Käyvätkös tätä palstaa lukemassa maatiloilla asuvat ja työskentelevät ihmiset? Jos käyvät, kertokaahan, miniät, anopit, vävyt ja appiukot, omia kokemuksianne. Asutteko lähekkäin vai kilometrien päässä? Teettekö hommia kaikki yhdessä vai jokainen erikseen? Ja miten toimii?
Tiettävästi maatiloista, ainakin perinteisistä sukutiloista, todella isolla osalla on ongelmia ihmissuhteiden saralla ja ei liene vähäisin ongelma tämä kahden sukupolven lähekkäin asuminen/työskenteleminen.. Uusia kokemuksia ja näkökulmia asiaan kaipailen. Toivottavasti jollakin on myös positiivisia mietteitä.
Joka tapauksessa: Hyvää loppukesää kaikille!
Tiettävästi maatiloista, ainakin perinteisistä sukutiloista, todella isolla osalla on ongelmia ihmissuhteiden saralla ja ei liene vähäisin ongelma tämä kahden sukupolven lähekkäin asuminen/työskenteleminen.. Uusia kokemuksia ja näkökulmia asiaan kaipailen. Toivottavasti jollakin on myös positiivisia mietteitä.
Joka tapauksessa: Hyvää loppukesää kaikille!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Asuttiin vuosia miesystäväni kanssa yhdessä. Myös mieheni vanhemmat asuivat samassa taloudessa. En tullut koskaan toimeen hänen vanhempiensa kanssa. Mutta miesystäväni kanssa meillä meni hyvin. Erosimme, koska en kestänyt enää. En pystynyt asumaan samassa talossa hänen vanhempiensa kanssa ja asumaan heidän kodissaan. Siitä talosta ei koskaan tullut minun kotiani, vaikka asuttiin yhdessä, tunsin olevani aina heidän kotona ja heidän talossa. Ei minun. Riideltiin miesystäväni kanssa paljon tästä asiasta ja hänen vanhemmista yleensäkin, mutta keskinäisiä riitoja meillä ei ollut. Eli meidän parisuhteemme oli kunnossa ilman tätä ongelmaa. Teinkö väärin kun lähdin? Olisiko minun vaan pitänyt nöyrtyä ja kestää? Tuntuu niin ikävältä olla yksin ilman sitä ihmistä jota rakastaa ja joka rakastaa minua. Mutta samalla tuntuu hyvältä olla omassa kotonaan yksin. On niin ristiriitainen ja paha olo.
Hei sinä onneton.
Oletko puhunut miehesi kanssa asiasta siltä kantilta, että todella ainoa syy eroonne oli se teidän asumismuotonne? Luulisin, että jopa mies alkaa ajatella asioita syvemmin, jos hänelle rakas nainen kertoo rakastavansa, muttei voi hyvin nykyisessä tilanteessa. Että tilanteen pitää jotenkin muuttua... Olen itse hiukan samassa tilanteessa nimittäin, mutta miehen kanssa asiat ovat nyt paremmin, vaikka asutaankin erillään. Ei ole enää mistä riidellä. =) Luotan, että asiat järjestyvät niin, että asumme vielä jossain vaiheessa yhdessä.
Mielestäni jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kotielämään ja kotirauhaan sekä mahdollisuus olla myös onnellinen kotonaan. Jos näin ei ole, tilanteen on tavalla tai toisella jossain vaiheessa muututtava.
Kuinka kauan erostanne on kulunut aikaa?
Ihan kuin omasta "kynästäni" lähtöisin tuo sinun tekstisi.
Meillä mies ei lisäksi lainkaan ymmärtänyt mikä mättää ja miksi en heillä (joka siis olevinaan oli minunkin kotini) viihdy. Se todella rassasi suhdetta, että tuollainen ulkopuolinen seikka sai stressitason nousemaan pilviin. Ja myöskin minua jonkin verran kaduttaa lähtö, mutta samalla olen huiman onnellinen nykyisestä vapaasta hengitysilmasta ja oman kaapin paikasta. Mies ei tänä päivänäkään tajua miksi lähdin, eikä myöskään tarjoutunut järjestämään elämää toisin voidakseen elää kanssani, joten en kai sitten ollut Se Oikea.
Anoppi ja muut perheenjäsenet eivät varsinaisesti olleet inhottavia ihmisiä ja tarkoittaneet pahaa, mutta tuo toisten nurkissa notkuminen oli _todella_ ahdistavaa. Eikä siihen tunteeseen auttanut, vaikka kuka kuinka yritti sanoa, että ole kuin kotonasi.
Hommat tehtiin työstä riippuen yhdessä tai erikseen, kaikki kävivät tilan ulkopuolella lisäksi töissä. Yhdessä tehdessä en ehkä ihan niin vieraaksi itseäni tuntenut. Esim. ruokaa en juuri koskaan tehnyt, koska vanhaemäntä hoiti sen puolen, ja tunsin astuvani hänen varpailleen jos kauhaan tartuin. Samoin kuin monessa monessa muussakin asiassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että kyseessä ei ollut pelkkä tunne. Niin, ja me asuimme anopin kanssa saman katon alla, talon toisessa kerroksessa. Oma sisäänkäynti ja pesutilat, mutta ei keittiötä.
Jos siksi moisia kyselet, että ko. järjestely olisi omalle kohdalle tulossa, niin suosittelen juoksemaan minkä kintuistasi pääset!
Tai ainakin pitää olla "oma tupa, oma lupa" jossa ei muilla kuin perheenjäsenillä ole sananvaltaa ja kylään tullaan vain kutsuttaessa.
vanhalla isännällä ja emännällä on tilan alueella, mutta tarpeeksi pitkän hajuraon takana oma asunto. Näin kummallakin perilla on oma asumisrauha, mutta tilan työt sujuvat yhdessä. Asun yhden tällaisen tilan naapurissa ja kaikki ovat tyytyväisiä. Vanha isäntäpari asuu noin 200 metrin päässä nuorista, mutta näköyhteyttä ei ole koska toinen talo on metsikössä. Olisiko erillisillä asuinrakennuksilla mahdollista ratkaista ongelmaa?
Asuttiin miehen kanssa yhdessä muutama vuos ja sitten asuttiin erillään, asuin omassa kodissani ja hän omassa kodissaan. Mutta nyt erottiin lopullisesti pari päivää sitten. Ei vaan onnistunut asuminen yhdessä eikä tollanen etäsuhde voi ikuisuuden kestää. Ja heti ku olin miehen luona pidempään kuin pari- kolme päivää, niin aina alko sitten riitely, mikä koski hänen vanhempiaan tai asumismuotoa. Mua ahdisti olla siellä, mut nyt ahdistaa vielä enemmän ku ei oo ees sitä omaa rakasta. Mutta ehkä parempi näin.
Meilläkin oli oma "vinttihuoneisto" missä oli meillä makuuhuone ja olohuone, mut vessat ja peseytymistilat oli yhteisiä.
En halua pelotella sinua emäntäehdokas. Miten kauan te ootte asunu erillään? Tuskaisinta siinä erikseen asumisessa on se, että tapaa toista vain viikonloppuisin (ainakin meijän kohdalla, koska olin viikot töissä) ja sit viikonlopun jälkeen iski aina kauhee ikävä sitä miestä. Odotettiin kesää, yhteistä aikaa olla yhdessä ja sitä että tosiaan saadaan olla yhdessä. Mutta jos olin viikon verrankin miehen (siis exän) luona niin aina oli joku asia mikä otti päähän hänen vanhemmissaan tai tilanteesta ja sit menin aina takas kotiin. Ja taas muutaman päivän kuluttua miehen luo... ehkä mun vaan ois sittenki pitäny kestää. Tää yksiäisyys on jotian aivan kauheeta. Mutta ei toikaan herkkua ole, että viikot kaipaa sitä omaa rakasta, tapaa viikonloppuisin ja sit taas akuhee ikävä. Varsinkin siinä tilanteessa, kun tietää että muita vaihtoehtoja ei oo. Koska muuten jollain (mulla) ois palanu pinna jos oltas muutettu yhteen. Eli tosi ikäviä ja inhottavia tilanteita.
ymmärsinkö oikein että tekin siis olette eronneet? (Tuo nikkisi vain hämää hieman siksi nyt tarkistin asian). Kauan te olitte yhdessä meihesi kanssa? Kauan teidän erostanne on? Nyt jotenki alkaa helpottaa, kun luin näitä teidän tarinoita. Vaikka nyt tuntuu ettei tästä yksinäisyydestä tuu mitään, kun menetti sen miehen ketä rakastaa, niin rupean uskomaan, etä on ehkä sittenkin parempi näin. Että ehkä mua varten on vielä olemassa jotain parempaa, ehkä ei, eihän sitä voi tietää. Vaikka nyt sattuu, niin jossain sisimmässäni tunnen, että näin vain piti käydä. Mutta on se niin väärin silti, että menetin ihmisen ketä rakastin ja ketä mua rakastaa.
Erosta (lopullisesta, fyysistä ja psyykkistä paikasta toiseen pomppimista kesti kauemmin) on vasta n. kuukauden päivät. Yhdessä oltiin neljä vuotta. Sitten katkesi kamelin selkä... Ei ole hyvä yhdessä eikä erikseen, ja vain toisen vanhempien takia, niin mitä siinä voi enää tehdä? Siinä iässä jo ollaan, että biologinen kello tikittää tosi lujaa. Haluttaisi saada lapsia ja perustaa perhe, rakentaa oma pesä, mutta sen sijaan pitää riidellä tyhjänpäiväisyyksistä.
Näitä miehiä ei ilmeisesti ollut tarkoitettu meille. Ei tosiaan koskaan tiedä josko parempaa on luvassa. Mutta eletään toivossa, ja tsemppiä sinne. Tunteet ovat täälläkin tosi ristiriitaiset, mutta toisaalta uskon eron olleen ainoa ratkaisu. Ainakin heti päätöksen jälkeen oli helpompi hengittää.
Koska meillä nyt on hyvinkin paljon samanlaiset tilanteet, niin olisi todella mukavaa mailata kanssasi ja kirjoittaa asioita enemmän. Ei tästä maasta löydy moniakaan ihmisiä jotka ymmärtää meidänlaisia ihmisiä. Eli jos sua kiinnostaa mailailla ja vaihtaa ajatuksia niin tässä on mun mailiosoite:
[email protected]
mua mailaaminen ainakin auttaisi tosi paljon, kun tietää että on edes yksi ihminen jolla on samanlaisia kokemuksia kuin minulla. Olisin todella kiitollinen ja mielissäni jos pistäisit mulle mailia tulemaan. Uskon että mailaamisesta olisi apua meille molemmille.
Olimme seurustelleet n. kolme vuotta, kun muutimme yhteen asumaan, miehen kotitilalle. Anoppi ja appi asuivat meidän kanssamme muutaman kuukauden, ennen kuin saivat oman "eläkepirttinsä" valmiiksi. Tänä aikana työnjako oli sellainen, että anoppi hoiti ruuanlaiton, minä siivouksen ja mieheni appiukkon kanssa ulkotyöt. Suurempia ongelmia ei ollut, mutta pakko on silti todeta, että paljon mukavampaa on nyt, kun saamme asua kahdestaan. Talo tuntuu nyt enemmän omalta kodilta.
Tällä hetkellä appi ja anoppi asuvat n. kilometrin päässä meistä. Appi auttelee miestä kiireisimpään aikaan peltotöissä, mutta viettää muuten rauhallisia eläkepäiviä. Anoppi on vielä työelämässä kodin ulkopuolella.
Mielestäni meillä on ihan hyvät ja lämpimät välit. Me poikkeamme anoppilassa kerran, pari viikossa vaihtamassa kuulumisia tai joskus auttelemassa jossain missä apua tarvitaan. Miehen vanhemmat eivätkä omanikaan poikkea meille yleensä kuin kutsusta tai sitten soittavat etukäteen, sopiiko tulla. Mielestäni tällainen on toiminut hyvin. Molempien vanhemmat ovat todenneet, että nuorella parilla pitää olla oma rauha. Pisteet heille siitä :)
Sellaisen asian olen huomannut, että itsestä tuntuu mukavammalta nähdä anoppia ja appea heidän uudessa kodissaan, kuin täällä nykyisessä meidän kodissamme. Jotenkin vaan tuntuu oudolta kestitä anoppia vieraana täällä, hänen entisessä "valtakunnassaan".
Siis mainio viesti. Näin juuri toimien asiat on mahdollista saada toimimaan.
Vanhemman parin pitäisi tajuta, että he muuttavat kauemmaksi. Heidän pitää olla aloitteellisia ja aktiivisia ja järjestää itsestään selvyytenä asuminen niin, ettei samaan pihaan jäädä pyörimään.
Voisikohan teidän vanha pari alkaa järjestää kursseja, kuinka tilasta & talosta luovutaan? Lähettäisen meidän vanhan parin kursseille heti =) Aivan loistava järjestely teillä!
Ei täysin kivuttomasti sujunut tilasta luopuminen, oli pientä kränää ja mykkäkoulua silloin muuttovaiheessa. Itselläni oli silloin vaikea olo, kun tuntui, että olen ajamassa toisia kodistaan pois, toisaalta halusin meille oman rauhan. Toisaalta ymmärrän kyllä, että elämäntyöstä luopuminen ei ole helppoa. Sama tulee olemaan joskus meilläkin edessä, jos yhdessä pysytään eläkeikään asti ja saadaan tilalle jatkaja... Näistä kivuista päästiin kuitenkin lopulta hyvin yli, jonka vuoksi nykyään voinkin sanoa, että suurempia ongelmia ei ollut. Nykyään asiat ovat kaikkien kannalta melko mukavasti.
Tärkeintä kai tällaisissa tilanteissa on, että yritetään katsoa asioita hiukan toisenkin kannalta. Jos vain kaivaudutaan syvemmälle taisteluhautoihin, niin varmasti välit saadaan tulehtumaan useiksi vuosiksi.
eikös tuollainen ole jo vanhanaikaista että eri sukupolvet asuvat samassa rakennuksessa ja taloudessa...ei tulisi mieleenkään että vanhempani olisivat jääneet asumaan tähän samaan vaikka tilaa onkin.autolla kyllä pääsee muutaman kilometrinkin päästä auttamaan tilan töissä jos niin haluaa ja kaikki saavat asua rauhassa omalla tavallaan.
Mulla ei olekaan muuta kuin positiivista sanottavaa. Olen miniänä maalla, asumme niin, että appivanhemmat ovat pihapiirissä olevassa mummonmökissä. Heillä on siellä omat pihahommansa ja muutenkin omat juttunsa, meillä omamme. Työt, jotka vaativat isompaa porukkaa, tehdään porukalla ja hommat jotka sujuvat itekseen tehdään sitten itekseen. Kaikki työt kuitenkin tehdään tappalematta. Meillä on välit muutenkin kunnossa sisaruksiin ja appivanhempiin. Mieheni vanhemmat eivät puutu millään lailla meidän asioihimme.
niin, toihan se ihanne tilanne olisi, että joko rakentas itselleen talon pihapiiriin tai sitten anopille ja apille. Silloin meidänkin parisuhde olisi melko varmasti erittäin onnellista. Mutta kun ei niin ei. Joten muuta mahdollisuutta ei sitten ole kuin elää omaa elämämää. Ja olla yksin ja onneton. Kumpi on parempi, olla yksin ja onneton vai yhdessä ja onneton?
Voi, kuulostaa hyvältä. Tavallaan tuollainen ympäristö olisi ainakin lapsille ihanteellinen. Että on paljon aikuisia ympärillä ja aina joku katsomassa perään. Ja vanha parihan on toki nuorille hyvä tuki ja avunantaja, kun asiat sujuvat.
Oletteko molemmat, miehesi ja sinä, siinä tilalla töissä? Onko teillä lapsia?
Yksin ja onnettomalle: meillä ei kyllä toiminut tuo samaan pihapiiriin rakennettu toinen talo. Ehkä se johtui siitä, että talo oli ollut paikallaan ja sisustettuna jo piiitkään ennen minun tuloani enkä ole siellä voinut oman mielen mukaan laittaa... Ei kuulemma ollut anopilla paikkaa, mihin huonekalujaan laittaisi, niinpä ne olivat meidän nurkissa. Aina tuntui, että asuin toisten talossa.
Nyt saan asua ihan omissa nurkissani... Tiedän kyllä, että ei tämä ratkaisu toimi parisuhteen kannalta pidemmän päälle. En lähde pitkittämään suhdetta, jos eivät asiat ja asumisjärjestelyt maatilalla ratkea pikapuoliin. Ainahan ero pelottaa ja olo on pitkään yksinäinen ja rikkinäinen, mutta toisaalta ei kenenkään voi olettaa elävän suhteessa, jossa on jatkuvasti huono olla. Johtui se huono olo sitten mistä tahansa. Kyllä asioihin pitää molempien osapuolien pystyä (ja tahtoa) vaikuttamaan niin, että on parempi olla. Mielestäni se on yksi rakastamisen tärkeimpiä tehtäviä, saada aikaan yhteinen hyvä olo. Enkä tarkoita sitä, että tarvii vaan odottaa, että kumppani tekee sen hyvän olon mulle...
Me ollaan molemmat päivätyössä muualla mutta kyllä täällä kotonakin hommia riittää. Mies hoitelee pellot (paitsi heinähommat porukalla), yhdessä hoidellaan kotieläimet (kanat, ankat, lampaat, koira, kissa) ja minä hoidan huushollin. Lapsia ei ole, mutta jos olisi, niin hoitopaikka olisi aina tiedossa niinkuin nyt noille kotieläimille jos mennään esim. matkoille. En tiedä salaisuudesta, hommat vaan hoituu porukalla ja kun välit on kaikkiin (molemmat appivanhemmat ja muut) kunnossa. Salaisuus taitaa olla muuten se, että meillä ei kukaan turhista naputa ja motkota niin ei tarvi tapella.