Minulla on eräs todella ihana ystävä, mutta ystävyydessämme on myös varjopuolia... Nimittäin, kaverini sairastaa masennusta (varmaan... käy ainakin psykiatrilla muttei syö lääkkeitä) ja hän on jo 3 kertaa laittanut välimme poikki.
No, nykyään vain häiritsee, kun minun täytyy välttää tiettyjä sanoja, välttääkseni ettei hän taas masennu. Kuten, seurustelu ja hyvännäköiset pojat. Hän ei ole koskaan seurustellut, minä olen. No, hän valittaa erittäin paljon ja puhuu ongelmistaan koko ajan, hän myös sanoo että olen parempi psykiatri kuin hänen psykiatrina. Mutta se on raskasta... Joskus hän tekstailee minulle pari kolme tuntia putkeen ja puheenaiheena on vain se, että hän ei jaksa elää, hän ei löydä ketään, hänet on määrätty elämään yksin. Olen yrittänyt parhaani mukaan neuvoa, mutten enää tiedä mitä sanoisin, kun mikään mitä sanon ei auta tai kelpaa. Haluaako hän kinastella aiheesta vai mitä? En oikein jaksaisi AINA kuunnella hänen masennustaan, kun tuntuu että hänen tuntemukset jokapäiväiseltä valitukseltaan tarttuvat. No, sitten tulevat nämä välirikot, että hän laittaa mitään sanomatta välit poikki, ja MINUN pitäisi olla se jonka pitäisi pyytää anteeksi... Minusta on epäreilua, että vain minu olen mukamas syypää kaikkeen ja minun vikojani tässä punnitaan. Kerrankin välirikon syynä oli: minä ostin leffaliput, me vietiin sut karatedojoon, nauhotin sulle pari jaksoa sitä ja tätä tv-sarjaa... Luulin, että JOSKUS ystävältä voi pyytää palvelusta, niin teen muidenkin kaverieni kanssa. Niin, ja kerran hän laitto välit poikki kun aloin seurustelemaan... Ja seurustelun päättyessä kaikki oli taas niin hyvin, kunhan muistin pyytää anteeksi tökeröä käytöstäni.
Tuorein välirikon syy sattui lauantaina kun olimme viettämässä iltaa tuntemattomien miesten kanssa ja ainakin kolme niistä alkoivat kiinostua minusta. Ja kukaan ei kaveristani. Olimme myös hieman humalassa, tai aika paljon olin minä. No, seuraavana aamuna sain kuulla kaveriltani että hän on taas suuttunut. Hän väitti etten välitä hänestä ja ajattelen vain itseäni. Näin silmissäni vain punaista enään, taas se minun vikojeni puiminen alkoi, missä ovat se kaikki kiitos kun olen hänen masennustaan yrittänyt auttaa (kaikki kaverini tietävät, että olen tosissani yrittänyt auttaa ja olla tukena). En jaksanut enään... Aina, jos minulla menee vähänkin paremmin kuin hänellä tai seurassani on miehiä, niin välit napsahtaa poikki.
Nyt olemme taas väleissä... Kunhan muistin pyytää anteeksi ettei ne miehet menneet hänen edelleen, olin oma äänekäs itseni ja puhuin niiden miesten kanssa. Niin, jouduin myös pyytämään anteeksi sitä, että kuulemma minä, olen syypää hänen masennukseensa. Tämäkö on kiitos? Mitä te tekisitte tässä tapauksessa?
No, nykyään vain häiritsee, kun minun täytyy välttää tiettyjä sanoja, välttääkseni ettei hän taas masennu. Kuten, seurustelu ja hyvännäköiset pojat. Hän ei ole koskaan seurustellut, minä olen. No, hän valittaa erittäin paljon ja puhuu ongelmistaan koko ajan, hän myös sanoo että olen parempi psykiatri kuin hänen psykiatrina. Mutta se on raskasta... Joskus hän tekstailee minulle pari kolme tuntia putkeen ja puheenaiheena on vain se, että hän ei jaksa elää, hän ei löydä ketään, hänet on määrätty elämään yksin. Olen yrittänyt parhaani mukaan neuvoa, mutten enää tiedä mitä sanoisin, kun mikään mitä sanon ei auta tai kelpaa. Haluaako hän kinastella aiheesta vai mitä? En oikein jaksaisi AINA kuunnella hänen masennustaan, kun tuntuu että hänen tuntemukset jokapäiväiseltä valitukseltaan tarttuvat. No, sitten tulevat nämä välirikot, että hän laittaa mitään sanomatta välit poikki, ja MINUN pitäisi olla se jonka pitäisi pyytää anteeksi... Minusta on epäreilua, että vain minu olen mukamas syypää kaikkeen ja minun vikojani tässä punnitaan. Kerrankin välirikon syynä oli: minä ostin leffaliput, me vietiin sut karatedojoon, nauhotin sulle pari jaksoa sitä ja tätä tv-sarjaa... Luulin, että JOSKUS ystävältä voi pyytää palvelusta, niin teen muidenkin kaverieni kanssa. Niin, ja kerran hän laitto välit poikki kun aloin seurustelemaan... Ja seurustelun päättyessä kaikki oli taas niin hyvin, kunhan muistin pyytää anteeksi tökeröä käytöstäni.
Tuorein välirikon syy sattui lauantaina kun olimme viettämässä iltaa tuntemattomien miesten kanssa ja ainakin kolme niistä alkoivat kiinostua minusta. Ja kukaan ei kaveristani. Olimme myös hieman humalassa, tai aika paljon olin minä. No, seuraavana aamuna sain kuulla kaveriltani että hän on taas suuttunut. Hän väitti etten välitä hänestä ja ajattelen vain itseäni. Näin silmissäni vain punaista enään, taas se minun vikojeni puiminen alkoi, missä ovat se kaikki kiitos kun olen hänen masennustaan yrittänyt auttaa (kaikki kaverini tietävät, että olen tosissani yrittänyt auttaa ja olla tukena). En jaksanut enään... Aina, jos minulla menee vähänkin paremmin kuin hänellä tai seurassani on miehiä, niin välit napsahtaa poikki.
Nyt olemme taas väleissä... Kunhan muistin pyytää anteeksi ettei ne miehet menneet hänen edelleen, olin oma äänekäs itseni ja puhuin niiden miesten kanssa. Niin, jouduin myös pyytämään anteeksi sitä, että kuulemma minä, olen syypää hänen masennukseensa. Tämäkö on kiitos? Mitä te tekisitte tässä tapauksessa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse aikoinaan sairastin vakavaa masennusta, joten tunnen tilanteen, joskin toisesta näkökulmasta. Masentuneena ei kerta kaikkiaan jaksa pitää ihmissuhteita kunnolla yllä, ja homma meneekin helposti pelkäksi itsensä säälimiseksi. Ainakin minä taisin valittaa yhdelle henkilölle jatkuvasti elämästäni, koska en kerta kaikkiaan olisi jaksanut, jos en olisi saanut kenellekään puhua. Ystäväsi luottaa sinuun ja puhuu sinulle, joten hän varmaan kuitenkin pitää sinua arvossa.
Tarkoitukseni ei nyt ole puolustella hänen käytöstään, huomauttaa vain, että kyseessä on sairaus, joka saa hänet käyttäytymään normaalista poikkeavasti.
Tiettyyn pisteeseen asti ystävää pitääkin tukea ja kuunnella, mutta älä pilaa sillä omaa elämääsi! Esimerkiksi tuo, ettet voisi seurustella ilman että hän suuttuu, kuulostaa aika pahalta. Masentuneen ystävänä ei ole helppoa olla, koska usein sairastunut kaataa kaiken pahan juuri ystävänsä niskaan.
Ehkä voisit yrittää kertoa hänelle, miltä sinusta tuntuu. Tai sitten voit sanoa suoraan, että olet hänen tukenaan, muttet voi sietää minkälaista kohtelua tahansa, etkä jaksa kuunnella hänen huoliaan jatkuvasti. On tietysti mahdollista, että hän suuttuu siitäkin, mutta muuten et saa mitään muuttumaan.
Ystäväsi tarvitsee tukea, ja on hyvä että sitä hänelle tarjoat. Et kuitenkaan auta häntä yhtään enempää, jos suhteen ylläpitäminen on sinulle niin raskasta, että murrut itse. Se, että on masentunut, ei anna oikeutta kohdella toista kuin roskaa. Jos hän ei voi tätä asiaa ymmärtää, kannattaa ehkä ottaa vähän etäisyyttä, kunnes tilanne paranee. Sairaus ei tietenkään ole hänen syytään, mutta ei sinunkaan pitäisi sen vuoksi joutua kärsimään.
En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta toivottavasti saat ongelmanne selvitettyä. Ole ystäväsi tukena siinä määrin kuin voit, mutta älä anna hänen ongelmiensa rajoittaa omaa elämääsi. Voimia sulle. :)
Mihin tarvitset kuvilemaasi ystävää? Onko hän hyväksi sinulle? Palveleeko ystävyytenne teitä kumpaakin tavalla tai toisella? Mieti.
Juu, tiedän sen etten voi tasan "ymmärtää" täysin hänen ajatusmaailmaansa ja ettei hän nyt ole oma itsensä, mutta liika syyllistäminen ja valittaminenkaan ei oleoikein... Hän syyttää, ettäminusta puhutaan koko ajan, mutten kylläkään muista, koska olisimme puhuneetminusta 5minuuttia kauempaa.
Olen hänelle yrittänyt hienovaraisesti sanoa, etten aina pysty neuvomaan ja auttamaan. Etten tiedä tästä asiasta ihan niin paljon kuin alan ammattilaiset, etten oikein osaa neuvoa (enkä aina jaksaisikaan pohtia kun olisin tekemässä jotain muuta). Kun olen pitämässä hauska jonkun muun ystäväporukan kanssa, niin usein minun on suljettava kännykkäni, koska kaverini viestittää koko ajan elämän turhuudesta. Hänestä varmasti tuntuu pahalta, mutta yrittäisi edes joskus miettiä tätä minunkin kannaltani.
Itse olen kokenut jonkinsorttista ahdistusta viime talvena, kävin psykiatrillakin. Että tiedän tasan miltä se ahdistus tuntuu, mistä kaverini puhuu. Ei saa henkeä, purskahtaa itkuun, mutta sillon kaverini ei ollut tukenani, hän jättiminut kuin nallin kalliolle. Itse en ole koskaan häntä jättänyt.
Mutta, vaikka hänellä välillä on näitä huonoja hetkiä ja mustasukkasuuspuuskia, niin kyllä meillä hyviäkin hetkiä on ollut. Hauskaa ja viihdymme seurassamme kun masennus ei ole päälimmäisenä.
Mutta, hän on vain siitä niin masentunut, että hän kumminkin jää yksin. Vaikka olen yrittänyt sanoa ettei hän pysty tulevaa ennustamaan, ettei kannata murehtia turhia. Samoin hän on masentunut kun ei tiedä kummasta sukupuolesta on kiinostunut. Minusta se taas johtuu iästä... Hän kumminkin on vasta 18 vuotias. Samoin minä.
Sanot suoraan että sä et enää jaksa hänen käyttäytymistään ja että on parempi varmaan että ette enää käy missään yhdessä. Haistattelet sille, että nyt se syypää hänen masennukseensa lähtee kokonaan pois kuvioista, että kummatkin saatte rauhan..heh
Mä olen pistäny ihmissuhteet "jäähylle" , kun olen huomannut, että en pysty muuta kuin valittelemaan. Mulle parasta on ollut itseni paranteleminen omissa oloissani. Sekin kyllä on kova pala ystäville, ikäänkuin heitän heidän syrjään kun minulla on ongelmia, mutta valitettavasti tilanne voi mennä juuri tuohon mistä aloittajakin puhui - masentuja muuttuu rasittavaksi.
Itse pidän ystäviä lähellä mieluummin kun voin antaakin jotain heille ja olen terveempi mieleltäni, niin käytökseni ei ole silloin täysin älytöntä.
Kyllähän tämmöisellä omiin oloihin vetäytymisellä on hintansa.Vaikea sanoa onko se yhtään parempi keino kuin jäädä valittamaan.