tosiystäviä

Hei!

Parisuhteessa elävillä ihmisillä tuntuu olevan taipumus muistaa perheetömät ystävänsä silloin kuin he kaipaavat kuuntelijaa ja unohtaa silloin, kuin jaettavina on iloja ja muuten vaan mukavaa yhdessä oloa.

Ilonsa (kuten kesälomat, yhteiset illanvietot ystäväporukalla, juhlapyhät ja muutkin asiat, joista saa iloa arkeen) parisuhteessa elävät naiset yleensä jakavat puolisonsa ja muiden pariskuntien kanssa. Puolisotonta ei parittomana (ja mahdollisesti parisuhteen uhaksi miellettynä) kutsuta lainkaan mukaan.

Puolisottomiin ystäviinsä tämä ihmistyyppi ottaa yhteyttä silloin, kun tulee riitaa oman puolison kanssa tai muuten vain on tarvetta "hyvän kuuntelijalle". Puoliston kelpaa tukipilariksi, mutta ei iloja jakamaan. Jos perhevaikeudet ovat suuria, puolisoton nainen voi joutua suorastaan terapeutin asemaan. Tässä tilanteessa käy usein niin, että yhteydenpito päättyy perhetilanteen helpotuttua. Ihmistä, joka liittyi vaikeaan elämänvaiheeseen ja "tietää vähän liikaakin" ei enää haluta muistella, kun vaikeudet ovat ohi. Hän ei kuulu uuteen ja parempaan elämänvaiheeseen, vaan siihen, jonka perhe on jo jättänyt taakseen.

Tietenkin nämä sanat ovat kärjistyksiä, mutta hyvin usein näin tuntuu käyvän. Kaikki perheelliset naiset ei eivät onneksi ole tuollaisia, mutta luultavasti tämä on parisuhteessa olevalle naiselle hyväkin järjestely: ei tule tilanteita, jossa voisi olla mustasukkainen, voi viettää vapaa-aikaansa itsensä kanssa samanmielisten kanssa joutumatta kohtaamaan vaihtoehdon mahdollisuutta (samanlaisessa tilanteessa olevat vahvistavat mielikuvaa siitä, että juuri omat ratkaisut ovat ne oikeat) ja perhe-elämän vaikeuksiin saa tukea ystävältä, joka kuuntelee. Puolisottomalle tilanne on kuitenkin vailla vastavuoroisuutta hyvin kuluttava, raskas ja surullinen.

Kokemuksinesi et ole yksin. Vastaavanlaisia kuvauksia perheellisten naisten suhtautumisesta ystäviinsä on luettavissa esimerkiksi Eija Maarit Ojalan ja Esko Kontulan laajaan aineistoon perustuvasta tutkimuksesta, jonka nimi on "Tarvitseeko minua kukaan". Kirja löytyy ainakin useimmista kirjastoista.

olen vähän alle viisikymppinen eronnut nainen. Ja ihan vaan tavallista seuraa haen myös, ilman mitään valituksia.

Ongelmasi koskee myös perheettömiä naisia. Minulla on perheellinen 'ystävä', joka kaipaa seuraani aina silloin kun hänelle 'sopii'; 'ystävyytemme' toimii täysin hänen ehdoillaan. Minun on otettava huomioon hänen miehensä menot ja perheen yhteiset hetket, jolloin häntä ei saa häiritä. Minun menoni miesystäväni kanssa eivät voi koskaan olla syynä siihen, että emme voi tavata; tai jos ovat, minun pitää selitellä tilanne hänelle juurta jaksaen.

Olen alkanut jättää tällaiset 'ystävät' omaan arvoonsa. Tällainen ystävyys ei ole minun käsitykseni ystävyydestä; tälle naiselle ystävyys on selkeästi hyötysuhde - aina kun hän TARVITSEE, hän ottaa yhteyttä.

On yleisesti kumma juttu, että perheetön joutuu selittelemään ajankäyttöään, perheellinen ei.