanut suomalaisen kasvatuksen.
Heti tulee vastaväitteitä, mutta oliskohan niin, että teidän miehet ovat omaksuneet länsimaisen elämäntavan, monelta ei se onnistu ja jos vaaditaan huivin käyttöä, niin kertokaa onko hyvät ennusmerkit olemassa.
Luultavasti mies vaatisi myös ympärileikkauksen niin tytölle kuin pojallekin ja ehkä vielä 7v:na kotimaahan lähettämistä uskonnollisen kasvatuksen saamiseksi, muutama epätoivoinen äiti on hoidossa, koska käpertyvä lapsukainen on lähetetty isovanhemmilleen, ehkä vain muutamalle on käynyt näin, mutta minä miettisin riskejä.
Hae apua ensinnäkin itsetunto-ongelmaasi. Riippuvuussuhde ei ole rakkautta.
Uskontojen uhrit löytyy googlen kautta. Sieltä saat uusia näkenyksiä vääristyneisiin valtasuhteiden ja ihmissuhteiden käytöstä.
Juu, kyllä tarvitset nyt apua, ja tämä on alku siihen suuntaan kun olet jaksanut kirjoittaa tarinasi tänne. Älä anna periksi, nyt on kusymys Sinun Elämästäsi.
Jos tämä ei ole iso trolli niin pyydän, suorastaan vaadin sinua pilaamasta elämääsi tuollaisen sairaan ihmisen kanssa. Haet apua, olet pahasti läheisriippuvainen jos harkitsetkaan olevasi tuonlaisen kanssa tekemisissä!! Eikö sinulla ole omanarvontuntoa lainkaan??!!!
Mikä ihmeen takertuja ja läheisriippuvainen sinä oikein olet? Mitä enemmän mies haukkuu sua huoraksi, lutkaksi, lyö, alistaa...jne, niin sitä rakastuneempi sinä vaan olet? Mitä sä oikein luulit kun muslimin kanssa alat seurustelemaan? Mutta joo, sama juttu olis tietysti voinut käydä suomalaisen miehen kanssa. Mutta tässä on taas tuo sama ilmiö. Naiset ei koskaan opi. Aina rakastutaan niihin renttuihin, jotka määrää tahdin ja naisella ei ole siihen mitään sanavaltaa. Usko pois, parin viikon päästä olet tyytyväinen että se painajainen on ohi. Todella hyvä juttu että tämä loppui tähän. Kokeilehan ensi kerralla ihan tavallista suomalaista miestä.
Ymmärrän tuskan, mitä juuri nyt tunnet. Anna itsesi tuntea se tuska ja kaikki muutkin tunteet, mitä tulet vuoristoratamaisesti vielä käymään läpi. Mutta usko, kun kerron, että tuo kaikki tuska tekee sinusta vain vahvemman ja sielukkaamman ihmisen.
Olet vielä nuori, sinulla on koko elämä vielä edessäsi. Sinua varten on varmasti tarkoitettu joku mies, joka osaa arvostaa ja kunnioittaa sinua. Tämä mies, josta kirjoitat tässä, ei ole kelvollinen siihen mitenkään. Et menetä hänessä yhtään mitään. Jonkin ajan kuluttua, kun olet jo päässyt jaloillesi, niin huomaat, että tuo mies kenties on jonkun muun naisen kanssa. Jos vain suinkin pystyt, niin kerro tuolle uudelle naiselle, mihin hän on ryhtymässä. ehkä voit säästää jonkun muun kanssasisaren samalta tuskalta ja alistamiselta.
Nyt sinulla on vapaus taas tehdä kaikkea mitä haluat. Nyt mene sinne treenaamaan, shoppailemaan, tapaamaan ystäviäsi ja tekemään kaikkea sitä, mitä sinun ikäisesi normaalisti tekevät.
Sinusta tulee vielä hieno, vahva ja viisas nainen!
Vastaan,mutten todellakaan osaa auttaa. Järkyttävä tilanne... Ainut,mikä parantaa on aika. Yritä jaksaa.:\
Kuulostat aivan minulta sen suhteen, etten minäkään haluaisi menettää neitsyyttäni kenelle tahansa ja olen tunteellinen kuten sinäkin. Ensimmäinen romanssini oli arabimiehen kanssa, mutta hänen palattuaan kotimaahansa olemme vain kirjoitelleet ja olleet ystäviä. Sain hiljattain pettyä häneen, sillä hän ei enää tunne mitään minua kohtaan eikä vaikuta kovinkaan innostuneelta tapaamaan minua. En halua olla enää hänen ystävänsä, sillä mitä se sellainen ystävyys on jollei halua tavata? Hän myös kielsi romanssimme, mutta myönsi jälkeenpäin olleensa kiinnostunut. Olin järkyttynyt, sillä olin itse ruvennut saamaan tunteita häntä kohtaan. Nyt olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa hänet, sillä eihän siinä ole mitään järkeä olla ihastunut sellaiseen ihmiseen, joka ei pidä minusta. Sinun tilanteesi taas on toisenlainen, sillä näytät hyväksyvän huonon kohtelun. Olet rakastumisesta sokea. Jos et olisi rakastunut et varmaankaan haluaisi olla minuuttiakaan tuollaisen ihmisen seurassa, oli se sitten mies tai nainen. Rakkaussuhteessa tulee odottaa vain parasta, mutta hän kohtelee sinua huonosti. Epäilet jopa että se hyvä mikä teillä oli alussa oli valheellista. Mitä sinulle silloin jää? Ei mitään. Ja vaikka alussa olisikin ollut jotain ihanaa, niin sitä ei enää ole, eikä sitä ole enää tulossakaan, sillä hän on paljastanut todellisen luonteensa. Neuvoni on että otat etäisyyttä häneen, älä ole hänestä riippuvainen. Käänny ystäviesi ja perheesi puoleen. Et ole yksin, ja tulet varmasti löytämään uuden miehen joskus tulevaisuudessa, kun olet saanut tähän tapahtumaan etäisyyttä ja olet valmis uuteen suhteeseen. Tarvitset vain aikaa ja läheistesi tukea. Tsemppiä Sinulle!
P.S. Olen itsekin kiinnostunut eri uskonnoista ja olen niitä vertaillut, niin maailmanuskontoja kuin muinaisia uskontojakin ja tullut siihen lopputulokseen, että kristinusko on niistä paras. Mutta jokaisen on itse etsittävä ja löydettävä. Rukoilin esirukouksen puolestasi. Toivottavasti tekstini ei ollut liian "kovaa", mutta ajattelin että jonkun täytyy vähän herätellä sinua niin että todella näkisit tilanteesi, näin ulkopuolisen silmin. Kyllä sinä pärjäät!
Teidän kirjoitustenne lukeminen on jo nyt antanut mulle paljon voimaa. Kiitos teille kaikille siitä
Ansaitset parempaa. Luuletko, että tilanne muuttuisi, jos palaisitte yhteen? Parin kuukauden kuluttua sama show jatkuu, usko pois.
Miksi haluat moniongelmaisen miehen rinnallesi?
Hyvä nuori, jätä se mies, hän ei ole arvoisesi.