Kertokaapas miehet (ja miksei naisetkin kun tätä palstaa käytte lukemassa), että mikä siinä seurustelussa on niin hirveän kamalaa, että siihen ei haluta ryhtyä?? Tuntuu että seurustelu on todella monelle kuin kirosana mitä pitää välttää kaikin keinoin. Minne on hävinnyt se ajattelutapa mikä mielestäni on ainakin melko luonnollista, että elämän yksi tarkoitus on löytää itselleen puoliso, mennä naimisiin ja tehdä mahdollisesti lapsia? Mikä tässä yhtälössä on niin kamalaa?
Ollaanko tänä päivänä todella niin itsekeskeisiä ettei viitsitä tehdä mitään mikä ei ole 24/7 helvetin mukavaa ja kivaa? Sillä elämä ei ole koskaan koko ajan kivaa, ja joo, parisuhteessa joutuu ajattelemaan toista ja luopumaan joistain omista asioista mutta luulisi siinä saavan enemmän kuin menettävän.
Olenko liian vanhanaikainen kun haluan puolison ja perheen? Minusta alkaa tuntua siltä, että olen ainoa vähän alle kolmekymppinen VAPAA nainen joka haluaa vakiintua.
Ollaanko tänä päivänä todella niin itsekeskeisiä ettei viitsitä tehdä mitään mikä ei ole 24/7 helvetin mukavaa ja kivaa? Sillä elämä ei ole koskaan koko ajan kivaa, ja joo, parisuhteessa joutuu ajattelemaan toista ja luopumaan joistain omista asioista mutta luulisi siinä saavan enemmän kuin menettävän.
Olenko liian vanhanaikainen kun haluan puolison ja perheen? Minusta alkaa tuntua siltä, että olen ainoa vähän alle kolmekymppinen VAPAA nainen joka haluaa vakiintua.
Vastaukset 14
Vanhimmat
aivopesty suomalaiseen "unelmaan"
hanki omat ajatukset ja mielipiteet!
Eivät läheskään kaikki alle 30-vuotiaat miehet halua vielä perheytyä, vaan luoda työuraa, matkustella ja harrastaa omiaan vielä monta vuotta. Pitkään yksin tai satunnaisisssa suhteissa asunut, työssään viihtyvä mies ei ehkä kovin helpolla lähde luopumaan poikamieselämän eduista. Naisen on paras tuoda jotain todella painokasta miehen vaakakuppiin, jotta se kallistuisi vakavan parisuhteen, kenties jopa lasten hankkimisen puolelle.
Niin, mikä siinä on, että miehet kypsyvät niin todella hitaasti. Kyllä nykynaisissakin on sitoutumiskammoisia, mutta silti naiset haluavat lapsiakin jo yleensä siinä 30:n paikkeilla, koska alkaa se biologinen kello tikittämään;)En toki kiellä, etteivätkö jotkut miehet haluaisi aikaisin lapsia ja naimisiin yms...mutta ne miehet ovat yleensä taas niitä, jotka haluavat jo vähän turhankin nuorena sitoutua yms...
niin mitähän tämä todella painokas voisi sitten miehille olla... sillä on niitäkin miehiä, joilla on perhe jo paljonkin alle 30-vuotiaana.
Eikö rakkaus ole enää mitään tänä päivänä? Rakkaushan se on se kaiken alkuun pistävä voima. Järjellä ei silloin ole mitään sanavaltaa.
Mutta kaiken kaikkiaan selventävä vastaus
Voihan olla, että jonkun alle 3-kymppisenkin miehen tärkeysjärjestyksessä perhe ja lapset ovat etusijalla ja juuri ne tuntuvat puuttuvan hänen elämästään. Tai joku mies ehkä haluaa parisuhteeseen, koska ei kestä yksinäisyyttä. Tässä tapauksessa vakaata seurustelua haluava nainen painaa tietysti miehen vaakakupissa hyvin paljon. Mutta turha ketään miestä on parisuhteeseen pakottaa, mikäli hän ei ole siihen vielä valmis.
Rakkaus on tietysti asia erikseen, sitä tarvitsevat kaikki. Mutta tarvitaanko rakkauteen välttämättä seurustelusuhdetta saati yhteen muuttamista?
Ajatuksiasi mielenkiintoista lukea,mutta esineellistyykö nainen? Ja eikö perheellinen voi luoda uraa,harrastaa ja matkustaa..Ainoa rajoite lienee muut suhteet..
Usein käytäntö vain on osoittanut, että "jätkien reissut" vähenevät parisuhteen myötä. Enkä nyt tarkoita mitään baari- tai seksiseikkailuita, vaan esimerkiksi Lapin vaelluksia, kalareissuja, peli-iltoja jne. Toisaalta on ihan luonnollista, että perheen kanssa viihtyy, mutta kokonaan ei saisi unohtaa itseään ja harrastuksiaan. Kaikki tarvitsevat myös omaa tilaa ja aikaa itselle.
Moni mies on tuossa kolmenkympin pinnassa myös urallaan sellaisessa vaiheessa, että parisuhteen ja työn yhteensovittaminen voi vaikeaa. Hankalaa, jos pomo vaatii venymään ylitöihin ja reissaamaan työmatkoilla ja vaimo vaatii samaan aikaan enemmän aikaa itselleen.
Varmaan noin..periaatteessa ja käytännössäkin...Ihminen vain antaa itsestään jotain kaunista pois,kun alkaa ehdollistaa rakkauden.."Sitten kun ja sitten kun ja kun kun"..Entäs jos se onkin tänään?
Onko tosi rakkaus ehtojen asettamista? Mielestäni ei ole..
Niin, ei kukaan voi ennustaa, milloin rakkaus on tullakseen. Mutta ei rakastuminen tarkoita vielä sitä, että pitäisi alkaa varata kirkkoa ja ostaa pinnasänkyä. Kyllä rakastuneetkin ihmiset pystyvät pitämään erillisyytensä, esim. asumaan omissa osoitteissaan.
Eiköhän jokaisen ole löydettävä itse se tarkoitus elämälleen. Itse alle kolmekymppisenä sinkkunaisena vielä ainakin haen sitä elämäni tarkoitusta. Parisuhde ja perhe eivät tällä hetkellä ole suunnitteilla, vaan yritän kehittää itseäni työssäni ja nautin muuten elämästäni.
Jos itse koet elämäsi tarkoitukseksi parisuhteen ja perheen perustamisen, kannattaa toki näitä asioita tavoitella. Onhan niitä alle kolmekymppisiä miehiäkin, jotka haluavat jo vakiintua. Ette vain ole vielä kohdanneet. :)
On itseoivallus,ikivanha kysymys,kuka minä olen.?Mikä on tämä ympärilläni oleva maailma,mistä kaikki saa alkunsa.?Onko elämää kuolemanjälkeen.
..yksi hyvä syy tuli jo sun tekstissä. Sanoit, että seurustellessa joutuu luopumaan joistain omista asioistaan. Hassua kyllä, minä en ole joutunut luopumaan yhtään mistään, sen sijaan olen saanut paljon lisää elämääni suhteen myötä. Eli ehkäpä se on just tuo omista asioista luopuminen, jonka takia jotkut eivät ehkä niin innokkaina halua alkaa seurustella, ainakaan sellasen ihmisen kanssa joka on sitä mieltä että joistain asioista pitäisi luopua. Ennen kuin tapasin siippaani, olin pari vuotta ihan suosiolla sinkkuna, koska ei tullut vastaan ketään samanhenkistä ihmistä tältä osin. Lähes jokaiselle deitille tuntui olevan tärkeää se että toinen kahlitaan tavalla tai toisella, että ei varmasti voi enää elää elämää varattuna siten kuten sinkkuna. Mitä tässä muita pariskuntia on seurannut, niin suurin osa on sillä linjalla, että toinen tai molemmat määräilee enemmän tai vähemmän toista, tai vaativat luopumaan jostain sen takia kun "toiselle tulee paha mieli". Klassisena esimerkkinä vaikkapa yksin juhlimaan lähteminen. Käytännössähän nuo asiat meinaavat sitä, että toista halutaan muokata oman mieleiseksi.. mitä en kyllä henkkoht ymmärrä - miksi seurustella ihmisen kanssa, jota on tarvis muokata, kun voisi alunperinkin odottaa että löytää sellaisen kumppanin, joka on jo valmiiksi sellainen että kemiat kohtaa eikä tule mitään ärinöitä mistään roskapussien viemisestä tms. Ja mikäs siinä, jos jotkut haluavat sellaista suhdetta elää, mutta kun nämä ihmiset yleensä valittelevat kyseisistä ongelmista suhteessa :/
Käytännössä meidän edellinen riita menee jonnekin viime vuoden puolelle - kun kemiat kohtaa niin ei tarvi riidellä turhan päiväisistä. Molemmat on aina voineet päättää omista menoistaan ilman että tarttee kysyä lupaa toiselta tai edes sitä, että sopiiko joku meno toisille. Molemmille on selvää, että ns. omatkin menot on ok, olipa se sitten minulla ilta tyttöjen kanssa tai ukolla saunailta tms. Niihin mennään sillon kun niitä on tiedossa. Toki niistä ilmoitetaan toiselle.
Mun elämä on ainakin 24/7 hemmetin mukavaa ja kivaa, ehkä me molemmat ukon kanssa ollaan sitten niin itsekkäitä mutta mikäpäs tässä kun kaltaisemme ollaan löydetty xD
Mua kiinnostais kuulla vastauksia, että mistä ihmiset kokevat joutuneensa tai joutuvansa luopumaan parisuhteen myötä? Ainoa mikä tulee mieleen, on muitten kanssa vehtaaminen, mutta se nyt ei ollut mun mielestä kovin hohdokasta sinkkunakaan.
Aikoinaan oli itsestäänselvyys ja lähes normina kumppanin löytäminen ja perheen perustaminen ja mahdollisista vaikeuksista huolimatta yhdessä pysyttiin oli se sitten aina niin onnellista tai ei.
Itsestäänselvyytenä oli elämänmittainen työura saman työnantajan palveluksessa.
Itsestäänselvyys oli myös käydä äänestämässä samaa puoluetta ja samaa henkilöä sen kummemmin miettimättä.
Itsestäänsevyys oli myös katsoa televisiosta korkeintaan kahta kanavaa ja kuunnelle radion rinnakkaisohjelmaa.
Itsestäänsevyys oli myös UKK, YYA ja monta muuta asiaa.
Tarkennuksena se ettei allekirjoittanut kuitenkaan nyt ihan niin vanha ole, että näitä omakohtaisesti muistaisi, mutta niin olen ymmärtänyt.
Ajat muuttuvat.
Ja kuten aina..osin kenties parempaan, osin huonompaan suuntaan..tarkastelijan perspektiivistä riippuen.
Valinvapaus (myös sinkkuna eläminen, suhteellisen mutkaton eroaminen epätyydyttävästä parisuhteesta) on kasvanut monin tavoin.
Varjopuolenaan turvattomuuden ja epävarmuuden mahdollinen lisääntyminen.
Missään tapauksessa en allekirjoita lausumaa: "Ennen oli paremmin".. Tämä päivä on aina paras ja huominen..kenties vielä parempi...
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että pysyvämpi parisuhde syntyy, jos on syntyäkseen, juuri silloin, kun sitä kaikkein vähiten odottaa...
Minä olen elänyt lähes koko ikäni pääkaupunkiseudulla, jossa tilastojen mukaan on paljon sinkkuja sekä avioon ja lastenhankintaan aletaan melko vanhoina.
Siitä huolimatta lähes koko kaveripiirini minä mukaanluettuna olimme avoliitossa jo parikymppisinä. No, ensimmmäiset avoliitot olivat harjoituskappaleita ja vain yhdellä kaverilla on vielä sama nainen.
Siltikin nyt lähes kaikki ovat naimisissa ja heillä on lapsia. Eli väitteesi sitoutumiskammoisuudesta ei mielestäni pidä paikkaansa.
Ehkä sinä etsit vääristä paikoista vääränlaisia miehiä. Toisaalta suuri enemmistö ikäisistäsi miehistä on jo poissa sinkkumarkkinoilta.
Ai niin, se elämän tarkoitus. Minusta se on itsekkäästi ajatellen oma onnellisuus. Minun tapauksessani onni on vain lisääntynyt, kun olen voinut jakaa sen vaimoni kanssa.