Tämmöstä luin tuolta alempaa jonkun kirjoittamana:
"Mutta ei se ensimmäinen vastamäki yleensä kaada suhdetta, oli se sitten millainen hyvänsä.Ei varsinkaan jos ei ole mitään tietoa näistä perheväkivalta-asioista ja kaikilla ei ole.Se tulee täysin yllättäen."
Riippuu ihan siitä, mitä hyväksyy. Jos ajattelee noin, ettei mikään kaada niin silloin voi olettaa tehtäväksi mitä tahansa ja yhdessä pysytään. Minä en antaisi kellekään sellaisia oikeuksia olla kuinka paskamainen haluaa ja minä lupaan kestää! Se ei ole mitää rakkautta laisinkaan, rakkaus on myös kunnioitusta toista kohtaan. Kuinka voi kunnioittaa jos lyö?
Itselläni ei ole siis tuollaista uhrin asennetta ollenkaan, vaan ajattelen jutun niin päin, että tiedän, mitä en halua kokea.
Olen kahdesti eronnut ja ekalla kerralla mies petti. Tiesin jo etukäteen, että minun on mahdotonta antaa anteeksi jos minua petetään. Ja niin kävi, en toisin sanoen hyväksy pettämistä ollenkaan. Se johtuu elämänkatsomuksesta, periaatteistani ja kasvatuksestani. Itsekunnioituksensa menettää valitettavan nopeasti, jos antaa toisen kävellä periaatteittensa ja itsensä ylitse. Ja sen jälkeen on helppo tehtävä murentaa loputkin.
Toinen mieheni teki sitten ihan mitä lystäsi. Hänelle olivat kaverit tärkeämpiä kuin minä ja pieni tyttäremme, joten tietenkin siitä sanomista tuli, kun toinen ei koskaan ollut kotona. Joku tällainen kerta tämä mies nakkasi minua nyrkillä olkapäähän, eikä ehkä satuttamistarkoituksessakaan vaan kiivastuksissaan. Mutta. Minä lähdin ja sillä tiellä olen. Minua ei myöskään lyödä. En lyö itsekään, enkä hyväksy että minua lyödään.
Tuosta on nyt aikaa kulunut viisitoista vuotta, enkä kadu tekemiäni päätöksiä. Mitään en ole menettänyt ja kun ympäristöäni olen seurannut huomaan, miten se kierre polkaistaan monessa kodissa käyntiin. Löydään ensin kuin kokeeksi ja katsotaan, sietääkö se puoliso sen ja jos sietää, homma vaan jatkuu, kunnes siitä tulee väline saada mitä halutaan. Väkivalta on valtaa sen irvokkaimmassa muodossa.
Pikkasen paremmin pitäisi tuntea ITSENSÄ. Se auttaa jo paljon kun tietää, mitä haluaa ja ottaa sitten sen, eikä tyydy vähempään. Nykyaikana vaan kukaan ei arvosta enää mitään, vaan kaikki on okei ja kaikki pitää hyväksyä, syytetään suvaitsemattomaksi jos ei hyväksy kaikkea. Minua saa syyttää, minä en hyväksy juuri mitään, minkä itse koen luonnonvastaiseksi. Tuollainen pakkosuvaitsevaisuus antaa vääriä signaaleja ihmisille, se aiheuttaa mm. välinpitämättömyyttä. Minulla on arvoja ja pidän niistä kinni.
Kyllä tiedän, että niitä on epätoivoisia naisia, joitten pitää saada joku, koska kaikilla muillakin on. Tämä pakko aiheuttaa monesti sen, että kiireessä kelpaa huonompikin. Ihmissuhde on kuitenkin niin tärkeä osa elämää, ettei sitä pidä hätiköiden ja silmät ummessa perustaa. Siitä kärsii kaikki osapuolet, suvut ja lapset jos niitä sattuu tulemaan ja usein tulee koska se lapsi on se ensimmäinen asia, millä sidotaan sitä toista itseen.
"Mutta ei se ensimmäinen vastamäki yleensä kaada suhdetta, oli se sitten millainen hyvänsä.Ei varsinkaan jos ei ole mitään tietoa näistä perheväkivalta-asioista ja kaikilla ei ole.Se tulee täysin yllättäen."
Riippuu ihan siitä, mitä hyväksyy. Jos ajattelee noin, ettei mikään kaada niin silloin voi olettaa tehtäväksi mitä tahansa ja yhdessä pysytään. Minä en antaisi kellekään sellaisia oikeuksia olla kuinka paskamainen haluaa ja minä lupaan kestää! Se ei ole mitää rakkautta laisinkaan, rakkaus on myös kunnioitusta toista kohtaan. Kuinka voi kunnioittaa jos lyö?
Itselläni ei ole siis tuollaista uhrin asennetta ollenkaan, vaan ajattelen jutun niin päin, että tiedän, mitä en halua kokea.
Olen kahdesti eronnut ja ekalla kerralla mies petti. Tiesin jo etukäteen, että minun on mahdotonta antaa anteeksi jos minua petetään. Ja niin kävi, en toisin sanoen hyväksy pettämistä ollenkaan. Se johtuu elämänkatsomuksesta, periaatteistani ja kasvatuksestani. Itsekunnioituksensa menettää valitettavan nopeasti, jos antaa toisen kävellä periaatteittensa ja itsensä ylitse. Ja sen jälkeen on helppo tehtävä murentaa loputkin.
Toinen mieheni teki sitten ihan mitä lystäsi. Hänelle olivat kaverit tärkeämpiä kuin minä ja pieni tyttäremme, joten tietenkin siitä sanomista tuli, kun toinen ei koskaan ollut kotona. Joku tällainen kerta tämä mies nakkasi minua nyrkillä olkapäähän, eikä ehkä satuttamistarkoituksessakaan vaan kiivastuksissaan. Mutta. Minä lähdin ja sillä tiellä olen. Minua ei myöskään lyödä. En lyö itsekään, enkä hyväksy että minua lyödään.
Tuosta on nyt aikaa kulunut viisitoista vuotta, enkä kadu tekemiäni päätöksiä. Mitään en ole menettänyt ja kun ympäristöäni olen seurannut huomaan, miten se kierre polkaistaan monessa kodissa käyntiin. Löydään ensin kuin kokeeksi ja katsotaan, sietääkö se puoliso sen ja jos sietää, homma vaan jatkuu, kunnes siitä tulee väline saada mitä halutaan. Väkivalta on valtaa sen irvokkaimmassa muodossa.
Pikkasen paremmin pitäisi tuntea ITSENSÄ. Se auttaa jo paljon kun tietää, mitä haluaa ja ottaa sitten sen, eikä tyydy vähempään. Nykyaikana vaan kukaan ei arvosta enää mitään, vaan kaikki on okei ja kaikki pitää hyväksyä, syytetään suvaitsemattomaksi jos ei hyväksy kaikkea. Minua saa syyttää, minä en hyväksy juuri mitään, minkä itse koen luonnonvastaiseksi. Tuollainen pakkosuvaitsevaisuus antaa vääriä signaaleja ihmisille, se aiheuttaa mm. välinpitämättömyyttä. Minulla on arvoja ja pidän niistä kinni.
Kyllä tiedän, että niitä on epätoivoisia naisia, joitten pitää saada joku, koska kaikilla muillakin on. Tämä pakko aiheuttaa monesti sen, että kiireessä kelpaa huonompikin. Ihmissuhde on kuitenkin niin tärkeä osa elämää, ettei sitä pidä hätiköiden ja silmät ummessa perustaa. Siitä kärsii kaikki osapuolet, suvut ja lapset jos niitä sattuu tulemaan ja usein tulee koska se lapsi on se ensimmäinen asia, millä sidotaan sitä toista itseen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Juuri näin. Sinusta saisi moni ottaa oppia, vaikutat älykkäältä naiselta, joka arvostaa itseään.
osan ja vääristit samalla koko asian.
Olisit lukenut sen kokonaisuutena, etkä takertunut yhteen lauseeseen.
Minäpä kysyn nyt sinulta ja kaikilta muiltakin, jotka ette suostu ymmärtämään näitä perheväkivaltakuvioita: Toimitko sinä/te aina ja kaikissa tilanteissa järkevästi ja ennalta suunnitellusti?
Vaikka olet/olette järkytyksestä sekaisin ja shokissa, toimiiko järki kuin partaveitsi??
Miten selität esim. sen, että ihminen joka on jo päässyt ulos palavasta rakennuksesta, juoksee takaisin savun ja liekkien sekaan pelastamaan eväitään ja menettää melkein henkensä?? Tyhmyydestäkö on kysymys?? Ei varmastikaan!!
Tiedän, että vaikka kirjoittaisin aiheesta sivukaupalla, niin aina joku ärähtää. Aina joku kuvittelee olevansa parempi ihmisenä, kuin parisuhdeväkivallan uhri.
Sitähän se on.Oma itsetunto pönkittyy kun joku typerä jää kärsimään ja saa selkäänsä. Minä kun en koskaan voisi olla noin tyhmä. Niinkö??
Nämä asiat ei ole ollenkaan niin yksioikoisia kuin täällä eräät antaa ymmärtää.
En usko että kukaan on niin tyhmä, ettei sitä tajuaisi.
Vai onko kuitenkin?
Kysymys ei ole mistään väkivallan hyväksymisestä tai halusta elää hakattuna. Järjetöntä edes väittää mitään sellaista.
Monet lähtevät väkivaltaisesta suhteesta ja elävät sen jälkeen täysin normaalia elämää. Mutta kunka moni lähtee sen ensimmäisen lyönnin jälkeen? Ihminen kun haluaa kuitenkin luottaa siihen, että asiat järjestyy, eikä väkivalta toistu.
Turha mun on tätä jauhaa. Ymmärtämättömät ihmiset ei sillä katoa maailmasta.
Eväitten pelastaminen liekeistä on vähän eri asia, kuin mennä nukkumaan liekehtivään taloon ja odottaa että kuolema tulee...Jälkimmäinen vaikuttaa itsemurhalta ja muistuttaa huomattavasti enemmän tilannetta jossa perheväkivallan uhri palaa "rakastavan" puolisonsa luo, koska olisi tyhmää antaa ensi lyönnistä periksi.
Minä kerroin vain totuuden ja siinä sivussa oman kokemukseni asiasta. Ja kyllä, asiat ovat juuri näin yksioikoisia, kunhan niistä ei tee vaikeita. Vaikeita itselleen niistä tekee jokainen, joka lähtee väkivaltaan mukaan ja yrittää samalla selitellä muille, miksi niin tekee. Väkivallan puolustelu ja ymmärtäminen ei ole normaalin ihmisen toimintaa.
normaalin ihmisen toimintaa syyllistää ihmisiä tuolla tavoin kuin mm. sinä teet.
Aika "pieni" täytyy ihmisen olla.
Mutta meitähän on moneen junaan.
Tiedätkö, mitä tuo kertoo sinusta? Se kertoo sellaista, että omaat narsistisia taipumuksia ja yrität kaikella mahdollisella tavalla välttää häpeän tuntemisen omista teoistasi.
Tämä ei suinkaan ole minun maailmani pienuutta vaan sinun egosi haurautta.
Ihminen, joka on normaalisti kehittynyt henkiseltä puoleltaan hän osaa selvittää syyllisyytensä asioihin ja uskaltaa tuntea häpeää JA syyllisyyttä.
Syyllisyyden välttelystä on ollut kansanhuvi, jossa narsistisen arvot jylläävät. Syyhän on aina toisssa, ei koskaan sinussa. Tuntuuko tutulta?
Minulla on huomattava määrä opintoviikkoja takana ihmisen psykologiasta ja nimenomaan narsismista ja psykopatiasta. Minua ei huijata ihan noin löysillä vedoilla.
on hankittava ja ansaittava, sitä ei voi myöntää itse itselleen. Se on usein naisten ongelma. Kunnioitusta ei herätä änkyröinti, inttäminen, asioitten "muuntaminen" mieleisekseen, väistely ja pujottelu......tuntuuko tutulta. Kunnioitusta herättäviä naisia EI HAKATA!
Mitähän se mahtoi kertoa sinusta?
Sinä teit diagnoosisi minusta jo ennen kuin minä tein vastavedon.
Joten kerroit jo, kiitos. Jos haluan lukea sen uudelleen, luen.