Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kahdeksan vuotta, ja suhteemme on koko ajan ollut kaikin puolin hyvä, lähes täydellinen. Miehestäni en halua luopua eikä hän minusta, mutta ongelma on se, että mieheni haluaa ehdottomasti lapsen ja minä taas en tunne asiaa ollenkaan omakseni. Mies on tiennyt nuoresta asti, että haluaa perheen ja lapsia. se on ollut haave numero yksi. Minä taas en ole koskaan tuntenut lapsiin mitään vetoa. Koska en näe lapsessa mitään hyvää, en voi olla ajattelematta mitään muuta kuin lapsen mukanaan tuomia negatiivisia asioita. Tuntuu, että lapsi veisi minulta kaiken. Olen pitkän opiskeluajan jälkeen ehtinyt olla vasta pari vuotta töissä, enkä haluaisi jäädä töistä pois. Työ antaa minulle todella paljon, ja aika kotona lapsen kanssa pienellä paikkakunnalla, josta ei edes tunne ketään, tuntuu kestämättömältä. Myös töihin palaaminen äitiysloman jälkeen voi olla vaikeaa, kun toiset ovat sinä aikana menneet ikään kuin ohi. Samanlaista vastuuasemaa voi olla vaikea enää saavuttaa. Muutenkin tunnen olevani suhteessamme päävastuussa asioista (raha, kotityöt), joten lapsen myötä vastuun taakka vain lisääntyisi. Ja vaikka nämä asiat olisivat toisinkin, niin tuskin siltikään haluaisin lasta, koska en todella tunne saavani siitä mitään.
Odottaa ei tämän asian kanssa enää voi, koska mies alkaa olla pian isäksi liian vanha. Mitä pitäisi tehdä? Enhän voi viedä mieheltäni mahdollisuutta lapseen, mutta en toisaalta voi tehdä lasta, jos en sitä halua. Onko muilla kokemuksia vastaavanlaisesta tilanteesta? Miten ratkaisitte asian? Ja onko kukaan vastaavasti ajatteleva tehnyt lasta? Kuinka kävi? Syntyikö rakkaus lapseen vai kaduttaako päätös?
Odottaa ei tämän asian kanssa enää voi, koska mies alkaa olla pian isäksi liian vanha. Mitä pitäisi tehdä? Enhän voi viedä mieheltäni mahdollisuutta lapseen, mutta en toisaalta voi tehdä lasta, jos en sitä halua. Onko muilla kokemuksia vastaavanlaisesta tilanteesta? Miten ratkaisitte asian? Ja onko kukaan vastaavasti ajatteleva tehnyt lasta? Kuinka kävi? Syntyikö rakkaus lapseen vai kaduttaako päätös?
Vastaukset 16
Vanhimmat
.. mutta en itsekkään mikään järin lapsirakas ollut aikaisemmin, vaikka lapsen halusinkin. Henk. kohtaisesti uskon, että rakkaus omaan lapseen syntyy aina ajan kanssa.
Oletteko miettineet, että isä jäisi kotiin vauvan kanssa äitiyisloman jälkeen? (kestää muistaakseni muutaman kk). Itse ole jäänyt kotiin (poika nyt 6kk) enkä minä elämästäni ole joutunut luopumaan. Työ tietysti, mutta se nyt ei muutenkaan olllut niin mieluistä työtä. :) Ystävät on pysynyt melkein ihan vanhaan malliin. Uusiakin saanut eräästä toisesta äidistä. Harrastukset ovat jääneet aika vähiin, mutta minulle se ei ole iso menetys. Kulutan vapaa-aikani mieluummin, vaikka ystävien kanssa kahvilla/baarissa tai tekemättä yhtään mitään.
Vauva-aikahan on loppujen lopuksi tosi lyhyt. Ja se on sitä kaikkein sitovinta aikaa. Mielestäni ei kannata tehdä lapsia omaa tahtoaan vastaan, mutta halusin antaa vähän positiivista näkökulmaakin asioihin.
mutta sinä sen lapsen kannat, synnytät ja olette taitavia jos saatte vauvan hoidosta edes melkein tasapuolista. Aina "jää" enemmän äidille. Jos minä olisin sinä en lasta tekisi, koska todella kuulostaa ettet sitä missään nimessä halua.
Pahimmassa tapauksessa voit joskus syyllistää lastasi "vapauden riistosta", ihan tiedostamattakin.
Se ettet halua lapsia, ei tee sinusta huonompaa naista. Lapsi on liian suuri asia tehtäväksi ns. palveluksena toiselle.
Niin, ei lasta voi tehdä vain toiselle. Ja ennen kaikkea on kuitenkin ajateltava lasta ja hänen oikeuttaan syntyä toivottuna ja tulla rakastetuksi. Aikuinen ei loppujen lopuksi tarvitse lasta vaan lapsi aikuista.
pitää, vaan lomalta voi palata töihin aiemminkin, jos haluaa, ja isä jää kotiin tai löytyy hyvä hoitaja. Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta siskoni palasi äitiyslomalta 4 kk jälkeen töihin, ja mies jäi kotiin lapsen kanssa. Kaikille ei vaan tuo perinteinen suomalainen malli sovi ja vaihtoehtoja on.
Sovi miehesi kanssa että käynnistätte neuvottelut lapsiasiasta seuraavan puolen vuoden ajaksi. Laitatte molemmat kirjallisena omat ehtonne ja niiden perustelut neuvottelupöytään ja sitten seuraatte puolen vuoden ajan, pystyykö miehesti esimerkiksi ottamaan enemmän vastuuta kotitöistä ihan käytännössä. Jos käytännön ongelmat näyttävät poistuvan, on aika miettiä, voiko lasta haluta.
Mulla oli vähän samanlaiset mietteet aiemmin, elämä on pilalla jos lapsen hankkii ja ei minulla ollut aikomusta sellaista hankkia koskaan. Ura oli tosi tärkeä. Sitten tulin raskaaksi vahingossa ja lapsen päätin pitää. Aluksi oli todella vaikeaa suhtautua asiaan ja kauhulla odotin tulevaa. Nyt on vauva pian puoli vuotta ja elän elämäni parasta aikaa, ehdottomasti. Poika on mitä mahtavin tyyppi ja on ollut todella mukavaa vaihtelua olla kotona. Oikeastaan ei se urakaan enää niin tärkeältä tunnu. Minusta on ollut hassua miten olen muuttunut näiden kuukausien aikana kun aina olen pitänyt itseäni ei äiti tyyppinä. Raskastahan tämä välillä on mutta kuitenkin enemmän positiivisia asioita on tullut kuin negatiivisia.
Sanoisin sinulle, että elämä ei ole samanlaista kuin ennen lapsen tulon jälkeen. Jos et ole valmis minkäänlaiseen muutokseen ei lapsi ole sinun juttusi. Itse en enää entistä kaipaa, joten meille kävi aika hyvin.
Sinulle todella kävi aika tavalla hyvin. Ja onhan se varmasti niin, ettei sitä pysty ennalta tietämään, miten lapsi muuttaa itse kunkin elämää. Äidit, jotka ovat toivoneet lasta enemmän kuin mitään, saattavat aivan hyvin sairastua synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja katua päätöstään. Tai sitten todella saattaa käydä kuten sinulle.
Omalla kohdallani kyse ei ole siitä, ettenkö olisi valmis muutoksiin, vaan siitä, etten halua elämääni sellaisia muutoksia, jotka vievät elämästä sen hyvän ja tuovat tilalle vain huonoja asioita. Mutta lapsesta ei tosiaan voi tietää, onko se sellainen asia. Niin kuin sanoit, sinäkin tiesit vasta kun lapsen sait. Oli mukava kuulla tarinasi. Noinkin voi siis käydä.
hei ei lapsi tuo pelkkiä huonoja asioita!
mutta ymmärrän pointtisi, kaikki uusi ja muutos arvelluttaa, moniakin. lapsen saaminen tuo täydellisen muutoksen ja siinä myös itse muuttuu. ei voi olla itsekeskeinen enää samallalailla mitä aiemmin. lapsen tarpeet tulevat ensimmäisenä.
toisaalta lapsen myötä monen suhde menee ihan uudella tasolle, paremmalle vielä mitä aiemmin. mutta silloin yl. molemmat haluavat lasta.
hyvä sitä on tarkkaan pohtia! mutta luult. jos et halua lasta ja miehesi kovin haluaa ja on aina halunnut, hän ei unelmastaan luovu. monille tulee ero tällaisessa tilanteessa ja elämä muuttuu joka tapauksessa. en halua piruja maalailla seinille, mutta se on monesti ikävä tosiasia, valitettavasti... mutta jos ei itse halua, niin ei sitä tarvitse itseään uhratakkaan. silloin voikin rakastamisen sijasta vihata lastaan ja näin aiheuttaa ties millaisia traumoja. se ei olisi oikein lasta kohtaan.
voimia sinulla päätökseesi. ja eihän kaikkea tarvitse heti päättää...
Niin minä olen ihan samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa ja halusin vielä sanoa, että pääosin lapsesta tulee elämään mukavia asioita. Kaikenlaista ongelmaa on tietenkin koko ajan kuten yövalvomiset, sairaudet ym. mutta ne ovat kuitenkin ohimeneviä. Äidin rakkaus lapseen on niin suuri, että sitä tosiaan haluaa tehdä lapsensa vuoksi parhaansa. Niinpä niistä lapsen kanssa tehtävistä asioista tulee ihan mukavia. Minä ainakin odotan kovasti mitä kaikkea pojan kanssa voidaan vielä yhdessä puuhastella. Melkein kaikkea entistähän voi varmasti vielä harrastaa lapsen tulon jälkeenkin, ei ehkä ihan heti mutta myöhemmin. Vauva aika on niin lyhyt, että minä ainakin olen ajatellut nyt keskittyä enemmän lapsen kanssa olemiseen. Vauvan voi toki ottaa mukaan esim. kylään ja kaupungille, meidän vauva on ainakin hyvin tottunut ihmisiin ja reissuihin. Vauva ei siis ihan koko elämää rajoita jos ei itse niin halua. Kyllä tämä äitinä oleminen voittaa mennen tullen entiset menemiset.
Ehkäpä se vaan on hyvä ettei ole niin kova vauvakuume, sellaisilla äideillä ei ehkä ole niin suuret odotukset äitiydestä. Minä ainakin varauduin kaikkein pahimpaan ja ajattelin, että päivä kerrallaan ja kunhan saan lapsen hengissä pysymään niin hyvä homma. Ei siis tarvitse pyrkiä täydellisyyteen.
meillä ihan vastaava tilanne eli ollaan yhdessä oltu kohta 20 vuotta ja nyt ollaan siinä iässä ( melk. 40v.) että kohta on liian myöhäistä jos aikoo lapsia tehdä. Mies on halunnut aina omaa lasta vaikka ei muiden lapsista niin perusta ja minä taas kyllä jaksan muiden lasten kanssa olla mutta en halua sitoutua niihin sen pidemmäksi aikaa. Olen todella mukavuudenhaluinen ja mikä eniten minua ainakin rassaa niin se että joutuisin olemaan kotona niin kauan. Mies ei voisi kotiin jäädä koska on yksityisyrittäjä eikä muita työntekijöitä ole. Itseäni jo ottaa hermoon tämä kolmen viikon kesäloma !! Tuntuu niin "ihmismäiseltä" kun on töissä missä voi toteuttaa itseään ja luoda uraa, tulla pitkän päivän jälkeen kotiin ja istahtaa sohvalle vähäksi aikaa ihan rauhassa, tehdä jotain pientä kotityötä ym... Itseäni jo ottaa hermoon tämä kolmen viikon kesäloma !! Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, tekemistä, haasteita .. En käy missään baareissa tms. mutta teatterit, konsertit, matkustaminen, shoppailu, kylpyläviikonloput ym. , ne ovat elämää. Kyllähän lapsen voisi ottaa matkoille mukaankin mutta ei se ole samaa.
Olen itse vahvasti sillä kannalla että jäämme lapsettomaksi pariksi mutta "koskaan ei kannata sanoa ei koskaan" Tämä on vain minun näkökulma asioihin jokainen tekee niin kuin parhaaksi tuntee sisimmässään eikä samanlainen elämäntapa käy kaikille.
"Odottaa ei tämän asian kanssa enää voi, koska mies alkaa olla pian isäksi liian vanha."
Ei ole lainkaan harvinaista, että mies tulee isäksi viisikymppisenä. Vai onko miehesi jo reilusti yli? Suosittelen tuumaamista vielä jonkin aikaa...
Niin, eihän sitä voi mitenkään määritellä, kuka on liian vanha isäksi. Meillä mies ei kuitenkaan halua olla hirveän vanha (esim. 70) siinä vaiheessa, kun lapset lähtevät pesästä. Ja onhan se lapsellekin kova paikka, jos vanhemmat kuolevat, ennen kuin itse ehtii edes kasvaa täysikäisiksi.
Moi Milea
Mulla on melkein sanasta sanaan tuo sama tilanne kuin sulla:
Hyvä avioliitto, viihdymme yhdessä mainiosti,
emme missään tapauksessa aio erota.
Minä en tunne lapsiin mitään vetoa,
en koe että saisin lasten kanssa olosta mitään,
ja mies suree päivät pitkät sitä kun meillä ei
ole lasta. Olemme kolmevitosia.
Ihmettelen samaa kuin sinä: "Mitä pitäisi tehdä?
Enhän voi viedä mieheltäni mahdollisuutta lapseen,
mutta en toisaalta voi tehdä lasta, jos en sitä halua."
Tähän dilemmaan olen jumittunut vuosikausiksi.
Mies vonkaa, murjottaa, ja tuntuu, että koettaa
painostaakin minua, ja alkaa olla masentuneen
oloinen. Enkä minäkään enää ole kovin hilpeä :/
Luen mielelläni toisten vastauksia viestisi
loppuosan kysymyksiin.
Me olemme käyneet pariterapiassa kaksi kertaa
asian vuoksi, ja olemme menossa taas. Ja itse
olen käynyt terapiassa yrittämässä selvittää
miksen halua lasta. Syitä löytyy vaikka miten
paljon, mutta en taida enää oikein osata pitää
asennettani "sairautena", joka pitää "hoitaa".
Ja vaikka syitä nouseekin esiin, niin so what:
miten purat vanhat ajatusmallit ja rakennat
uuden asenteen näin isossa asiassa muutamassa vuodessa?
Mies ei aio luovuttaa ennen kuin asia on biologisesti
mahdoton. Henkinen kädenvääntö siis jatkuu.
Sulle, Milea, en osaa sanoa muuta kuin tsemppiä!
Keskustelkaa rehellisesti ja koettakaa selvittää
toiveidenne taustat. Dr. Philissä oli kuulemma
joskus mielenkiintoinen näkökulma noihin
vaikeisiin päätöksiin, esim. hankitaanko lapsi
vai ei. Pitää miettiä, kumpi haluaa omaa
vaihtoehtoaan kiihkeämmin. Haluatko sinä elää
ilman lapsia enemmän kuin miehesi haluaa isäksi?
Kuinka paljon asteikolla 1-10 et halua lasta,
kuinka paljon samalla asteikolla miehesi haluaa lapsen?
Asiasta on keskustelua muuten myös tuolla:
http://plaza.fi/ellit/keskustelu/t1518458
Nyt täytyy oikein kiroilla. Siis mitä vittua? Mitä väliä sillä usein menneisyyteen liittyvällä syyllä on, ettei halua lapsia. Jos itsellä on voimakas tunne ettei halua lapsia, niin miksi mieli pitää väkisin yrittää muuttaa lapsimyönteiseksi? Onko terapeutin asenne se, että "oikeasti haluat lapsia, mutta et vaan tiedä sitä"?
Tuollainen tilanne on hankala, koska mitään välivaihtoehtoa ei ole; joko lapsia tai ei. Itse olen mies ja vaimoni kanssa olemme lapsettomia ja pysymme sellaisina, olemme yli 30 vuotiaita.
Jos vaimoni jostain syystä alkaisi ehdottomasti haluamaan lapsia, niin varmaan ero tulisi. En missään tapauksessa suostuisi isäksi vastoin tahtoani, lapsen hankinta on ehdottomasti yhteinen päätös.
Asiaan on sivusta katsoen kaksi vaihtoehtoa; lapsi tulee tai ei tule. Oman tuttavapiirin mukaan jos sitä ei tule niin tulee sitten jonkun toisen kanssa.. Ilmeisesti asiasta tulee sellainen elämää suurempi asia jonka alle kaikki muu ja koko parisuhde hautautuu vähitellen. Onhana sioita joissa on harmaa alue, mutta tässä maailma on kovin musta-valkoinen?
Hankalia tilanteita on ollut varsinkin suhteissa joissa toisella on lapsi tai lapsia ja toisella ei ja siitä sitten väännetään. Yhdellä parilla meni liki 10v ja lopulta kumpikin oli kypsä lapsen tuloon, vaikka vaimolta pinna kärysikin jo moneen kertaan ja erilleenkin muutettiin jossain vaiheessa. Joku on suostunut helpommin. Usein ratkaisu kypsyy silloin kun se kuuluisa biologinen kello alkaa tikittää.
Yksi nainen taas aikanaan sanoi illanistujaisissa että jos hän aikoo joskus hankkia lapsia niin kohta se on tehtävä tai tekemättä jää. Olivat aina olleet lapsettomuuden kannalla molemmat. Järkeiltyään, että koska asia on pian peruuttamaton niin sen eteen on heti tehtävä jotakin ja niin heille syntyi yksi ainoa vauva joka on todella rakastettu, mutta sisarta sille ei koskaan harkittu. Järkiavioliiton lisäksi käsitteisiimme lisättiin järkiäitiys..
Ilmeisesti olet vielä suhteellisen nuori joten kannattaako sopia aikalisästä? Sovitte että oelt nyt töissä ja vaikka kahden vuoden kuluttua mietitte asiaa uudelleen. Ainahan on se riski että tilanne ei ole muuttunut ja odotus katkeroittaa miehen lopullisesti, mutta sille tuskin mitään voi. Pahempaa on jos asia on koko ajan taustalla ja tunnet sen painostavan sinua ja samalla se alkaa varjostaa koko suhdetta.
Mieltään on moni vaihtanut ja moni on siinä pysynytkin joten sen suhteen on paha alkaa ennustamaan, aika näyttää..
Niin ja yksi mies halusi aikanaan viidennen lapsen vaikka neljäskin oli ollut vahinko. Vaimo sen hänelle teki ja mies hoiti lapsen ihan äitiyslomaa (se n100vrk)lukuunottamatta lupauksensa mukaan. Nyt tyttö jatkaa kotitilaansa kun isän mukana navetassa ja pelloilla lapsuutensa kulki.
Minäkään en halua lapsia, enkä myöskään suostuisi lapsentekoon toisen mieliksi. Mieti, että jaksatko tosiaan kodinhoidon, uran loppumisen ja mahdollisen katkeruuden oman ajan menetyksestä.
Jokseenkin sama tilanne täällä: ihana, toimiva, hyvä suhde - mutta mies vonkaa lasta, minä en sellaista halua. Kipeitä ja vaikeita keskusteluja on asiasta käyty - eikä tilannetta lainkaan paranna se, että mies ei koskaan voi tehdä edes puolta siitä mihin nainen lapsen kanssa joutuu: jo pelkkä raskaus, synnytys ja imetys on minulle niin järkyttävän iso (lue = kammottava) asia, etten mistään hinnasta halua joutua niitä kokemaan. Puhumattakaan uramahdollisuuksien ja vapauden menettämisestä. Sitä paitsi, kuten useimmiten, mies on se, jonka on niin palkan, kuin työpaikan asenteidenkin takia vielä vaikeampi jäädä lasta hoitamaan, joten kyllä kaatuisi minun niskoilleni koko sirkuksen pyörittäminen. Vaikka haluaisinkin, en uskoisi pysytyväni enkä jaksavani.